Happiness is real only when shared

Otsikko on siis In to the wild- elokuvasta, joka katsottiin.

Tämä ajatus ei sinänsä ole minulle uusi, olen tiennyt tämän aina. Mutta syntymäpäivänäni matkalla takaisin Ouluun, kun edessä siinsi seitsemän tuntia junaa väärään suuntaan, oli minulla aikaa miettiä kenen kanssa onni on jaettava? Perheen? Parhaiden ystävien? Pojan, joka vie jalat alta, ja roskatkin, kun pyytää?

Minulla on monta kotia. Kaikki merenrantakaupungeissa. Olen aika merellinen kaveri.

Tämän jakamiskysymyksen olen ratkaisemassa niin, että olen olemassa ensimmäistä kertaa elämässäni näin rohkea ja...melkein sanoin että antautumassa virran vietäväksi, mutta pikemminkin päin vastoin. Vaihdan suntaa vastavirtaan kesken kaiken. Ehkä hyppään kolmesta metristä (edelleen korkein hyppysaavutukseni - säälittävää, tiedän) ja sukellan niin kuin kuudennella luokalla.

Otti mahan pohjasta hulluna, mutta siinä hyppylaudalla seistessä tiesin, että haluan tehdä sen enemmän kuin mitään. Oikeastaan kun visioi itsensä jo hyppäämässä, ei sen jälkeen muita vaihtoehtoja ole enää edes. Tutut naamat kannustivat ponnekkaasti alhaalla silloinkin, vaikka varmasti osa luokkatovereista toivoi silmät kiiluen näkevänsä minun mätkähtävän mahalleni. Huimasi ja puristin silmät kiinni ilmassa, mutta voi sitä hymyä kun nousin altaassa pintaan. Ja hymyilen vieläkin. Uskalsinpa!

Näen kyllä vedessä väijyvät vaarat. Tai ehkä en sitten näe. Aivan sama, on niistä minulle kerrottu. Turvalliset ratkaisut tympivät. Sitä paitsi nyt en hyppää yksin, tai vähintäänkin minua ollaan vastassa, ottamassa kiinni.

Tämä vesiallegoria on suoraan lainattua Pmmp:n Veden varaan albumilta, josta teen touhuissani kandin tutkielmaa. Vesi on elämä. Sinänsä ei erityisen tuoretta tai yllättävää symboliikkaa, mutta se kuinka yhtenäinen ideologia vallitsee läpi koko teoksen, hämmentää. Pmmp nimittäin esittää, että vaikka yhteiskunnassa on puutteita, jotka on nähtävä ja joihin on puututtava kyllä, (esimerkiksi juuri puhumalla, kirjoittamalla, laulamalla niistä,) ja vaikka puitteet ja edellytykset uida ovat kaikilla erilaiset, on silti jokainen itse vastuussa oman suhteensa ja suhtautumisensa rakentamisesta veteen. Toinen tuntee uppoavansa, toinen kutsuu sitä sukeltamiseksi. Se, että joku on tai ei ole syntyessään kuin kala vedessä, ei siis määritä uimataitoa loppuiäksi.

Tein ensimmäisen hankinnan yhteiseen kotiin. Siihen, jonka parvekkeella katsellaan kaupungin valoja viltin alla iltaisin ja juodaan teetä, jonka paketin kyljessä lukee: Hovimme on lämmin ja onnellinen, vaikka seinät puttuisivat. Eilen katsoin ensimmäistä kertaa kokonaisen X-factor-jakson ja se poika, joka lauloi itsekin tulkinnastaan liikuttuneena Vesireittejä sai mut itkemään myös.

Jos kaupunki tulvisi, me oltaisi aika heikoilla. Minä uin alkeisselkää ja T siitä hiukan kehittelemäänsä muotoa; meduusaa. Onneksi hovi sijaitsee seitsemännessä kerroksessa ja seinätkin siinä on. Ja sauna. Ja parketti. Ja iso keittiö astianpesukoneineen, joka toimii taas. Ehkä siis vain katseltaisiin uimataitoisia alakerran naapureita ja heiteltäisiin niille eväitä. Vaikka tätä Italianpataa, jota otin itselleni vähän mukaan. Tää on hyvää, mukavan mausteista. Kehtais tarjota.