Ei olla varmaan koskaan seurusteltu niin, siis sellaisella ajalla, että mikolla olisi ollut läksyjä. Tai minulla. Alussakin oli vain kirjoituksiin lukemista. Mutta läksyjä. Kohta minulla on..tai ainakin jotain sen tapaista ja tunnun olevan aivan ihanan etuoikeutettu. Olen taas täällä Kemissä kotona kun minun piti tulla hoitelemaan viimeinen avoimen yliopiston etätehtävä, jonka tein ja lähetin Jyväskylän yliopistoon eilen. Sain siitä vastauksen tänään (tarkistamiseen voi mennä kolmekin viikkoa) ja jos se menee läpi minulla on sivuaineen perusopinnot 25 opintopistettä valmiina. Niin tyytis. :)
Olen nukkunut kuin tainnutettu. Väsymystä pois. Ja kuunnellut kaunista Snow Patrolia. Ja lukenut Michael Gruberin Luiden laakson melkein loppuun. Se ei vieläkään säväytä, mutta jostain syystä en ole jättänyt kesken. Siinä on muutama taitavasti kirjoitettu kiinnostava henkilöhahmo, vaikka tarina tai kieli eivät ole hääppöisiä. Raakuudella mässäily ei puhuttele minua.
Äidin kanssa kierrettiin tänään kauppoja ja tehtiin viimeiset kotiini välttämättömät hankinnat: nitoja ja rei'ittäjä, niittejä, suihkuverho, kolme tyynyä, silitysrauta, mappi ja kansio, saunakauha ja saavi, raastin Alesta. Joo kyllä nyt tulee hyvä. Tästä minun syksystä.
Syksy on tullut hiipien salaa ja salakavalan nopeasti. Ehkä se oli jo täällä kun tulin lämpimästä. Tämä syksy on pitkästä aikaa sellainen, joka ei tunnu hiukkaakaan pahalta. No, ei vielä ainakaan. Minulla on myös niin ihana Helsingistä ostettu syystakki, että antaa sataa ja lehtien putoilla. Ja antaa vieläpä lumenkin tulla, ostin uuden villakangastakin myös. Ja punaisen mekon ensimmäistä koulupäivääni varten, joka on siis maanantaina. Ja kotikin minulla on. Toivottavasti aikaisin lämmittyvä.
Oulussa minulla ei ole vielä kannettavaa eikä nettiä, joten en varmaankaan voi kirjoittaa vähään aikaan. Minulla on kuitenkin telkkari ensimmäistä kertaa elämässäni ja olen löytänyt sen hohdon pitkän tauon jälkeen uudelleen. Syksyllä alkavat minun sarjani taas. Täydellisten naisten ja Greyn anatomian uudet jaksot. Vanha kunnon Viettelysten saari nostalgiansa vuoksi. Minulla ei ole koskaan ollut telkkaria omassa huoneessa, enkä ole koskaan saanut rentoutua Laguna beachin äärelle ilman että joku on vinkumassa taustalla elämäni hukkaamisesta tuollaisen paskan katseluun.
Pienenä Kauniit ja Rohkeat oli minulta ankarassa pannassa. Niinpä katsottiin niitä naapurin Elinan kanssa niillä niitten äitin kanssa. Minusta paskan katselukin voi muokata arvostelukykyä parempaan suuntaan ja antaa jotakin. Musiikkiteatterissa tehtiin usein harjoituksia tyylilajeja vaihdellen ja minä vedin pisteet kotiin kauniitjarohkeat-tyylissä. En katso, että olisin mennyt väärien televisiovalintojen vuoksi pilalle, mutta ehkä joku muu katsoo, ehkä se onkin sitä minun arvostelukykyni puutetta juuri.
Onneksi on kuitenkin sellaisia ihmisiä kuin isi, jotka tietävät aina ja joka tilanteessa mikä on oikein ja kuka on väärässä, joten sieltä voin aina tarpeen tullen tarkistaa. Tai ei oikeastaan niinkään, sillä enhän minä raukkaparka osaa oikeissa kohdissa arvostelukyvyn puutteeltani edes kysyä ja siksi hän kyllä kertoo kysymättäkin.
Wednesday, August 29, 2007
Monday, August 27, 2007
Vähän lomafiilistä sullekki hei
Ookei mistä aloittaisinkaan, Sunny beach, hohhoijaa. Meillä oli Elinan kanssa hauska reissu, oikein kiva, mutta siitä ei todellakaan käy kiittäminen sunny beachia. Koko paikka on ihan kamala. Turistirysä, siihen olin varautunutkin, mutta en rumaan, likaiseen, katkeroituneeseen ja korruptoituneeseen, epäystävälliseen, tylyyn ja oksettavaan turistirysään. Siellä olis varmaan pitäny olla koko viikko kännissä että vois olla ihan tyytis olo nyt, ja kivat klubit siellä oliki ja halvat drinksut, mutta en sitte tiiä kelle se riittää. Ja ranta oli tietysti aivan ihana. Ihan valkoista hiekkaa ja joka päivä +35. Otettiin siitä ihan kaikki irti ja nautittiin lämmöstä ja kirkkaan vihertävästä merestä. Käytiin ajamassa ensin sohvalla, jota vedettiin vesiskootterin perässä ja sitten myöhemmin saatiin ilmaseks ajaa vesiskootterillakin, Wou. Ehkis kantsii olla blondi joskus.
Toisinaan ei ois taas kantsinu yhtään. Ei ketään voinu loppujen lopuks kattoa silmiin eikä päinkään, kun ne oikeesti tarttu kiinni muuten. Se alko loppulomasta ihan hirveesti etomaan. Englannin taitokin niillä oli pahasti ränsistyny. Esimerkiks kukaan ei tienny mitä sana BOYFRIEND tarkottaa, tai suurin osa pysty alkeelliseen "Yeah, but he's not here." Kuinka voi alistua edes tapailemaan keskustelun tapaista näiden bulgarialaisten kanssa? Kun mentiin kyseltiin paikallisten ravintoloiden ja illanviettopaikkojen perään ja selitettiin että "We are not here to see swedesh, if we were interested in them we'd go to Sweden" viikko Bulgariassa sai rasistin nostamaan meissä päätään ja viimeisinä päivinä vain scandinavian partyt ruotsalaisessa Grabbarna bussissa tulivat kyseeseen ja söimmekin teatraalisesti mäcissä. (Banaanikaupassa, sanoisi Olspanen, koska mäcin keltainen M näyttäytyy sille kahtena banaanina)
Ensimmäisenä iltana myöhemmin psykopaattinakin tunnettu vastapäisen ravintolan tarjoilija ja sisäänheittäjä (28v)houkutteli meidät herkullisille uuniperunoille ja pippuripihveille. Myöhemmin hän istuutui pöytäämme juomaan olutta ja löyttäytyi mukaamme Lazur-klubille. Vaikka siellä oli monta kerrosta ja teimme kaikkemme eksyttääksemme hänet, mikään ei auttanut, psyko pysyi kannoillamme! Jos olisimme tienneet silloin mikä viikko meillä on edessä olisimme ehkä hukuttautuneet suosiolla yhteen Lazurin uima-altaista.
Koko loman ajan Psyko väijyi hotellimme uloskäynnin edessä kytäten liikkeitämme. Mihin olemme menossa, mistä olemme tulossa, olemmeko syöneet jo, mitä, miksi emme ole tulleet hänen ravintolaansa syömään?! Myöhemmin allaspoika aloitti saman väijynnän, emme siis voineet livahtaa enää edes takakauttakaan.
Sitä kysyisin myös mielelläni Finnmatkoilta minkä ihmeen takia Sunny beachia mainostetaan shoppailijan paratiisina. Ei yhtään ainoaa liikettä, jossa olisi katto, ovi ja seinät. Koju kojulta aitoa nahkaa ja pradaa ja guccia viidellä eurolla silmän kantamattomiin. Miten tuollaista voi olla? Miten siihen ei kukaan puutu?! Burgasin ostosmatka sitten...Voi hyvä luoja. Miten voisinkaan kuvailla sitä riittävän todenmukaisesti. Oli kuin olisimme tulleet Venäjälle. "Maineikkaat merkkiliikkeet, joista voi tehdä upeita edullisia löytöjä" osoittautuivat Playboypupu-logoilla varustettuja t-paitoja ja lumileopardi-seepra-kirahvi-tiikeri-sekoitus-kuosi-farkkuja kauppaaviksi Fiorelloiksi. Ou mai kaad. Täältä huorat siis löytävät vaatteensa! En ole koskaan -ja tarkoitan sitä- nauranut itseäni niin hengiltä kuin tuolla tajutessani miten meitä oli jysäytetty. Voiko tällaista olla! Onko tämä TOTTA?! Myös asuinrakennukset olivat sitä stereotyyppistä pahinta Pietari-slummia.
Ei ostettu mitään. Ei myöskään pystytty pitämään naamaa peruslukemilla kun ihmiset saapuivat bussille muutamien ostoskassien kanssa. Uteliaisuus kutkutti, mitä he ovat voineet täältä ostaa!! Linja-autossa kuuluin kuitenkin kovasti nurinaa Burgas-pettymyksestä.
Paitsi, että ostettiin muuten! Torilla oli ihania vanhoja mummoja, jotka virkkasivat käsin pitsiä. Näky oli niin liikuttava ja palvelu niin herttaista, ettemme raaskineet edes tinkiä ostamistamme pitsimekoista.
Ihmiset yleensäkin bulgariassa, toisin kuin olimme kuulleet ja luulleet, olivat erittäin töykeitä ja suorastaan röyhkeitä. Sinä iltana kun saavuimme poliisi oli raiskannut 15- vuotiaan. Se ei tuntunut Bulgariassa enää mitenkään käsittämättömältä vaan muuttui hyvin ymmärrettäväksi.
Ruotsalaisten bileet osoittautuivat huippukohdiksi ja niihin olimmekin valmiita sijoittamaan kalliin lipun hinnan verran, kun meille kerrottiin ettei yksikään ainut bulgarialainen ole tervetullut. Scandinavian ladies night. Naisille tervetuliaismalja ja shamppanjatarjoilu. Ruotsalaiset pojat strippasivat. Me tanssimme, joimme sex on the beacheja ja humalluimme. Juttelimmekin. Ruotsalaisten kanssa se sujuu. Niillä on nättejä tyttöjä omastakin takaa niin niiden ei tarvi iskeä kuin sika limppuun. Opetin yhtä Svenska pojkea sanomaan "Sinä olet kaunis" ja yhtä tyttöä sanomaan "ala laputtaa!" en keksinyt osuvampaakaan Fuck offia siihen hätään. Kuulin tytön huutavan kadulla mennessään "Alala phuttaa!" se kuulostikin paljon paremmalta, aika eksoottiselta, hawaijilta ehkä.
Yöllä juoksimme Elinan kanssa mereen. Se tuntui hyvältä illalta ja päätettiin antaa lomalle vielä mahdollisuus.
Jatkot Orangeklubilla. Hiekkaiset kengät painoivat ja jätimme ne baaritiskille hoivaan. Yllättäen humaltuessani liiaksi laitoin ellulle viestiä että jos et nyt tule ja hae minua pois täältä, herään aamulla ilman munuaisia. Ellu ymmärs yskän ja haki meiän kengät. Sillä erolla, että siellä oli nyt vaan yhdet. Arvatkaa vaan kumman kengät oli hävinny. No..meitsin. Ehkä järjestettiin kohtaus ja ehkä meitä piettiin hulluina ja yritettiin saada ulos sieltä, koska mitään kenkiä siellä ei ollut. Tietenkään ketään ei myöskään kiinnostanut etsiä kenkiä cause that's just how the bulgarians are. Ei minkäänlaista myötätuntoa eikä halukkuutta auttaa.
Seuraavana päivänä palattiin tiukkina ja tyttö alaovella ilmoitti, ettei siellä mitään kenkiä ole ja että hän tietäisi jos olisi. Sekin ah niin hyvä kuvaus perus bulgaarialaisesta luonteesta. Mutta voi nolo, mehän marssittiin sisälle ja haettiin kaikki tiskit läpi ja sama baarimikko, joka edellisenä iltana sanoi meitä hulluiksi, antoi minulle takaisin tiskiltänsä löytyneet kengät.
Ei edes anteeksipyyntöä. Mutta, palattiin voittajina ja se oli tärkeintä.
Päätettiin, että loma saa vielä yhden tsänssin: Scandinavian Vaahtopileet! Jippii. Päästiin melkein perille asti, kunnes huomattiin, että se paljon puhuttu rikollisuus oli nyt kohdannu mut, käyny mun laukulla, joka oli mun kainalossa kokoajan ja varastanut sen arvokkaimman; kameran. Isin kameran. En voi sanoin kuvailla sitä pettymystä. En myöskään halua kuvailla sitä miten seuraavien minuuttien aikana kerroin jokaikiselle bulgarialaiselle mielipiteeni heidän maastaan ja heistä siinä sivumennen sanoen. Allasbaarimme baarimikon kanssa jutellessani myöhemmin kerroin kamerasta. Ja olin aivan "This is not possible, it can't be". "No everythings possible in bulgaria". "Ooh, you must be so proud of your country."
Yö oli kaaos. Vaahtopileet menivät sivu suun. V*tun kalliit liput polttivat taskussa ja tyhjäksi v*tun kalliista kamerasta jäänyt kolo laukussa poltti sitäkin enemmän. Kyllä tästä selvitään, tämän jälkeen olemme vahvemmat. Ja niin ryntäsimme tunnekuohun vallassa poliisilaitokselle, johon satuimme ilmeisesti huonoon aikaan, sillä heidän lempiohjelmansa oli menossa ja he heittivät meidät siksi kylmästi ulos, viitottuaan ensin astumaan pois television edestä.
Mikään ei kuitenkaan pysäytä kahta raivonsekaita suomineitoa. Rynnimme takaisin ja löin television kiinni. Järjestimme ehkä kohtauksen ja huusimme ja itkimme, mutta ei se herra raiskaajia silti liikuttanut. Come tomorrow poliisisedät ärähtivät, johon ärähdimme takaisin "WE ARE FUCKING LEAVING TOMORROW!" Tajutessamme ettemme tosiaankaan saa rikosilmoitusta tehtyä emmekä muutakaan tukea tai empatiaa kerroimme poliiseille mikä on oikeasti heidän työtään ja mihin he voivat puolestamme työntää virkamerkkinsä. Saatoimme myös lisätä muutaman ylimääräisen ruman sanan, koska meidät ajettiin ulos, jälleen kerran. Ehkä he olivat kuitenkin liian väsyneitä tai me olimme liian vaarattomia, koska emme joutuneet putkaan tai muihin toimenpiteisiin. Hassua myöskin se, että vaikka ne väittivät "No english", näytti you fucking pig menevän perille ihan tehokkaasti.
Seuraavana päivänä tulimme kahdesti takaisin. Jälkimmäisellä kerralla minut otettiin kuulusteluihin, ALONE. Ellu oli ihan varma, että ne kiduttaa mua siellä. En tiedä miksi sen hirvittävän naistyrannin piti huutaa kokoajan. Istuin semmoisessa pienessä takahuoneessa kuuntelemassa kun minulle huudettiin ja vastasin kysymyksiin minkä kerkesin ja uskalsin suutani avata. Naisella ja hänen "Fuck-games" paitaan sonnustautuneella sihteeripojullaan tuntui olevan erittäin hauskaa mun passin kustannuksella. Ne pilkkasivat kuvaa, nimeä, synnyinpaikkaa ja mitä ikinä. Lopulta jouduin allekirjoittamaan bulgarian kielisiä papereita, enkä saanut tietää mitä niissä luki, puhumattakaan kopioista, joita pyysin. Onneksi olkoon nyt sää oot testamentannu niille sun munuaiset, Elina sano kun lopulta pääsin ulos sieltä. Älä huoli Elina, allekirjoitin kahdet kappaleet, joten siinä tais mennä sitten sinunki.
Okei, olen unohtanut varmaan sata ja yksi muuta epäkohtaa, joista olisi tarkoitus kertoa, mutta niska kipeytyy niin lopetan. Tästä lähin elämäni päätehtävä on tyrehdyttää Bulgarian matkailu, kuten huomaatte. En kuitenkaan tee sitä oman terveyteni uhalla.
Sen voisin lisätä, että tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Helsingin lentokentälle elävänä pääsy kirvoitti kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen huippuunsa ja seuraavan päivän shoppailimme henkemme edestä.
Toisinaan ei ois taas kantsinu yhtään. Ei ketään voinu loppujen lopuks kattoa silmiin eikä päinkään, kun ne oikeesti tarttu kiinni muuten. Se alko loppulomasta ihan hirveesti etomaan. Englannin taitokin niillä oli pahasti ränsistyny. Esimerkiks kukaan ei tienny mitä sana BOYFRIEND tarkottaa, tai suurin osa pysty alkeelliseen "Yeah, but he's not here." Kuinka voi alistua edes tapailemaan keskustelun tapaista näiden bulgarialaisten kanssa? Kun mentiin kyseltiin paikallisten ravintoloiden ja illanviettopaikkojen perään ja selitettiin että "We are not here to see swedesh, if we were interested in them we'd go to Sweden" viikko Bulgariassa sai rasistin nostamaan meissä päätään ja viimeisinä päivinä vain scandinavian partyt ruotsalaisessa Grabbarna bussissa tulivat kyseeseen ja söimmekin teatraalisesti mäcissä. (Banaanikaupassa, sanoisi Olspanen, koska mäcin keltainen M näyttäytyy sille kahtena banaanina)
Ensimmäisenä iltana myöhemmin psykopaattinakin tunnettu vastapäisen ravintolan tarjoilija ja sisäänheittäjä (28v)houkutteli meidät herkullisille uuniperunoille ja pippuripihveille. Myöhemmin hän istuutui pöytäämme juomaan olutta ja löyttäytyi mukaamme Lazur-klubille. Vaikka siellä oli monta kerrosta ja teimme kaikkemme eksyttääksemme hänet, mikään ei auttanut, psyko pysyi kannoillamme! Jos olisimme tienneet silloin mikä viikko meillä on edessä olisimme ehkä hukuttautuneet suosiolla yhteen Lazurin uima-altaista.
Koko loman ajan Psyko väijyi hotellimme uloskäynnin edessä kytäten liikkeitämme. Mihin olemme menossa, mistä olemme tulossa, olemmeko syöneet jo, mitä, miksi emme ole tulleet hänen ravintolaansa syömään?! Myöhemmin allaspoika aloitti saman väijynnän, emme siis voineet livahtaa enää edes takakauttakaan.
Sitä kysyisin myös mielelläni Finnmatkoilta minkä ihmeen takia Sunny beachia mainostetaan shoppailijan paratiisina. Ei yhtään ainoaa liikettä, jossa olisi katto, ovi ja seinät. Koju kojulta aitoa nahkaa ja pradaa ja guccia viidellä eurolla silmän kantamattomiin. Miten tuollaista voi olla? Miten siihen ei kukaan puutu?! Burgasin ostosmatka sitten...Voi hyvä luoja. Miten voisinkaan kuvailla sitä riittävän todenmukaisesti. Oli kuin olisimme tulleet Venäjälle. "Maineikkaat merkkiliikkeet, joista voi tehdä upeita edullisia löytöjä" osoittautuivat Playboypupu-logoilla varustettuja t-paitoja ja lumileopardi-seepra-kirahvi-tiikeri-sekoitus-kuosi-farkkuja kauppaaviksi Fiorelloiksi. Ou mai kaad. Täältä huorat siis löytävät vaatteensa! En ole koskaan -ja tarkoitan sitä- nauranut itseäni niin hengiltä kuin tuolla tajutessani miten meitä oli jysäytetty. Voiko tällaista olla! Onko tämä TOTTA?! Myös asuinrakennukset olivat sitä stereotyyppistä pahinta Pietari-slummia.
Ei ostettu mitään. Ei myöskään pystytty pitämään naamaa peruslukemilla kun ihmiset saapuivat bussille muutamien ostoskassien kanssa. Uteliaisuus kutkutti, mitä he ovat voineet täältä ostaa!! Linja-autossa kuuluin kuitenkin kovasti nurinaa Burgas-pettymyksestä.
Paitsi, että ostettiin muuten! Torilla oli ihania vanhoja mummoja, jotka virkkasivat käsin pitsiä. Näky oli niin liikuttava ja palvelu niin herttaista, ettemme raaskineet edes tinkiä ostamistamme pitsimekoista.
Ihmiset yleensäkin bulgariassa, toisin kuin olimme kuulleet ja luulleet, olivat erittäin töykeitä ja suorastaan röyhkeitä. Sinä iltana kun saavuimme poliisi oli raiskannut 15- vuotiaan. Se ei tuntunut Bulgariassa enää mitenkään käsittämättömältä vaan muuttui hyvin ymmärrettäväksi.
Ruotsalaisten bileet osoittautuivat huippukohdiksi ja niihin olimmekin valmiita sijoittamaan kalliin lipun hinnan verran, kun meille kerrottiin ettei yksikään ainut bulgarialainen ole tervetullut. Scandinavian ladies night. Naisille tervetuliaismalja ja shamppanjatarjoilu. Ruotsalaiset pojat strippasivat. Me tanssimme, joimme sex on the beacheja ja humalluimme. Juttelimmekin. Ruotsalaisten kanssa se sujuu. Niillä on nättejä tyttöjä omastakin takaa niin niiden ei tarvi iskeä kuin sika limppuun. Opetin yhtä Svenska pojkea sanomaan "Sinä olet kaunis" ja yhtä tyttöä sanomaan "ala laputtaa!" en keksinyt osuvampaakaan Fuck offia siihen hätään. Kuulin tytön huutavan kadulla mennessään "Alala phuttaa!" se kuulostikin paljon paremmalta, aika eksoottiselta, hawaijilta ehkä.
Yöllä juoksimme Elinan kanssa mereen. Se tuntui hyvältä illalta ja päätettiin antaa lomalle vielä mahdollisuus.
Jatkot Orangeklubilla. Hiekkaiset kengät painoivat ja jätimme ne baaritiskille hoivaan. Yllättäen humaltuessani liiaksi laitoin ellulle viestiä että jos et nyt tule ja hae minua pois täältä, herään aamulla ilman munuaisia. Ellu ymmärs yskän ja haki meiän kengät. Sillä erolla, että siellä oli nyt vaan yhdet. Arvatkaa vaan kumman kengät oli hävinny. No..meitsin. Ehkä järjestettiin kohtaus ja ehkä meitä piettiin hulluina ja yritettiin saada ulos sieltä, koska mitään kenkiä siellä ei ollut. Tietenkään ketään ei myöskään kiinnostanut etsiä kenkiä cause that's just how the bulgarians are. Ei minkäänlaista myötätuntoa eikä halukkuutta auttaa.
Seuraavana päivänä palattiin tiukkina ja tyttö alaovella ilmoitti, ettei siellä mitään kenkiä ole ja että hän tietäisi jos olisi. Sekin ah niin hyvä kuvaus perus bulgaarialaisesta luonteesta. Mutta voi nolo, mehän marssittiin sisälle ja haettiin kaikki tiskit läpi ja sama baarimikko, joka edellisenä iltana sanoi meitä hulluiksi, antoi minulle takaisin tiskiltänsä löytyneet kengät.
Ei edes anteeksipyyntöä. Mutta, palattiin voittajina ja se oli tärkeintä.
Päätettiin, että loma saa vielä yhden tsänssin: Scandinavian Vaahtopileet! Jippii. Päästiin melkein perille asti, kunnes huomattiin, että se paljon puhuttu rikollisuus oli nyt kohdannu mut, käyny mun laukulla, joka oli mun kainalossa kokoajan ja varastanut sen arvokkaimman; kameran. Isin kameran. En voi sanoin kuvailla sitä pettymystä. En myöskään halua kuvailla sitä miten seuraavien minuuttien aikana kerroin jokaikiselle bulgarialaiselle mielipiteeni heidän maastaan ja heistä siinä sivumennen sanoen. Allasbaarimme baarimikon kanssa jutellessani myöhemmin kerroin kamerasta. Ja olin aivan "This is not possible, it can't be". "No everythings possible in bulgaria". "Ooh, you must be so proud of your country."
Yö oli kaaos. Vaahtopileet menivät sivu suun. V*tun kalliit liput polttivat taskussa ja tyhjäksi v*tun kalliista kamerasta jäänyt kolo laukussa poltti sitäkin enemmän. Kyllä tästä selvitään, tämän jälkeen olemme vahvemmat. Ja niin ryntäsimme tunnekuohun vallassa poliisilaitokselle, johon satuimme ilmeisesti huonoon aikaan, sillä heidän lempiohjelmansa oli menossa ja he heittivät meidät siksi kylmästi ulos, viitottuaan ensin astumaan pois television edestä.
Mikään ei kuitenkaan pysäytä kahta raivonsekaita suomineitoa. Rynnimme takaisin ja löin television kiinni. Järjestimme ehkä kohtauksen ja huusimme ja itkimme, mutta ei se herra raiskaajia silti liikuttanut. Come tomorrow poliisisedät ärähtivät, johon ärähdimme takaisin "WE ARE FUCKING LEAVING TOMORROW!" Tajutessamme ettemme tosiaankaan saa rikosilmoitusta tehtyä emmekä muutakaan tukea tai empatiaa kerroimme poliiseille mikä on oikeasti heidän työtään ja mihin he voivat puolestamme työntää virkamerkkinsä. Saatoimme myös lisätä muutaman ylimääräisen ruman sanan, koska meidät ajettiin ulos, jälleen kerran. Ehkä he olivat kuitenkin liian väsyneitä tai me olimme liian vaarattomia, koska emme joutuneet putkaan tai muihin toimenpiteisiin. Hassua myöskin se, että vaikka ne väittivät "No english", näytti you fucking pig menevän perille ihan tehokkaasti.
Seuraavana päivänä tulimme kahdesti takaisin. Jälkimmäisellä kerralla minut otettiin kuulusteluihin, ALONE. Ellu oli ihan varma, että ne kiduttaa mua siellä. En tiedä miksi sen hirvittävän naistyrannin piti huutaa kokoajan. Istuin semmoisessa pienessä takahuoneessa kuuntelemassa kun minulle huudettiin ja vastasin kysymyksiin minkä kerkesin ja uskalsin suutani avata. Naisella ja hänen "Fuck-games" paitaan sonnustautuneella sihteeripojullaan tuntui olevan erittäin hauskaa mun passin kustannuksella. Ne pilkkasivat kuvaa, nimeä, synnyinpaikkaa ja mitä ikinä. Lopulta jouduin allekirjoittamaan bulgarian kielisiä papereita, enkä saanut tietää mitä niissä luki, puhumattakaan kopioista, joita pyysin. Onneksi olkoon nyt sää oot testamentannu niille sun munuaiset, Elina sano kun lopulta pääsin ulos sieltä. Älä huoli Elina, allekirjoitin kahdet kappaleet, joten siinä tais mennä sitten sinunki.
Okei, olen unohtanut varmaan sata ja yksi muuta epäkohtaa, joista olisi tarkoitus kertoa, mutta niska kipeytyy niin lopetan. Tästä lähin elämäni päätehtävä on tyrehdyttää Bulgarian matkailu, kuten huomaatte. En kuitenkaan tee sitä oman terveyteni uhalla.
Sen voisin lisätä, että tiistain ja keskiviikon välisenä yönä Helsingin lentokentälle elävänä pääsy kirvoitti kansallisen yhteenkuuluvuuden tunteen huippuunsa ja seuraavan päivän shoppailimme henkemme edestä.
Friday, August 10, 2007
halfwayhome
Takapihalla paistaa aurinko kuumasti selkään kun irrottelen onkien siimoja toisistaan. Tein sitä ainakin tunnin ja sitten löysin sieltä keskeltä solmun, joka ei aukea. Tyypillistä. Vielä tyypillisempää on poikaystävä joka soittaa vain ilmottaakseen tekevänsä jotakin muuta. Selvä se. Huomenna pahvilaatikot matkaavat Ouluun ihanaan pieneen asuntooni. En vielä tiedä miltä tuntuu, kun ei oikein miltään. Ei jännitä, väsyttää vaan. Ei kai sitä oikein ymmärrä, että en tule enää ikinä asumaan tänne kotiin.
Että mun koti tulee olemaan jossain muualla huomisesta lähtien aina. Ei Osmonkadulla enää ikinä. Ymmärrä ja sisäistä se Anna.
Mutta ei Anna nyt pysty, kun sen kaikki huomio on lentänyt jo sunny beachille, jonne se lentää itse perässä tiistaina. Ihanaa. Niin ihanaa, että ihan, sanoisi mummo. No sorrow or pity for leaving i feel, sanoisi Chris Cornell.
Mummon kanssa on aina mukavaa puhua puhelimessa. Kukaan muu ei ilahdu soitostani yhtä vilpittömästi.
Essi tuli hakemaan matoja. Heippa
Että mun koti tulee olemaan jossain muualla huomisesta lähtien aina. Ei Osmonkadulla enää ikinä. Ymmärrä ja sisäistä se Anna.
Mutta ei Anna nyt pysty, kun sen kaikki huomio on lentänyt jo sunny beachille, jonne se lentää itse perässä tiistaina. Ihanaa. Niin ihanaa, että ihan, sanoisi mummo. No sorrow or pity for leaving i feel, sanoisi Chris Cornell.
Mummon kanssa on aina mukavaa puhua puhelimessa. Kukaan muu ei ilahdu soitostani yhtä vilpittömästi.
Essi tuli hakemaan matoja. Heippa
Monday, August 06, 2007
Pikkukoira laulaa hau hau hau venyttelee kaulaa hau hau hau
Ei liity mihinkään.
Elämäni on kohta pahvilaatikoissa. Aika suuri osa siitä on roskiksessa myös, koska kaikkea ei voi ottaa mukaan. Mutta sitten M on taas kaatopaikalla lajittelemassa hautaamassa ja pitämässä niistä huolta. Tämä syksy mullistelee ja ravistaa asioita aika tavalla. Hyvällä tavalla.
Ihmeiden ihme. Olen tehnyt ihka ensimmäisen vuokrasopimukseni ihanaan Isokadun asuntoon 407. Pieneen ja sievään, minun asuntooni. APUA! :) Minulla on tumma parkettilattia, vihertävä kaakelinen kylpyhuone, pikkuinen puulle tuoksuva sauna, valkea tarjoilupöytä, iso pakastin ja jääkaappi, vilvoittava parveke ja 600 metriä Oulun keskustaan, jossa on muuten ihan ilmanen nettiyhteys. Nähtäväksi jää yltääkö se minulle asti. Toinen puoli totuutta on, että suurin osa muutenkin onnettomista tuista tulee menemään unelmien kodissani asumiseen ja vaikka velkajärjestelyissä ja asumistukipetoksessa korviaan myöten kieriskelevä ystäväni E kertoo suuresta oivalluksestaan "Mää oon huomannu että raha on semmonen mistä viimeseks kannattaa murehtia!", huolettaa vähäsen.
Asunto on kuitenkin juuri sellainen, jossa asumista ei jaksaisi odottaa ja ehkä se on tärkeä ja hyvä asia. Koulu on aika sellanen kanssa. Koulussa parasta on pääaine ja huonointa se, että se on ruma ja oranssi. Sit tarvin vielä läppärin ja oon oikea opiskelija. Sit tarvin vielä bussikortin ja oon oikia oululainen.
Tässä välissä yks hikinen peluri käy suukottamassa, huomaa että oon bisi tän päivityksen kans, lähtee uuteen kotiinsa suihkuun ja pyytää tulemaan perässä. Vitsit, aika kivaa. Siellä on sitä makaroonitonnikalamajoneesisalaattiakin, mitä tein eilen.
Meillä on yks haaste tälle illalle. Aiotaan pelata korttia tai kimbleä ja jutella ja olla ja...."No ota kuitenkin varmuuden vuoksi se vimppa frenditki mukaan.." hikinen huikkaa vielä mennessään. Nii-i ketä me huijataan. Mut ku ois vielä yks kasetti tosta seiskaboksista. Mulla vois lukea otsassa EI MINKÄÄNLAISTA ITSEKURIA.
Tein eilen pari testiä Helsingin sanomien sivulta, parisuhteen henkinen ikä oli kolme vuotta, mikä kuulemma tarkoittaa sitä että ihan ku oltais oltu yhdessä se kolme, ollaan jo ihan ku siellä menossa niinku. Mun elinikä sen sijaan on 79 vuotta ja oon 67% nainen ja 33% mies. Minkä sille mahtaa kun on elänyt koko pienen elämänsä naisalivoimaisessa perheessä. Tykkäätkö pelata pöytäjääkiekkoa? Kyllä. Muistatko ystäviesi syntymäpäiviä? No en.
Pakkaillessa olen hurahtanut hiukan hengelliseen Johanna Kurkelaan. Se ääni on vaan jotenkin kaunis. Kirjallisuuden saralla hurahdin tohon Arno Kotroon:
"Nuori vaalea nainen
tiedustelee horoskooppiani
sitä nousevaa
kertoo itse olevansa kauris
saisin siis kutsua häntä
bambiksi kuten
ystävänsäkin
puolilta öin vaalea tietää että
kellot on jo paljon
ja
siitä on kauan aikaa sitten kun tavattiin
noina hetkinä tietää minne kuuluu
minne ei
minä en kuulu tänne asti
äkkiä rakas ymmärtää
että se
että sinunlaisia ihmisiä
on olemassa
on jäänyt sinun vastuullesi"
Siis aaaah.
Elämäni on kohta pahvilaatikoissa. Aika suuri osa siitä on roskiksessa myös, koska kaikkea ei voi ottaa mukaan. Mutta sitten M on taas kaatopaikalla lajittelemassa hautaamassa ja pitämässä niistä huolta. Tämä syksy mullistelee ja ravistaa asioita aika tavalla. Hyvällä tavalla.
Ihmeiden ihme. Olen tehnyt ihka ensimmäisen vuokrasopimukseni ihanaan Isokadun asuntoon 407. Pieneen ja sievään, minun asuntooni. APUA! :) Minulla on tumma parkettilattia, vihertävä kaakelinen kylpyhuone, pikkuinen puulle tuoksuva sauna, valkea tarjoilupöytä, iso pakastin ja jääkaappi, vilvoittava parveke ja 600 metriä Oulun keskustaan, jossa on muuten ihan ilmanen nettiyhteys. Nähtäväksi jää yltääkö se minulle asti. Toinen puoli totuutta on, että suurin osa muutenkin onnettomista tuista tulee menemään unelmien kodissani asumiseen ja vaikka velkajärjestelyissä ja asumistukipetoksessa korviaan myöten kieriskelevä ystäväni E kertoo suuresta oivalluksestaan "Mää oon huomannu että raha on semmonen mistä viimeseks kannattaa murehtia!", huolettaa vähäsen.
Asunto on kuitenkin juuri sellainen, jossa asumista ei jaksaisi odottaa ja ehkä se on tärkeä ja hyvä asia. Koulu on aika sellanen kanssa. Koulussa parasta on pääaine ja huonointa se, että se on ruma ja oranssi. Sit tarvin vielä läppärin ja oon oikea opiskelija. Sit tarvin vielä bussikortin ja oon oikia oululainen.
Tässä välissä yks hikinen peluri käy suukottamassa, huomaa että oon bisi tän päivityksen kans, lähtee uuteen kotiinsa suihkuun ja pyytää tulemaan perässä. Vitsit, aika kivaa. Siellä on sitä makaroonitonnikalamajoneesisalaattiakin, mitä tein eilen.
Meillä on yks haaste tälle illalle. Aiotaan pelata korttia tai kimbleä ja jutella ja olla ja...."No ota kuitenkin varmuuden vuoksi se vimppa frenditki mukaan.." hikinen huikkaa vielä mennessään. Nii-i ketä me huijataan. Mut ku ois vielä yks kasetti tosta seiskaboksista. Mulla vois lukea otsassa EI MINKÄÄNLAISTA ITSEKURIA.
Tein eilen pari testiä Helsingin sanomien sivulta, parisuhteen henkinen ikä oli kolme vuotta, mikä kuulemma tarkoittaa sitä että ihan ku oltais oltu yhdessä se kolme, ollaan jo ihan ku siellä menossa niinku. Mun elinikä sen sijaan on 79 vuotta ja oon 67% nainen ja 33% mies. Minkä sille mahtaa kun on elänyt koko pienen elämänsä naisalivoimaisessa perheessä. Tykkäätkö pelata pöytäjääkiekkoa? Kyllä. Muistatko ystäviesi syntymäpäiviä? No en.
Pakkaillessa olen hurahtanut hiukan hengelliseen Johanna Kurkelaan. Se ääni on vaan jotenkin kaunis. Kirjallisuuden saralla hurahdin tohon Arno Kotroon:
"Nuori vaalea nainen
tiedustelee horoskooppiani
sitä nousevaa
kertoo itse olevansa kauris
saisin siis kutsua häntä
bambiksi kuten
ystävänsäkin
puolilta öin vaalea tietää että
kellot on jo paljon
ja
siitä on kauan aikaa sitten kun tavattiin
noina hetkinä tietää minne kuuluu
minne ei
minä en kuulu tänne asti
äkkiä rakas ymmärtää
että se
että sinunlaisia ihmisiä
on olemassa
on jäänyt sinun vastuullesi"
Siis aaaah.
Wednesday, August 01, 2007
mansikat harakoille ja helmiä sioille
Prrrr. Puhelin soi ja soi ja soi. Laitoin asuntoilmoituksen Kalevaan. Yllättävän hyviä tarjouksia olen saanut, mutta jännittää vähän mennä katsomaan. 12 tarjousta ja kello on 10. Ensimmäinen soitti seitsemältä, Mitä? ei ei et herättänyt.
Me muutettiin eilen, Mikko. Tuntuu aika...muutokselliselta. Vietettiin jo ensimmäinen yö Mikon uudessa asunnossa, tai huoneessa, ja olihan se kyllä outoa. Ei oltaisi ehkä saatu unta, jos ei oltaisi oltu pelaamassa takajärvellä biitsvolleyta Tuun, Pertun, Pertun Annan ja Janin kanssa yöhön saakka. Oli mukavaa, vaikka olen surkea.
M otti perjantain vapaaksi töistä. Se tarvii puiset sälekaihtimet, ettei naapureiden tarvitse katsella suoraan sisälle kaiken päivää ja yötä. Mennään ikeaan huomenna tai ylihuomenna, riippuu siitä, mennäänkö katsomaan mulle asuntoa oulusta huomenna vai ylihuomenna. Uuh aika muutoksellista tosiaan. Tarviminenkin on muuten aika kivaa.
Eilen katseltiin ikkunasta Tuukan kanssa, kun harakka keräsi ja söi mansikoita meidän mansikkamaalla. Ei raaskittu pyytää sitä lopettamaan. Varsinkaan kun ei aina kuitenkaan jakseta syödä niitä itsekään.
Illalla on Essin synttärit ja sen jälkeen on Mikkoa ja frendejä sen uudessa asunnossa. Essi kysy että eikö me muuta tehdä ku katotaan frendejä. Katottiin toisia ja vastattiin että Ei. Ollaan seitsemännessä tuotantokaudessa menossa. Ollaan mietitty kyllä että miten meidän suhde kestää sen sitten kun ollaan katottu kaikki. Ehkä se kestää kuitenkin.
Me muutettiin eilen, Mikko. Tuntuu aika...muutokselliselta. Vietettiin jo ensimmäinen yö Mikon uudessa asunnossa, tai huoneessa, ja olihan se kyllä outoa. Ei oltaisi ehkä saatu unta, jos ei oltaisi oltu pelaamassa takajärvellä biitsvolleyta Tuun, Pertun, Pertun Annan ja Janin kanssa yöhön saakka. Oli mukavaa, vaikka olen surkea.
M otti perjantain vapaaksi töistä. Se tarvii puiset sälekaihtimet, ettei naapureiden tarvitse katsella suoraan sisälle kaiken päivää ja yötä. Mennään ikeaan huomenna tai ylihuomenna, riippuu siitä, mennäänkö katsomaan mulle asuntoa oulusta huomenna vai ylihuomenna. Uuh aika muutoksellista tosiaan. Tarviminenkin on muuten aika kivaa.
Eilen katseltiin ikkunasta Tuukan kanssa, kun harakka keräsi ja söi mansikoita meidän mansikkamaalla. Ei raaskittu pyytää sitä lopettamaan. Varsinkaan kun ei aina kuitenkaan jakseta syödä niitä itsekään.
Illalla on Essin synttärit ja sen jälkeen on Mikkoa ja frendejä sen uudessa asunnossa. Essi kysy että eikö me muuta tehdä ku katotaan frendejä. Katottiin toisia ja vastattiin että Ei. Ollaan seitsemännessä tuotantokaudessa menossa. Ollaan mietitty kyllä että miten meidän suhde kestää sen sitten kun ollaan katottu kaikki. Ehkä se kestää kuitenkin.
Subscribe to:
Posts (Atom)