supijees

Saatoin juuri matkustusromantiikkaa hehkuneen essiliinin reissubussiinsa. Kateeksi käy. Minäkin haluan lakkiaiset ja uuden lakkiaismekon ja minäkin haluan Tanskaan ja Ruotsiin shoppailemaan ja tapaamaan Milkaa ja minäkin haluan reissuun ja minäki...! Sen sijaan pääsen huomenna myymään jäätelöä lumisateeseen. Eksoottista.
Palatessani omassa supisuomalaisessa ja supikahisevassa tuulipuvussani hyytävässä ilmassa kotiin tiskaamaan ja lukemaan, en voinut välttyä miettimästä, että elämä on.

...kivaakin toisinaan, sillä puhuin äsken villen kanssa puhelimessa ja perhe pysähtyy matkalla kemiin ja tulee käymään oulussa kanssani kiinalaisella. Olli rakastaa kiinalaista. Anna rakastaa Ollia. Ja voi kuinka paljon myös hänen pikkuista veljeään.

Shoppailin minäkin eilen kahdet kengät ja rantasortsit. Ja tänään vadelman tuoksuista kosteusvoidetta. Minulla on ruokaa kaapissa, rahaa, ystäviä, hellu, töitä, opiskeluja, hyvää ja letkeetä ja tunnelmallista musiikkia, ajatuksia, mielenkiintoisia kirjoja, kipsiä, runoja, helmiä, kukkia, puumansikoita ja kortin pohjia ja koko päivä aikaa (toteuttaa poikkitaiteellisesti itseään).

Tuudittaudun siihen, että kotonani on lämmin ja turvallista ja että kaikki on aivan supijees sillä aikaa kun elämä viuhahtelee ikkunani takana.

...miksi kiusaatte ja tuotatte vain harmii

Pojat.
Sellaisia huomioita tänään, että pojat ovat hankalia ja niistä on vain harmia. Varsinkin sellaiset pojat, jotka luulevat voivansa puhutella sinua kuinka ilkeästi ja tylysti hyvänsä vain koska satut olemaan heidän tyttöystävänsä. Hassua. Tyttöystävyyskin on kuitenkin siinä määrin veteen piirretty käsite ja tila, että en lähtisi sen turvin kyllä yhtään nakkelemaan mitään ikävää.

Pojista...
on kyllä jotain hyvääkin sanottavaa. Ei ole mitään liikuttavampaa kuin ne kaksi kymmenvuotiasta lippispäistä poikaa, jotka kävivät ostamassa jäätelöä ja halusivat välttämättä antaa tippiä kieltelyistäni huolimatta. "Eiku piä loput". "Mää haluan antaa nää sulle" sanoi toinen nyppiessään kylmälle tiskille tyhjentämänsä rahapussin viimeisiä senttejä kohmeisilla pikkusormillaan. Sen jälkeen sydämeni ei sulanut edes kauniisti hymyilevälle oranssiin munkin asuun sonnustautuneelle kasvoihinsa maalanneelle nuorelle miehelle, joka kutsui "jätskitytön" krishnaliike Iskconin kokoukseen. Meni jo.

Ei se Ruumensaari pärjää enää tässä yhteiskunnassa. Sehän uusii rikoksensa uudestaan ja uudestaan vain päästäkseen takaisin tuttuun ja turvalliseen vankilaan, jossa sillä on lämmintä ruokaa ja omat sosiaaliset suhteensa. Sille pitäis jonkun vinkata, että tekisi talousrikoksen tällä kertaa niin pääsisi sisään pidemmäksi aikaa.

baby i can make you feel

Posket punoittaa, niskaa särkee, ranne tuntuu murtuneelta. Hetkinen, joku on ollut selvästi jäätelökioskilla töissä kolmatta päivää.

Penni ajatuksistani tänään:
Supertiikeri, mangomeloni, Minttu, Mansikkasitrus, Wanhanajan vanilja, iso vai pieni pallo? Ai mitä se toinen oli? Kinuskipähkinää? (vai suklaanougattia? Voi luoja älä anna sen olla suklaanougattia pliis ei pliis), Noniin tietenki, ranne murtuu, 2,20+2,70=4,90, - kiitos, 20,00-4,90=.....15,10!, Tässä 15,10 takaisin, kiitos moimoi.

En malttanut pilata hampaattoman juoppopapan, (joka kantaa epäilemättä koko kotia mukanaan selkärinkassa,) iloa, kun se silmät kirkkaina mut nähdessään alkoi hehkuttaa sitä, miten hienoa on, että olen taas aloittanut työt ja kuinka mukava onkaan nähdä pitkästä aikaa. Nyökkäilin ja hymyilin, onhan se mukavaa juu, ja ennen pitkää löysin itseni papan kanssa arvioimasta sitä kävikö viimekeväänä tähän aikaan enemmän jäätelönnälkäisiä asiakkaita kuin nyt.

Kioskilla sattuu ja tapahtuu ja minuun sattuu. Eräät jäätelöistä ovat rakenteeltaan niin kovia, että niistä on lähes mahdotonta pusertaa palloa murtamatta rannettaan ja rikkomatta jänitettyjä niskojaan. Kyseiset lajikkeet ovat tietysti myös kaikkien suosikkeja. Siis seuraavalla jäätelönostokerralla kannattaa miettiä kahteen kertaan haluaako sittenkään niiiin ehdottoman välttämättä juuri suklaanougattia tai vanhanajansuklaata.

Tässä puolikuolleena, punoittavana, tahmaisena ja kankeana istuskellessani yrittäen löytää niskoille asentoa, joka sattuisi vähemmän samalla neljättä maksamakkaraleipää mutustaessani ja tyhjyyteen tuijotellessani (kunnes verkkokalvolle piirtyy utuinen kuva odottelevista tiskeistä) ja Britneyn ähistessä selkäni takaa voicelta tunnen olevani jotain epäseksikkäintä koko universumissa. Ja turhanpäiväisintä. Jäätelökioskin myyjä.

Katso ravaavaa hevosta, se on aitoja ylittävä ratsu

Viisi kerrostaloa, kaikki eriparia. Valkoinen, harmaa, kaksi keltaista ja punainen. Autio katu, jonka vierustalle on parkkeerattu tumma auto. Likaisia lumivuoria ja muutama vanha lasten kiipeilyteline, josta sininen maali on lohkeillut aikoja sitten paljastaen ruosteisen metallin. Västäräkkiparvi lehahtaa koivun latvaan. Tämä on kai se Kemi, jonka ulkopuolinen näkee. Ja mikko, koska tämä on näkymä hänen ikkunastaan. Minä näen vielä juuri vapaaksi päästetyn moninkertaisen raiskaajatappaja Ruumensaaren pyöräilemässä tuota autiota katua vaanien ja etsiskellen minua, haistaen, että olen kulmilla - Kiitos epäoikeudenmukaisen ja puutteellisen ja invalidisoituneen oikeuslaitoksemme.

Miksei sitä tapeta? kun kaikki tietää, että se tappaa ja raiskaa taas. Isälle oli turha protestoida. Sen mukaan kaikki tiesivät myös Saksassa 1940, että juutalaiset varastavat ja että heistä on päästävä eroon. Sama asia. Sille, mitä kaikki tietää, ei isän mukaan voi laittaa kovin suurta painoarvoa. Ehkä ei. Mutta en tiedä kuinka monta kertaa yhden ihmisen annetaan todistaa, että hän todella on vaaraksi muille. Tai tiedän, ihan liian monta. Ruumensaaren tapauksessa loputtomasti. Viis siitä kuinka monta elämää tuhoutuu, kunhan oikeus häntä kohtaan tapahtuu. Miten joku voidaan päästää vapaaksi terveenä ja todeta taas uuden raiskauksen sattuessa, että oli se sittenkin sairas, annetaan taas lievä tuomio. Hurraa miesten keksimät lait! Minusta koko syyntakeettomuus on ihan sieltä.

No jotain hyvääkin, meille buukkautui keikka kahen viikon päähän lauantaille. Laulan siis stemmoja. Tosi mukavaa kyllä, mutta mulle pitäis laittaa ne sellaiset suojalaput silmien eteen kuin niille herkimmille ravihevosille, jotta katsojat eivät häiritsisi sen suoritusta, jotta se keskittyisi vain olennaiseen eikä antaisi töllistelevän ja hurraavan väkijoukon hermostuttaa itseään.

Illalla pelailtiin lautapelejä essin ja raunon kanssa ja oli leppoisaa. Kävin juuri kylvyssä. Kylpyamme on terapeuttinen paikka. Näin siellä kuvia tulevaisuudesta ja tulin niiden kanssa sinuiksi. Puhtaaksi ja pehmeäksi tuleminen oli kaikki pelkkää plussaa. Illalla mennään Mikon veljen ja hänen tyttöystävänsä tupareihin, joissa on pukuteemana "joku artisti tai bändin jäsen". Minulla on tässä tunteja aikaa päästä pehmeydestäni ja löytää eräänlainen kovuus, vetäistä päälle verkkosukkahousut ja muuta sälää, lakata kynnet mustiksi ja meikata itsestäni rokkaava avril lavigne. Mikko lähtee matkaan Kumpulaisen Juusona, joka on sekä meidän rumpali, että Slapbettyn rumpali. (Stalingradcowgirlssien lämppäri) Seuraamme liittyvät illalla ainakin kummeleiden spiidin ja sakun spiidi, Amy Winehouse, puolet Abbasta, Anita Hirvonen ja monta muuta säkenöivää yllätystähteä, jotka luultavasti aloittavat iltansa kärppien mestaruuden todistamisella.

Salmarin ja sidukanhuurteista lauantaita! ja perheellisille omenamehun!

Tämä kaupunki valvoo

Sade tuntui tänään ihanalta pitkän kuivan kauden ja auringon paisteen jälkeen. Ilmasta tuli niin raikas. Pöly huuhtoutui viemäreihin. Sateessa ihmiset eivät ota itseään niin vakavasti pienten pisaroiden tihkutessa naamalle kiiruhtaessaan kadun yli hakemaan koko sisäpäiväksi vuokraamosta elokuvaa ja makeisia tai vaihtoehtoisesti sipsiä, kuten sipsihirmut tekevät. Krapulassa aina parempi. Olisin voinut vaikka vannoa, että tänään on sunnuntai.

Kaikessa rauhassa yläosattomissa tiskaava M kielii kuitenkin siitä, että huomenna ei ole vielä maanantai eikä aikaista herätystä eikä lähtöä mihinkään suuntaan. Ei edes polttele. Lekottelen tässä uuden hemmottelulahja-papayakuorinnan pehmittämänä ja odotan josko tiskipöytää tulvan jäljiltä kuivaava M lähtisi viemään minua yölliselle ajelulle keskelle kärppien juhlintaa. Automies. Kuorinnan kyljessä kylläkin aiheellisesti varoiteltiin, että tämän hehkuvan käsittelyn jälkeen saat kaikki paparazzit perääsi, mutta luvataan olla varovaisia.

Ahaa, kävikin niin, että sain perääni vain yhden kiukustuneen, jonka mukaan olin luvannut olla valmis jo ajat sitten. Paparazit. Onneksi kiukku on pyyhittävissä pois hellyyttävällä pyyheturbaanilla, joka jostain syystä aiheuttaa aina hilpeyttä kyseisessä kiukkuiivarissa.

Kuka sieltä veräjästä pääsi?

Viimevuonna näihin aikoihin painoivat päälle pääsykokeet. Siitä on vuosi! Nyt ei paina päälle mikään, korkeintaan lastenkirjallisuushistoriallinen tutkielma, Minna Canth-essee ja 5 miniesseetä kirjallisuuden teorioista ja metodeista. Eikä sole mikhään. Nuo nyt pyöräyttää. Hassua, että käytin sanaa pyöräyttää, sillä se muodostaakin luontevan aasinsillan seuraavaan aiheeseen: Kesätöihin. Vannomatta paras, sillä myyn jälleen tänäkin kesänä jäätelöä. Se homma on näköjään luotu minulle, en pääse siitä, eikä se minusta. Mutta tänäkesänä pyöräyttelen Oulun vilkkaassa ja iloisessa kesäisessä keskustassa, joten onhan se aina enemmän kuin Kemin pölyinen Täikön kuluma. Nyt on kaikkea enemmän.

Plussat:

kesätöitä

opiskelupaikka

oma koti

mekot

uudet ystävät

Miinukset:

raha

Plusmiinusnollat:

hellu (sama)


Olenpa hauska. Olen pahoillani, feisbuukki tappaa luovuuden. Yritin juuri kertoa, kuinka sovinistisika 1800-luvulla pääsi kuin .... veräjästä? Mitä ihmettä, en muista, kuka sieltä pääsi? tai mikä? tiedättekö sanonnan? Ainakin minusta tuntuu, että tällainen sanonta on ollut olemassa jo silloin kun synnyin ja se oli tulevinaan selkäytimestä, mutta jäikin tulematta. Hmmh, no se kuka sieltä nyt pääsi se tuo..tuo..tämä. Kettuko? Aika hassua, samalla aloin miettiä, että olenko tosiaan pienestä asti huomaamattani puhunut veräjästä, kuuluuko jokapäivän sanastooni sana veräjä. Cool. (tajunnanvirtatekniikkaa) Olen kirjoittanut aamun Minna Canthin työmiehen vaimosta, jonka nimi on siis vitsi, sillä "työmies" ei käy töissä vaan anniskelussa juomassa vaimonsa rahat. Silti näytelmän Johanna 1800-luvulla on määritettävissä vain miehensä kautta. Ei ole sellaista kuin työnainen.

Minunpa mieheni käykin töissä, asfalttihommissa, koko kesän täällä oulussa, mikä tarkoittaa jaettua annan asuntoa toukokuun puolesta välistä heinäkuulle, kouluunpääsemistuloksiin saakka, ja toivottavasti myös enemmän yhteistä aikaa. Iih asun kohta pojan kanssa.

Kesästä on tulossa juuri sellainen, kuin uskalsi vain vienosti hymyillen toivoa. Tänne tuli kesä eilen, paistoi kokopäivän kirkkaalta taivaalta lämmittävästi ja sai lahjakaktukseni avaamaan ensimmäisen hienon punaisen kukkansa. Terhi Kokkonen on oikeassa siinä, että lumen jälkeen tulee pöly. Ja kostean mudan haju. Ja hullut päivät, joilla kävin eilen ja joille kutsuin äidin perjantaina osallistumaan. Hän harkitsee. Käytiin Sirpankin kanssa kahvilla ja kaakaolla ja oli mukavaa. Kohta lähden toiseksi viimeiselle kirjallisuuden periodit ja genret 2. luennolle ja sitten melkein loppuu...ja sitten kohta alkaa...

Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa

Eräs suomalainen starttiluokka otti käyttöönsä voimaeläinprojektin. Kaikki valitsivat itselleen omat voimaeläimet, jotka kulkivat mukana koko vuoden ajan osana opetussuunnitelmaa. Jokainen kertoi tunteistaan ja itsestään oman voimaeläimensä kautta. Voimaeläimet olivat useinmiten suuria voimakkaita turvallisuuden tunnetta lapsissa herättäviä eläimiä, joiden kautta oli helpompi käsitellä esimerkiksi pelottavia asioita. Ujot lapset ottivat voimaeläimekseen kuitenkin usein pienen hiiren. Opettajallakin oli oma voimaeläimensä, susi. Voimaeläimet kulkivat mukana niin liikunnan, kuvamataidon kuin äidinkielenkin tunneilla. Niille esimerkiksi rakennettiin koteja ja niistä kirjoitettiin tarinoita, maalattiin kuvia ja tehtiin näytelmiä. Loukatessaan itsensä liikuntatunnilla eräskin tyttö kysyi opettajalta: Saako leijona itkeä, jos sitä sattuu oikein kovasti?
Vuoden lopuksi voimaeläimiä koskevista tehdyistä töistä kerättiin voimakansio, joka lähti lapsen mukaan tämän aloittaessa koulutien. Koko vuoden opettaja koetti uskoa ja uskotella omaksi voimaeläimekseen suden, mutta huomasi vuoden lopussa joutuneensa myöntämään itselleen, että se olikin koira.

Minun voimaeläimeni on lempeä, mutta arvoituksellinen musta kiiltäväkarvainen kissa, joka nauttii sekä itsenäisyydestä ja vapaudesta, että läheisyydestä ja seurasta omista nopeastikin vaihtelevista mielentiloistaan riippuen. Joskus se on mahdottoman hellyydenkipeä ja toivoo hartaasti pääsevänsä syliin. Kissa tulee surulliseksi menettämisestä ja ovista, jotka hänen edestään suljetaan. Se aistii helposti tunnelmia ja asenteita ja arvioi tilanteita niiden mukaan. Kissan voivat aliarvioida pienen kokonsa vuoksi ne, jotka eivät ole nähneet sen kynsiä, jotka ovat aina valppaina ja teroitettuina pahimman varalta. Ei se niitä mielellään käytäkään, mutta äärimmäisessä hädässä se osaa kyllä pitää puolensa. Kissa pitää lasagnen ja joulukuusen tuoksusta, mutta odottaa aina kesää, sillä auringon hivellessä sen sädehtivää turkkia pölyisellä kadulla mansikanmyyntikojun edessä, se on onnellisimmillaan. Kissan painajaisunissa sitä jahdataan ja loukataan. Kissa on herkkä. Toisinaan sillä on vielä aamullakin paha mieli, vaikka se ymmärtääkin nähneensä vain unta. Joskus kissa vaatii itseltään liikaa, joskus liian vähän. Usein se on liian ylpeä myöntääkseen erehtyneensä. Tietämättömät luulevat, ettei kissaa voi opettaa, koska se ei anna tassua kenelle hyvänsä. Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa.

Mageest skulaa, brothers and sisters!

Hiihtolomareissuni Oulu-Kemi-Helsinki-Tallinna-Helsinki-Turku-Jyväskylä-Oulu meni mukavasti. Viimeiset rahatkin menivät mukavasti myös. Siis pois minun luota, ja investoituivat erilaisiin kulkuneuvoihin, ruokiin, juomiin ja vaatteisiin. Juuri tänään se ei harmita sillä olen nyt matkalla Kemiin kotiin ylläpidettäväksi ja onhan minulla lappuhaalarishortsit. (Kiireellisyyden huippu on päivittää junasta!) Rahattomana sitä vain huomaa, ettei ole asiaa juuri minnekään, ei edes omana syntymäpäivänään, joka minulla on juuri tänään. Ensimmäisenä aurinkoisena oululaisena kevätpäivänä.

Helsinki yllättää joka kerta, vaikka mennessä yrittää varautua ihmisiin ja henkeäsalpaaviin vanhoihin rakennuksiin, jotka reunustavat mäkisiä katuja. Vaikka röyhistäisi rintaa yöjunaan hypätessä mielessään helsingin valtausaikeet ja tuntisi suurkaupunki-ihmisen ilmaa keuhkoissaan, tuntee perille päästyään itsensä vain pieneksi tiitteräksi metsäläiseksi. Kaunis kaupunki.

Ja niin olivat ne kaikki, joissa kävin. Ja ihmiset ihania ja tuttuja. Elina pienessä Etu-töölön katutason valkoiseksi maalatussa idyllisessä yksiössään, Tuukka yhdeksäntoista neliön savuisessa hautausmaanäköalalla varustetussa tilaihmeessään ja Ville, Miia, Opa ja Nopa noroviruksen järistämällä lämpimällä leikkiautotantereellaan.

Nyt olen menossa kotiin, jossa äiti ja tuukka ilmoittivat juuri valmistaneensa salaattikastiketta ja jotka tulevat hakemaan minua, lopen uupunutta tuhlaajatyttöä, asemalta. Kotona odottaa myös syntymäpäiväkakku, minulle on leivottu kakku! On siellä eräs Mickykin odottelemassa viereensä Rimakauhun ja rakkauden katsojaa, mikä on myös ihan PÄHEETÄ etten sanois. KOTI <3

Suoritin hygieniapassin muutama tunti sitten ja olen nyt kevään ylpein työnhakija. Uupunein, mutta ylpein. Kaikki järjestyy. Kaikki järjestyköön. Oulukin tuntui aurinkoisena ja sulaneena varsin siedettävältä. Ihastuttavaltakin. Kuoriikohan kevät kaupungista esiin ihan uuden puolen...

Ainiin ja hyvää syntymäpäivää Anna! Kiitti kiitti.

mutta suojeleeko meitä kukaan?

Nostalgista Maija Vilkkumaata ajalta, jonka keskeisimpiä kysymyksiä ja ongelmia oli se miks anssi tykkää sinistä eikä marjukasta ja moneltako voi ottaa viimeisen hörpyn niin, että suu ei haise viinalta enää kotona ja mille puolelle myllyn mäkeä polkupyörät kannattaa jättää. Tänään olen kiertänyt koko väsyneen kaupungin tupaten itseäni töihin. Jotkut esittivät kiinnostustakin kyllä ja antoivat ymmärtää ottavansa yhteyttä. Minussa asuu epäilys silti. Tämän kesätyönsaamisprojektin kanssa olen kyllä kaikkeni antanut. Pilkon kiiwejä, siivoan scandiccia, leikkaan hautausmaan nurmea tai myyn vaatteita, tai tällä menolla itseäni kohta. Nii, ei hätä ole tämän näköinen.

En jaksaisi enää uhrata ajatustakaan sille. Huomenna soitan vielä yhteen paikkaan, sitten vaikenen ja hiissaudun sossun kassalle.

Itkettää kun isi lähettää suklaalevyn tuliaisiksi. Itkettää kun joku voittaa oscarin. Itkettää joka kerta kun kuulee hellun huolestuneen äänen puhelimen päässä. Kamalaa huolestuttaa joku, mutta kun huolestuttaa itseäkin. Taloudellinen tilanne. Turhauttavuus. Rappio on kierre.

ja appelsiinien syönti.

Onneksi pää on kohonnut hiukan pystyyn sitten armottoman maanantain. Onneksi itsesuojeluvaisto pakottaa liikkeelle ja pakottaa tykkäämään itsestään ja olemaan vahva ja käymään suihkussa ja vaihtamaan vaatteet ja harjaamaan tukan ja kuorimaan appelsiinin.

OTTAKAA TÖIHIN!!!!!!!!!!!!!1

Täällä Anna, Oulu.

Eilen sain tuntumaa jostain tulevaisuudesta kun työntelin pelissä dramaattisesti loukkaantunutta hellua pyörätuolissa sairaalan käytävillä. Näin me sitten seitsemänkymmenen vuoden päästä viisaampina ja ruttuisempina.

Vasemmassa jalassa jotain siteiden repeytymiä, jää henkiin.

Viikonloppuun mahtui pikkuveljeni Kaisa Variksen penkkarit, tanssit (sekä oma disko, että wanhojen), rockkonsertti (Stalingrad cowgirls made me wanna kill myself), liian rankka elokuva, joka jätettiinkin kesken (ensimmäiset lasten tapot ja itsensä räjäytykset kestettiin, mutta raja tuli aika pian vastaan), ikeassa empimistä (kumman kokoinen baarijakkara?), autopesula (kahden tunnin jonotuksen jälkeen) ja paljon vuorotellen työtä ja unta. Sain valmiiksi tutkimukseni "Aihe, teema ja taiteellinen idea Knut Hamsunin romaanissa Nälkä" ja vitsit, että siitä tuli hyvä. Tänään 90 kopiota. Keskiviikkona tärinä, paniikki, esitys ja helpotus ja sitten kesä voi tulla. Ja työt. Niistäkin saa ilmoittaa. Ylikierroksilla on käyty vähän, saako nyt väsyä?

Juon teeni miten sattuu kylmänä kuumana haaleana puruisena ekologisena yksin kaksin sokerilla tai hunajalla ja mielellään hymyn kanssa tarjoiltuna

Ilmassa oli eilen pääsiäistä, vaikka siihen on kalenterin mukaan vielä aikaa. Kumppareiden alla lorskui loska kuin joskus virpomaan mennessä. Ripsivärit eivät vain olleet samanlailla poskilla, sillä onnistuin jättämään meikkini Kemiin. Ei paha, onneksi ei ole ollutkaan mitään menoja sen suuremmin. Ei virpomisia eikä tirpomisia.

Viimeksi uhonnut tutkijaääneni on nyt pahemman kerran liemessä Knut Hamsunin Nälän kanssa. Siviiliääneni on pahemman kerran liemessä flunssan kanssa, mutta siitä viis. Kumpparit, villasukat ja pipo eivät estä minua kahmimasta flunssaa itselleni. Ehei. Eniten, hassua kyllä, ressaa silti pakkaaminen. Ressaa lähtö kun pitää muistaa vaikka mitä. Ressaa ystävänpäiväkortit ja ressaa oikeanlaiset vaatteet ja ressaa niiden raahaaminen juna-asemalle ja citybussiin ehtiminen, hu, se vasta ressaakin. Hu hu. Kyllä minä Kemissä hoitelen Knut Hamsunit, jos saan hoideltua itseni sinne ensin kimpsuineni kampsuineni. Hamsunin lisäksi on tiedossa kivaa. Pertun penkkarit, vanhojen tanssit, Corona-rokki, Mikon vimppa peli, lauluharjoitukset...

Ja huominen lounas Anskun kanssa, jolla on taatusti rauhoittava vaikutus hätääntyneen tutkijaääneni äkilliseen paniikkikohtaukseen. Tänään päätimme, että meillä saa olla muutakin elämää kuin lukeminen, kirjoittaminen, tutkiminen ja koulu yleensä/eli koulu yleensä. Mistä muuten enää kirjoitamme, mistä muuten enää kerromme, jos emme tiedä mistään muusta. Emme mistään. Anskulla ei kyllä ole, niin sitä muuta elämää. Se tuntuu olevan yliopistolla aina kahdeksasta kahdeksaan kirjallisuuden tai saamelaisen kulttuurin tai fysiikan tai historian parissa, mutta ottaa silti tosi rauhallisesti. Mullekin tollanen mystinen saamelainen suorituskyky ja paineensietokyky ja sitte ihan vaan kyky.

Käydessäni läpi opintosuunnitelmaani säikähdin vähän. Tuntuu kuin olisin melkein puolessa välissä jo nyt. Kirjallisuuden ja Suomen kielen kurssit riittävät tällä tahdilla ehkä puoleksitoista vuodeksi. Kolmantena tosin olisikin tilaus niille pedagokisille. Kauhistus olenpa iso jo, sadan opintopisteen päässä kandidaattiudesta, enkä tämän valmiimpi, aikuisempi, parempi.

Hieroja tosin teki yllättävän huomion näkökulmasta, jonka itse olin kokonaan sivuuttanut ihaillessaan mustelmien, kolhujen ja arpien kirjavaa kokoelmaa jaloissani. Niistä näkee, että olen tehnyt asioita. Totta tosiaan. Pelannut palloa, kiekkoa ja jääpalloa aina hampaisiinikin asti. Rymynnyt ja riemuinnut. Ryöminyt, kontannut, syöksynyt, kaatunut ja noussut joka kerta pystyyn.

Haluatko aikaa vai haluatko aikaa ja rahaa?

Kysyy ärsyttävä mainos joka-aamu koulumatkani varrella. Molempia kiitos. Ja sitte haluan myös jotain mitä tehdä sillä ajalla. Ja haluan, että Milka tulee ruotsista olemaan mun kanssa. Ja haluan töihin. Ja haluan opettajaksi. Ja haluan höyryävää lasagnea peiteltynä ruudullisella liinalla tarjoiltuna mun sinisistä. Ja haluan osata laulaa paljon paremmin ja haluan osata kirjoittaa paljon paremmin. Ja haluan käydä takaisin lapsuudessa ja nuoruudessa ja tehdä kaiken tismalleen samoin, mutta ymmärtää nauttia siitä enemmän. Haluan lumien sulavan ja haluan aurinkoa ja lämmintä, lomakin kävisi. Ja haluan lempilaukkuni ja lempikenkäni ehjiksi. Ja haluan juhlat ja voileipäkakkua. Ja haluan osata soittaa kitaraa ja pianoa. Ja haluan viedä Ollin eläinpuistoon tai huvipuistoon. Ja haluan ottaa syliin ja tulla syliin. Ja haluan konservatiivista onnea. Tällaista:

"Paluumatkalla bussissa en jaksa lukea mitään,
olen likomärkä ja tärisen kylmästä.
Sitten yhtäkkiä kotipysäkki ja tuttu katu.
Avaan oven ja siinä hän on, valmistanut aterian,
ulkoiluttanut koirat
ja ojentaa minulle vilpoisan lasillisen onnea."

(Arja Tiainen, Puiden alla, vihreässä palaverissa)

Rahaa haluaisin vaatimattomasti shoppailua ja salikorttia varten. Nyt ei ole varaa jumpata, vaikka tekisi mieli.

Kaikki on hyvää paitsi nyt. Takana on hyvää. Edessä on hyvää. Oikeastaan nytkin on aika hyvää. Luen Knut Hamsunin Nälkää ja tunnen olevani teoksen päähenkilö: yhtälailla yksinäinen ja köyhä romantikko, jota kukaan ei huoli töihin. Mitä pidemmälle luen sen surkeammaksi tulen. Kukas se oli muumissa, (homssu, nyyti, mymmeli vai vilijonkka vai kuka?) joka ei pitänyt pukemisesta ja riisumisesta, koska ne muistuttivat häntä siitä, kuinka aika ja päivät kuluvat, mutta mitään ei tapahdu.

Aamuyöllä heräsin omaan kiljaisuuni. Heräsivätköhän naapurit? Mua pitkin kiipesi kaksi isoa karvaista myrkkyhämähäkkiä, joista toinen oli oranssi. Oli yllättävän vaikeaa hätistää hämähäkit pois seuraavan unen tieltä. Tutortapaamisen palautteessa sain kuulla olevani hyvä kirjoittaja ja muuta rohkaisevaa kuten että minulla on jo nyt vahva oma tutkijaääneni ja varsin viihdyttävä sellainen. Siis tämä ei ollut se toinen uni vaan tapahtui - kuinkas sattuikaan - oikeasti. Ha, siinä teille, älkää tulko kuulkaa mun tutkijaäänelle yhtään!

mikä lupaava vuosi

Tänään meni rikki monta asiaa. Yks virvelikin kuulemma. Hameen vetoketju ja tietysti juurikin sillä hetkellä kun yrittää käydä pikaisesti pöntöllä, kun on oikeen kiire, eikä hametta saa ujutettua ylä- eikä alakautta. Ei naurattanu. Nyt vähän. Iso peppu pudotti mennessään kirjapöydän reunalta punaisen savisen ruukun ja kasvin. Keräsin sirpaleet, mutta mullat saivat jäädä. Kasvi odottelee lavuaarissa. En kykene nyt. Kaikelle on aikansa.

Olen kirjoittanut Kivestä ja Runebergista ja lukenut hiukan. Runebergin usko ja lähimmäisen rakkaus vaikuttavat nykyajan ihmisestä tekopyhiltä, ja ristiriitaisilta sodan ja sotasankaruuden ihannoinnin kanssa. Ilmeisesti lähimmäisen rakastaminen ja auttaminen, toisenkin posken kääntäminen, ei ulottunut koskemaan venäläisiä. Toisaalta oli hyväkin asia, että JiiÄl poimi ihanteensa antiikista suomalaista moraalikäsitystä luodessaan, painoarvoa sai nimittäin urhoollisuuden lisäksi myös uskollisuus. Neljä sivua. En tiedä mitä muuta kirjoittaisin vielä, ja kirjoittaa pitäisi. Ei huvita toistaa muidenkaan ajatuksia. Mielummin kävisin kiinni Eppu Nuotion pokkariin, jota lukiessa voi käntää aivot pois päältä ja jatkaa mandariinien syömisen maailmanennätyksen tavoittelua.

Viimeiset viikot ovat olleet mukavia ja aktiivisia. Olen saanut vieraita ja käynyt vieraissa, (sanan eräässä merkityksessä). Oulun yöelämässäkin. Olen katsonut musiikkiesityksiä ja huomenna käydään Monan kanssa teatterin koeyleisönä. Siinä rinnalla olen käynyt koulua ja valmistellut joitain koulujuttuja ja kirjoituksia. Jumpannut jumppapallolla ja hakenut töitä. Virtuaalishoppaillut, kunnostanut kitaran (tai poikaystävä on, lasketaanko se?) ja tehnyt pyhän lupauksen opetella soittamaan sitä, jälleen kerran. Pitkästä aikaa tänään olen yksin kotona ja sulatan tyytyväisenä torttutaikinaa. Tunnin päästä etsitään teesun puolella huippumallia ja näyetään täydellisiä naisia. Mikä lupaava vuosi.

Viikonloppuna vuokraan Casanovan ja itken. Vielä ei pysty eikä tajua.

Joskus potkii ja yleensä sen jälkeen tulee parempi päivä. En kuitenkaan koskaan halua kuulla, että paistaa se aurinko risukasaankin. Hyi. Ketä se muka lohduttaa, kuka haluaa olla risukasa?!
Eilen oli se huonompi päivä. Bussi ei hakenutkaan kouluun ja elisa yritti laskuttaa jo kertaalleen maksettua nettilaskua uudestaan, josta seurasi hämmennystä, ärtymystä ja kaikenlaista säätöä enkä löytänyt isin Madridista tuomaa mekkoa, vaikka käänsin ylösalaisin koko asunnon. Eikä lohduttanut, vaikka pulu käveli vastaan neljännessä, minun kerroksessani.
Tänään paistoi aurinko kun tulin pieneen asuntooni mukavan koulupäivän (ja häränpihvin punaviinikastikkeella ja tikkuperunoilla) jälkeen. Äiti oli onneksi löytänyt mekkoni Kemistä. Illalla päivitetään tyttöjen kanssa kuulumiset ja käväistään euroilla. Sitä ennen käyn Anskulla päivittämässä erijuttuja.
Ja Kun miksa soittaa, että Heath Ledger on kuollut, pystyn ajattelemaan vain, että ei ei tänään, ei se ole mahdollista, ei tänään ole voinut kuolla kukaan. Enkä jostain syystä ylläty yhtään, kun tarkemmin asiaa selvitellessäni huomaan, että hän on kuollut eilen iltapäivällä. Tietysti. Ja minä täällä suomessa enteilin ja enteilin ja tiesin, enkä vain osannut antaa oikeaa nimeä sille ololle.

Heath on kuollut.

Suurin vääryys. Katalin väärinkäsitys. Kamalin virhe.
Hienoin näyttelijä, kaiken hienouden ruumiillistuma itseasiassa. Ja mitkä hymykuopat.

saa yllättää iloisesti

Talostani vapautui eilen kaksio. Siihen muuttaa joku muu, jotkut muut.

Tytti kävi teellä. On lohdullista kärsiä samoista ongelmista. Ystävystyminen on vaikeaa. Kavereita kyllä saa, mutta kiintyminen tuottaa ongelmia. On vaikea olla ja jutella yhdentekevyyksistä. Ei huvita puhua kun harvoin kukaan edes kuuntelee tai oikeasti on kiinnostunut siitä, mitä yritän sanoa, vaikka se sitten olisikin vain, että mää tykkään tästä runosta tai mää poltin aamulla nuudelit pohjaan tai mää oon laihtunut kilon tai mulla on paha mieli, koska...
Saati sitten, että puhuis jostain oikeesta.

Suurin osa tuttavuuksista jää "soitellaan" -asteelle. Kyllä sen tietää kuka soittaa ja kuka ei, ole soittanut tähänkään asti.

Omia ystäviä on ikävä. Niitä, jotka ihmettelevät jos et ole tullut kouluun. Niitä, jotka pitävät yhteyttä ihan vain kuullakseen mitä sinulle on tapahtunut ja mitä olet tehnyt viime päivinä ja miten rakkaus sujuu. Niitä, joiden kanssa voit vain makoilla hiljaa tai naureskella ihmisille ilman, että ne pitäisivät sinua ilkeänä tai sivistymättömänä tai ihan ääliönä. Niitä, jotka sanovat rehellisen mielipiteen uudesta tukastasi ja joille itse voit sanoa heidän tukastaan. Niitä, joille voit soittaa aamuyöllä itkien, että mulla ois nyt tällanen yks juttu. Niitä, joille on sanomattakin selvää, että tulet mukaan. Niitä, joille uskallat kertoa, jos pelkäät tai olet väsynyt. Niitä, jotka huolestuvat kanssasi jos läheisesi sairastuu. Niitä, joita ymmärrät yhdestä katseesta. Niitä, jotka välittävät oikeasti siitä mitä ajattelet tai mitä tunnet ja jotka ilahtuvat minusta ja joista minä ilahdun. On raskasta elää ilman rakkaitaan, vaikka muuten sujuiski.

Onneksi täälläkin joku huolehtii, että "et ota nyt sitten keväälle liikaa kursseja Anna ettet väsy niinkuin syksyllä". Sellainen yllättäen lämmittää kovasti. Muut välittäjät ovat Kemissä tai Helsingissä tai Göteborgissa ja sen sellaisissa. Onko vika itsessä? Jaksaako itsekään välittää muista tarpeeksi? Usein houkuttavimmalta seuralta tuntuu oma seura, enkä haluaisi sen olevan niin.

Koulussa on ollut kivaa. Kirjallisuudentutkimuksen perusteet 2. on mukava, kun eri luennoitsijat kertovat kirjallisuudentutkimuksen teorioista ja metodeista. Myös praktikum 2. alkaa huomenna (jes) ja lastenkirjallisuuden historia ensiviikolla.

Sooloilua elokuvan alussa oli just sellanen fiilis, että nyt näytellään! Kasvoin kuitenkin elokuvan mukana pitämään jopa siitä naisesta pääosassa (Saija joku?) ja vaikka loppuratkaisu herättikin minussa ärtymystä oli se silti ihan herttainen elokuva. Ehkä kuvakulmat ja musiikit ja sen sellaiset tekivät siitä hyvän. Kirja on kuulemma taas kerran paljon parempi.

Anna mun mennä, Anna mun mennä, mä oven avaan, en henkeä saa...

En saa taas mitään aikaiseksi. Istun tässä koneella ja mietin kuka olen ja missä on koti, enkä edes näe kun panda aivastaa.

iltaista höpöttelyä vain

En haluais heittäytyä hankalaksi, mutta naapurissa poltetaan taas röökiä sisällä ja haju tulmahtelee tuuletusaukon kautta pieneen savuttomaan yksiööni. En haluais heittäytyä avuttomaksikaan, mutta huomenna otan kyllä herättyäni junan kemiin. Mitä sitten jos ollaanki oltu jo kuukausi yhdessä ja pitäis olla välillä vähän itekseenkin...no miks pitäis? Kyllä tämä kevät tulee joka tapauksessa pitämään huolen yksinolostani ja itsenäisyyteni ylläpitämisestä (joka on by the way ihan yliarvostettua). Kun jos vaan viihtyy toisen kanssa niin hyvin.

Tänään sain arvioinnin toisesta kirjallisuuden kurssista. Toinen vitonen. Kirjallisuuden praktikumista (luetaan teoksia ja kirjoitetaan niistä kirjailijaesittelyjä, henkilöanalyysejä, kritiikkejä, takakansitekstejä, jne. ja niistä keskustellaan yhdessä, yksi lempikursseistani!). Ensimmäinen tuli kirjallisuuden tutkimuksen perusteista (tehtiin viisi tutkimustyötä etsien teksteistä esimerkiksi aikarakenteita ja esinemotiiveja ja osoitettiin mikä jostain tekstistä tekee kirjallisuutta). Olisin hymyillyt koko päivän, mutta näkymätön tainnutteli minua nuijallaan vastusteluistani huolimatta. Ehkä hymyilin unissani sittenkin.

Koti on ihana paikka. Minun kotinikin on. 29 neliötä ehtaa minua. Omia tavaroitani omilla paikoillaan. Mikrokin nyt. Tämän kodin liike on huomioitu hyvin suunnittelussa paitsi keittiön tiskausnurkassa, joka on vähän ahdas ja kömpelö. Muu keittiö on toimiva ja ihana ja kutsuu esimerkiksi juurikin kasvissosekeiton syömiseen.

heräilyä talviunesta

Hei! Olen elossa vielä, minäkin. Joulusta ja muusta huolimatta, uudesta vuodesta ja uusista kujeista - mitäs ne on? ja pakkasesta, joka kiristynee huhtikuulle asti. Minun kesälomani alkaa huhtikuussa. KESÄ! Sitä ennen ois vaan muutama homma ja muutama kuukausi Siperiaa. Eilen maksoin kevätlukukauden ylioppilaskunnan jäsenmaksun ja kauhukseni huomasin koulun alkavan jo tiistaina, ei viikon-päästä-tiistaina kuten olin luullut. Hirveää sähellystä. Missä ja millon ja monelta ja minkä kanssa mikäkin mennee päällekkäin. Tervetuloa arkeen. Kolmen viikon lempeässä joulupöhnässä kuljeskelun ja kiusaturnauksiin tuudittumisen jälkeen tuntui kovin ahdistavalta organisoida tulevaa kevättä. Kun se ei ole edes lämmin. Silti alimääräiset rahansa haluaisi kovasti käyttää hennesin kevätkuvaston mekkoihin! Kuvastossa povataan kevääksi Thaimaan ilmastoa, tämä soppii.

Minä oon muumi. Yhtä pehmeä. Ihan unessa ja hyödytön talvisin. Hukun kinoksiin, on niitä eli ei. Nään unia kesästä ja hillokellarista, mistä vaan missä on hilloa. Tai sokeria. Tai suolaa. Tai rasvaa. Mistä vaan pyöristävästä.

Kun pääsen huomenna Ouluun, jännitän onko asuntoni vielä tallella ja saanko raivattua polun ovelta postien läpi keittiöön, pyyhin pölyjä ja karistan ne itsestäni avaamalla koulukansion ja ostamalla cosmopolitanin vuosihoroskooppeineen. Käyn kirjastossa. Järjestelen joululahjat uusille paikoilleen, keitän kunnon teet uudella vedenkeittimellä ja teellä ja sihdillä ja kastan uuden leipäveitsen ja bambuleikkuulaudan silppuamalla jotakin terveellistä. Miksakin lupasi käydä Oulun cityssä alennusmyynneissä. Vielä Elisan kanssa Kemin huurteiseen lauantai-iltaan ja sitten, ryhtiä ihminen!

aa-a ku sille päälle satun

Jyväskylässä oltiin ja kitara soi. Villen kanssa arvioitiin parit talentit, ihan vierestä narisevat Saarat ja nolot hämähäkkimiehet. Mannenpojalla keikku sen sijaan lantio ihan mukavasti ja beatboksaajan voiton oisin antanu sille hauvalle.

Jotkut sanoivat tahdon ja jotkut paistoivat sillä aikaa torttuja parin suloisimman kanssa, joista toinen osallistui jalkoihin tarttumalla ja haluamalla kokoajan syliin. Kun äiti selitti mipelle ja vipelle edellisen illan tapahtumia viitaten oikeaoppisesti Onniin hän-pronominilla kertoessaan, että kun anna piti häntä sylissä,..
Olli keskeytti moisen hulvattomuuden nauraen "Mummo! ei ihmisillä ole häntää!"

Viikonloppu oli mukava ja aika raskas. Turns out, että en ole paras hereillä pysyjä. Raskaalta tuntui myös ressi koulusta. Silloin kun en tee opiskelutöitä, mietin niitä kuitenkin kokoajan. Tämän ajatuksen viisastuttamana aloitin heti aamusta lyriikan tutkielman tekemisen Arno Kotron runoteoksesta ja lopetin tunti sitten puoli seitsemältä ja ulkoilin sen verran, että sain nakit haetuksi valintatalosta ranskiksien sekaan. Enää viimeinen kappale puuttuu. Joskus oon aika tykkikin kun sille päälle satun. Viimeistelen huomenna ja lähetän, sitten teen sanataiteen seminaarityön ylihuomiseksi ja sanataideportfolion ensiviikon alussa, ja sitten -hetkinen- KYLLÄ VAIN työni tälle lukukaudelle on tehty ja voin alkaa jouluuntua rauhassa. Eilen tosin otin jo varaslähdön ja tein valmiiksi joulukortit ja niihin joulurunon.

Jos pysähtyy vain
hetkeksikin
voi kuulla sipinää, supinaa,
salaista paperin rapinaa
ja kuusen oksan kätkössä piparipossun
toivottavan
punaposkiselle omenalle
Hyvää joulua!

Nyt on ressitön olo. Vapaa. Levännyt. Ahkera. Tehokas. Ihan uutta mulle, joka on tottunu aina edellisenä iltana muistamaan, että ainiin, itku, sekin piti...

Huomenna luokan pikkujoulut, ylihuomenna seminaari (viimeinen päivä yliopistolla ennen tammikuun seitsemättä) ja jouluostokset Ellun kanssa, kun ei olla edes pitkään aikaan nähty. En ole pitkään aikaan nähnyt ketään. Mitään. Viikonloppuna on lauluharjoitukset Annen kanssa ja sitte ihan toisenlaiset pikkujoulut Kemissä tyttöjen kesken ja varokaa vaan päästämästä mua tanssilattialle, en ehkä koskaan lähde kotiin sieltä nimittäin. Tuntuu melkeen niinku sen vois tehdä nyt ihan hyvällä omalla tunnollakin pitkästä pitkästä aikaa.

Ulkoa kuului pamaus. Arvaillaan onko se puhjennut kumi vai laukaus. Epäillään tietysti laukausta, koska se on jännempi, ja koska ollaan katottu ihan liikaa c.s.i:tä. Nyt vuokraamaan suomalaista "Suden vuosi"-leffaa, jota on kehuttu kovasti. Voin sitten kertoa, onko aiheesta.
Mää ite voisin kehua kovasti tuota Kotroa, edelleen. Kun selasin Sanotaan sitä rakkaudeksi tänään, mietin että onko kuinka väärin sanoa, että tää on niin hyvä, että mun tekis mieli syödä tää. Ehkä se olis aika outoa ainakin. Onneks olin ihan hiljaa vaan.

myöhäistä

Päätä särkee ja silmiin sattuu. Ja joskus sattuu aika arvaamatta. Ja tapahtuu.

Asuntooni kantautuu pyttipannun tuoksu ilmastoinnin kautta ja yllätän itseni haaveilemasta siitä vesi kielellä. Olen opiskellut kokopäivän ja tiedän varmasti just nyt enemmän Haanpäästä kuin kukaan. Kysykää mitä vain.
Muusta en niin paljon. Mutta jostain onkin aina luovuttava toisen takia. Yksi sulkee usein pois toisen. Ainakin ajatuksista. Ainakin on sulkevinaan.

On turhauttavaa väitellä tai yrittää nätisti keskustella asioista sellaisten ihmisten kanssa, jotka eivät tunnu ymmärtävän sanaakaan oikein. Jotka ovat puhuvinaan samaa kieltä, mutta eivät itseasiassa sinne päinkään. Muutkin kuin saamelaiset, jotka eivät itseasiassa turhauta yhtään vaan ovat ainoastaan satumaisen epätodellisia ja hassuja.

ja vaikka on sunnuntai

Ihanaa. Mahtavaa. Kivaa. Muksaa. Niin muksaa.

En edes jaksa kirjoittaa. Enkä tiskata. Enkä mennä suihkuun. Enkä syödä. Tai ehkä syön..jos jaksan. Söinhän eilen.
Huomenna sitten. Nyt nautin tästä. Pelkästään tästä. Ehkä myös luen, koska Johanna Sinisalo kirjoittaa kaikesta fantasiasta huolimatta jotenkin koukuttavallakin tavalla. Jos pystyn keskittymään. Jos edes pystyn. Jos en niin ei haittaa, polkupyörän ketjutkin on öljytty.

En ole pitkään aikaan tuntenut tätä. En pitkään pitkään aikaan. Ihanaa.

Mikä typerä postaus, ihansama ihansama, minulla on hyvä olo. Ja minua hymyilyttää ja minua naurattaa. Ja minua laulattaa. Ja minä olen tärkeä ja minä olen rakas. Ja sinä olet.

Ja kun ollaan isoja ja asutaan siinä ruskeassa kerrostalossa, meillä on aina ruisleipää ja ei-pilaantunutta-juustoa ja kinkkua ja kauhupikkelsiä jääkaapissa ja me koristellaan oma joulukuusi ja saadaan yhteisiä kutsuja ja ollaan mestari-pihvinpaistajia ja opetetaan Esa-Einaria pitämään puoliaan.