Supernaiivi sunnuntaipäivitys

Ihanan löysä sunnuntai. Vadelman punaisten verhojen läpi kuultaa valo. On ollut jo monta päivää kevät.

Eilen pelattiin, naurettiin, laulettiin ja boolimaljan kerta toisensa jälkeen tyhjentyessä huutolaulettiin. Sitten tanssittiin Lubilla. Papulla oli ihanat tarjottavat; prinsessa- ja suklaakakut, nachot, sipsit, dipit, makeiset, konvehdit ja muut, joiden kulutuksesta kannoin vastuuta keittiön häiritsemättömyydessä. Mietin illan korkealentoisimpia keskusteluja, jotka nekin jäivät ähertämään melko matalalle.

Monet niistä, joiden arviointikyvylle olen tottunut antamaan jonkilaista painoarvoa, pitivät Ps. I love you -elokuvaa hyvänä. TÄH?! Aika järkytys. Itse katsoin The Notebookin eilen. Se oli toisella katsomiskerralla paljon parempi, koska sen otti vastaan hyväksyvämmin, sellaisena kuin se on, satuna. Ehkä ensimmäisen katselukerran tunnelmaa himmensi myös romantiikannälätön tuhahteleva heppu siinä vierellä. Nojoo, ei se edelleenkään mitenkään poikkeuksellinen elokuva ole, ihan kiva tarina muiden joukossa. Mutta kyllä se minulle riittäisi sekin, keskinkertainen satu. Oma valkoinen talo sinisillä ikkunan pieluksilla, maalaushuone jokinäköalalla, mies joka kirjoittaisi 365 rakkauskirjettä vuodessa, rankkasade ja joutsenlampi. Okei, rankkasade mulla jo on toisinaan, enää neljä viidestä saavuttamatta.

Juhlissa on usein se kääntöpuoli, että kaikkea hauskaa, jota on pidetty ei sitten muista enää aamulla. Ja jos ei muista onko sitä koskaan ollut? Onko sillä väliä? Alkoholi antaa ja ottaa. Niin kuin elämä.

Olin eräänä nuoruuteni kesänä töissä dementiakodissa. Yksi elämäni vaikuttavimmista kokemuksista. Siellä asui Matti-niminen pappa, entinen nyrkkeilijä, jonka kanssa soitettiin mandoliinia ja laulettiin ja tarinoitiin ja meillä oli niin hauskaa, että jäin ylitöihinkin. Lopulta oli pakko mennä, toivottelin hyvät viikonloput, maanantaina jatkettaisiin. Matti ehdotti, että sitten voitaisi tanssia myös ja huikkasi vielä perääni Soitellaan! Maanantaina Matti ei enää päässyt ylös sängystä eikä jaksanut puhua.

Keskusteltiin kokemuksistamme alan rautaisen ammattilaisen kanssa. Ammattilaisella, Mikon äidilllä, oli lohtu turhautumiseeni. Vaikka dementiaa sairastava ei muista mitä on tapahtunut, mitä on tehnyt, kenen kanssa on puhunut ja mistä, työ ei mene hukkaan. Kaikki naurut ja onnen tuntemukset säilyvät kehossa ja mielessä hetkistä toiseen ja vaikuttavat kokonaisvaltaisesti oloon, vaikka muisti meneekin. Joskus hyvien hetkien vaikutukset heijastelevat vielä pitkään, vaikka ne Matin tapauksessa eivät kantaneetkaan viikonlopun yli. Myös The Notebook kertoo tästä.

Tämän sunnuntain loikoilen ja nautin olemassaolon pienistä ihmeistä, jotka voivat ottaa esimerkiksi pizzan tai donitsin muodon. Itseä voi piiskata maanantainakin, sitä vartenhan ne ovat. Mitä ikinä onkin sitten tapahtunut, sen täytyy olla hyvää.