Onnellisen tytön elämää. Se oon minä. Hypätkää yli jos ärsyttää, koska nyt tullee paksua settiä.
Opetin runon kuvallisuuden esiintymistaidon kurssilla ja se meni jo aika kivasti. Kamppailussa esiintymisjännityksen kanssa olen vahvasti niskan päällä. Se näkyy videollakin. Opettaja kehui näkyvää edistymistäni lyhyessä ajassa. Itsekin huomaan muutoksen. Tuomiopäiväfiilis on muuttunut nautinnoksi. Kuunnelkaa minua, minulla on sanottavaa. Olen tärkeä.
En pystynyt pidättelemään iloa kirjallisia arviointeja lukiessani. Joku kehui minun herättäneen hukkuneen kiinnostuksen runoja kohtaan. Suurimmassa osassa palautteista toistui sama pirteä ja iloinen esiintyjä, monipuolinen tuntisuunnitelma, sinusta tulee tosi hyvä opettaja. Varsinkin jälkimmäinen lämmitti. Ekaluokalla saamani amanuenssin palautteen, josta muistan ainoastaan päähäni hakkaamaan jääneen lauseen Sää et oo kaikkein kingein esiintyjä, mutta... jälkeen näin kingi palaute tuntuu ihan käsittämättömän hyvältä. Varsinkin kun lohdutonna soitin vuosi sitten poikaystävälle, joka rohkaisi sanoin Ehkä sun pitäis sitten vielä miettiä, että mitä muita vaihtoehtoja sulla on, että ootko sää ihan varma, että sää haluat opettajaksi?
???!!!!##!1jhfödlkvsöfkoqjeh"fewlc#oieu3ie??!!?!11
Onneksi oon sellainen, joka saa buustia epätoivon hetkistä hetkellisten lannistumisien jälkeen. Muillakin oli menneisyydessään samantyyppisiä jäätymisiä, jotka olivat ajaneet kurssille.
Pistin hyvän kiertämään ja annoin opettajalle tunnustusta hienosta työstä ja kurssista ja rentoutumisharjoituksista. Yhdessä harjoituksessa ylävartaloa roikutetaan velttona ilmassa ja huojutaan pää alaspäin niin kuin räsynukke tuulessa ja huudetaan, että millään ei ole mitään väliä. Enää ei tarvi kuin käyttää räsynukke mielessä ja millään ei todellakaan ole mitään väliä, vähiten toisten katseilla ja ajatuksilla.
Esiintymistaito loppuu ensiviikolla. Haikeaa. Meillä on niin tiivis ryhmä, että siitä on tullut enemmän oma luokka kuin meidän kirjallisuuden ryhmä on ikinä ollut!! Oliskohan sittenkin pitänyt lähtä lukemaan puheviestintää?
En halua enkä tarkoita käydä koppavaksi. Mikon mielestä kuuseen kurkottaja saakin aina kapsahtaa katajaan, mutta jos ei ikinä uskalla iloita mistään tai olla ylpeä saavutuksistaan, niin kuinka alavireistä elämästä tuleekaan? Kyllä minä tiedän että pitkää iloa seuraa itku, mutta sitä suuremmalla syyllä ilosta on nautittava eikä pelkästään täysin rinnoin vaan päin, nilkoin, vatsoin, pohkein, rantein, pepuin, lonkin ja kyynärpäin, koko 156:n ja puolen senttimetrin voimalla!
Tämä kysymys on meille yksi suurimmista erimielisyyden aiheista. Toisen mielestä ylpeily (lesoilu, se on aina lesoilua!) ei koskaan missään tilanteessa ole oikein. Minun mielestäni ylpeä saa ja pitää olla silloin kun siihen on aihetta. Ei minua ärsyttänyt yhtään kun hiihtäjä-Anssi totesi blogissaan, että olipas noloa käydä voittamassa ammatikseen mäkeä hyppäävät kilpakumppanit suomenmestaruuskisoissa. Olihan se. Miten tekopyhää olisi ollut jättää sanomatta sitä ääneen!
Käytiin luokkakaverini Anskun kanssa kaupungilla ja mielihyväshoppailin pitkästä aikaa. Ostin ihanan räikeän sinisen paidan ja annoin viimein periksi himoamilleni nahkakengille, kun ne olivat vielä kahdenkymmenen prosentin alennuksessakin ja ainoa pari kokoaan. Istuskeltiin Roberts Coffeessa haudutetulla talviteellä ja laskiaispullalla ja mielikuvamatkailtiin Pietariin. Me lähdetään sinne toukokuussa. Upeaa. Historianopiskelijat ja taideaineiden opiskelijat yhdessä. Tehdään sellainen kulttuurimatka. Oltiin ensin Anskun kanssa varasijoilla, mutta sitten yksi perui ja lopulta toinenkin, joten mahduttiin mukaan. Kuulitteko kengät, te lähdette Pietariin!
Ennen sitä olen kuitenkin matkustamassa Espanjaan ja vielä Tukholmaankin. Levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat levottomat jalat leevottoomat. Ja levoton sydän. Ilmeisesti se on niin pakahtumaisillaan onnesta, että se ei mahdu oikein lyömään sille varatussa onkalossa, koska muutaman päivän ajan se on vähän väliä vihlaissut ikävästi.
Okei huh huh nyt - mikä mua oikein vaivaa? - Jenni Vartiainenkin on alkamassa kuulostaa hyvältä !
5 comments:
muaki ärsyttää tää meän suvun ja perin suomalainen piirre: kun joku jossain onnistuu niin siitä täytyy pitää turpa kiinni ja ilo yksin itsellään, hiljaa. eikö siinä ruohonjuuritasolla ole kyse siitä, että muille saattaa tulla paha mieli kun he eivät ole onnistuneet mutta sinä olet (ja onko mitään katkeroituneempaa)? TÄH - miksei saa olla innoissaan omista onnistumisistaan, tunnustaa niitä ja olla niistä ylpeä? ja jakaa niitä muiden, etenkin läheisten, kanssa? sinussa onkin Anna sellainen hieno piirre, että sun kanssa muiden on helppo jakaa omia onnistumisentunteitaan, kun innostut yhtä lailla muiden kuin omasta ilosta. Jorma Uotinen on sanonut, että hän on vienyt kunniakkaasti suomalaista tanssia uusille urille, niin onko siinä jotain pahaa että hän sanoo tiedostavansa asian joka on vieläpä totta? miksei omia saavutuksiaan, oli se vaikka juoksulenkki, saisi pitää arvossa? mulkoilevat ja väheksyvät katseet osoittavat vain katkeruutensa ja kateellisuutensa, sanonpahan vaan. useasti sellaiset eivät USKALLA itse tehä tai kokeilla mitään ja jumittavat mieluummin komeroissaan, koska pelkäävät a) tulevansa naurunalaisiksi b) epäonnistuvansa. mutta sillä tavalla ei kauheasti ELÄ. ehkeivät he ole koskaan antaneet itselleen vapautta onnistua ja olla siitä iloinen. itekin kyllä oon ollu kova toppuuttelemaan muita ja jumittamaan, mutta paljon vähemmän vaatii antaa toiselle tilaa iloita ja mököttämisen sijaan (missä olen lyömättömän hyvä) hymyillä muiden onnistumisille. epäonnistumisien kohdalla voi silittää toisen päätä ja heittää pieni potku persuksille että pääsee taas liikkeelle. eivätkö onnistuminen ja iloitseminen ole kuitenkin niitä asioita, joita varten eletään ja jotka tekevät elämästä mielekkään? ja jotta niitä osaa pitää arvossa, täytyy välillä rämpiä. niin Anna, on hienoa, että oot päästämässä jännitystä vihollisesta ystäväksi ja osaat nauttia huomiosta ja arvostaa sitä, että sanaasi kuunnellaan. hyvällä omallatunnolla voit sanoa, että se on kuuntelemisen arvoinen.
mikä maratonkommentti! :D
Kiitos maratonkommentista Annikki! Point taken. (eli korvan taakse tuo kuuntelemisen arvoinen, se oli kerta niin nätisti sanottu.)
Tämän postauksen luettuaan Mikkokin intoutu luettelemaan onnistumisiaan, sieltä tuli kuule ala-asteen hiihtokilpailusta lähtien! Niin että näin sitä muutetaan maailmaa ja sen fysikaalisia olettamuksia.
hihihii! niin toki mun ei ollu tarkotus dissata omaa perhettä tai sukua (vaikka näin jälkikäteen luettuna siltä vaikuttaakin). meillä tyyli on ehkä sellanen, että kehuja tulee kun ne on tarpeen ja niihin voi luottaa.
Mikko oli kyllä kova hiihtäjä ala-asteella ja niin olin minäkin. muistan aina sen päivän ko hiihin Hoolin Elmon ohi - kyllä poikaparkaa sapetti!
mää oon kyllä aina ollu sitä mieltä, että susta tulee varmasti aivan ihana opettaja! semmoinen pieni, ihana ja lämmin, joka ei ikinä ole ikävä oppilaille. semmoinen opettaja, jonka minä olisin aina halunnut!
ja yhdyn kyllä annikin maratonkommenttiin täysin :D
Post a Comment