Alanko enää koskaan seurustelemaan?

En.

Ei siksi etten haluaisi, mutta...
No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kompastun häneen, muutoin jäisi varmaan huomaamatta.

Ensikohtaamisemme on jostain elokuvasta. Se sisältää höyryävää kaakaota ja hengitystä hyisessä pakkassäässä, paksusilmukkaisen kaulaliinan, ne peräänkuuluttamani hitaat lumihiutaleet, suurten ikkunoiden takaa hohkaavan valon ja lämmön, ja ehkä jonkun väärinkäsityksen. Naurua, nopeasti vaihdettavia katseita, sukkelia repliikkejä. Ensihetkestä kuulen hääkellojen soivan, näen koristellun joulukuusen ja kolme lastamme, kissan ja koiran kirmaamassa sen juurella. Tiedän, että TÄMÄ, tämä se on. Kotiin menen ensin yksin. Tanssahdellen. Joku hyvä biisi soi päässäni enkä kaipaa enää mitään.

Alvarissa on Kotromaista sielukkuutta. Alvar ei ole urheilija. Siinä tyypillisimmässä mielessä siis. Alvar ei koskaan aloita aamujaan katselemalla NHL-tuloksia tekstiteeveestä. Hänen treenatun näköinen vartalonsa selittyy paitsi hyvillä geeneillä, myös raskaalla ruumiillisella työllä, jota hän teki nuoruutensa kesinä. Ennen valmistumistaan maisteriksi erinomaisin arvosanoin historian tai oikeustieteen laitokselta siis.

Alvar on suorittanut asevelvollisuutensa lennostossa tai kirjaston musiikkiosastolla - yhdentekevää - kunhan velka valtiolle on sovitettu. Ei rikosrekisteriä. Ei kuumottelua kutsuntoihin. Alvar on minua viitisen vuotta vanhempi. Siksikin hän osaa kertoa minulle kirjoista, joita hänellä on ollut viitisen vuotta enemmän aikaa lukea. Alvar on ehdottomasti viisaampi kuin minä. Voisin kuunnella loputtomiin yllätyksellisiä tarinoita maista, joissa hän on käynyt. Loppuihin hän vie minut. Alvar on myös niin kunnianhimoinen ja määrätietoinen, että toisinaan ammennan näistä ominaisuuksista hiukan itsellenikin.

Alvar pitää lapsista ja eläimistä ja lapset ja eläimet pitävät hänestä. Alvar ei voi sietää x-boxia. Pelikonsolit ovat ehkä typerintä mihin ihminen voi aikansa kuluttaa, hän sanoo ja pyytää minut pianon ääreen kuuntelemaan uusinta sävellystään. Alvar on soittanut pianoa 8-vuotiaasta lähtien. Tai kitaraa. Oikeastaan hän soittaa mitä hyvänsä instrumenttia, jonka saa käsiinsä, muttei ole koskaan halunnut tehdä sitä työkseen. Vuosittain hän esiintyy jo perinteeksi muodostuneessa vasemmistoliiton vappujuhlassa ja puhuu toivottaessa vaihtoehtoisten energianvalmistustapojen puolesta. Hän tekee sen vieläpä herttaisella etelän murteellaan, jolla hän riisuu minut usein aseistani.

Voi hän tietysti olla kotoisin pohjoisestakin, mutta vain siinä tapauksessa, että on kuin ihmeen kaupalla onnistunut välttämään minkäänlaiset suhteet minulle ennestään tuttujen henkilöiden kanssa. Ilman että olisi kuitenkaan viettänyt nuoruuttaan laatikossa, ehei, minun Alvarini on kyllä elänyt. Villin ja vapaan nuoruutensa kahjoutta hän muistelee vienosti hymyillen, muttei kaipaa siitä enää mitään. Ehkä hän on seurustellutkin joitain kertoja ei niin erityisten tyttöjen kanssa. Näissä suhteissaan, joiden päättämiselle hänellä on myöskin ollut aina hyvä syy, hän on langennut kaikkiin seurustelun sudenkuoppiin ja tehnyt kaikki mahdolliset virheet, niin että niitä ei tarvitse tehdä enää.

Jouluisin Alvarin isoäiti kutoo meille molemmille lahjaksi villasukat, istuvimmat maailmassa. Ainutlaatuisten perhe on suuri ja ihastuttava. Se on Alvarille tärkeä, vaikka hän ei totisesti olekaan mikään äidin poika. Kun tapaamme, soitamme ja laulamme Alvarin sisarusten kanssa ja käymme yhdessä ulkona. Sunnuntaina pelaamme korttia pyjamissa Alvarin äidin herkkuja maistellen.

Kotoaan Alvar on perinyt virtuoosimaiset otteensa keittiössä. Lempipuuhaamme on ruokakaupassa käynti ja kokkaaminen. Hän maistattaa minulla eksoottisia ruokalajeja, joihin suihkimme maailmanympärimatkoilta raahattuja tulisia mausteita. Minä puolestani näytän kuinka valmistetaan herkullinen makkarafetasalaatti ja kermajuustolasagne. Luojan kiitos Alvar ei ole kasvissyöjä.

Alvar ilahtuu aina yhtä vilpittömästi keittiöstä kantautuvista tuoksuista tullessaan kotiin, vaikka uunissa paistuisivat vain pakasteesta nostetut joulutortut. Syyskuussa. Alvar on haltioissaan tavastani elää, eikä hän koskaan väheksy elämänkokemustani. Alvar on sopivasti mustasukkainen, mutta luottaa itseensä ja minuun. Alvar näyttää varsin keskittyneeltä ihanissa yöhousuissaan (jollaisia melkein kukaan muu koskaan tietämäni miespuolinen henkilö ei oikeasti käytä, miksi ei?!) lukiessaan lävitse koevedosta esikoisteoksestani. Muutoin tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan.

Hän juo olutta niin kuin miehet juovat ja heittää kavereidensa saunailtojen kovimmat löylyt. Alvarilla on paljon kavereita. Hän poisti epävarmuuteni tarttumalla hellästi käteeni, kun tapasin heitä ensimmäistä kertaa. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa kalaan tai potkimaan palloa. Joskus teemme yhteisiä mökkireissuja. Myös minun ystäväni ja veljeni pitävät Alvarista. Isillä kesti hetki heltyä Alvarin rentuhtavan rokkarimaiselle habitukselle, mutta lopulta älykäs keskustelu tulevaisuuden näkymistä ja neuvot parhaille sienestyspaikoille sulattivat jään.

Alvar Ainutlaatuisen nimi ei välttämättä ole edes Alvar ainutlaatuinen. Se voi olla aivan hyvin esimerkiksi Alexander Rybak tai mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Jiri. Tai Nico ceellä. Hän voi olla tumma tai vaalea. Hänen silmänsä voivat olla minkä väriset lystäävät.
Huomaan hymyileväni pelottavan syvään Alvaria ajatellessani ennen kuin muistan, että olen juuri kirjoittanut hänet. Oikeastaan koko Alvar saa olla sellainen kuin lystää. Sillä jos Alvar jossain maailmankaikkeuden pienessä sopessa sattuisikin olemaan olemassa ja jos hän kohtalon ivasta joskus kävelisikin ohitseni, hän olisi jotain niin hyvää, ettei missään tapauksessa koskaan katsoisi minuun päinkään, ei vaikka kompastuisin häneen kuinka.

Niin että alanko enää koskaan seurustelemaan? En.

(Yksinäi)syys

Syksy saa. Minä en. Kaikkiallahan sitä on ilmassa, kaikkialla ympärilläni. Jostain syystä se törmäilee minuun, vaikka pidän katseen tiukasti horisontissa ja vedän kaulaliinaa korviin. Yhtään en tarvitse, enkä välitä.

Ruokakaupassa toisiaan jahtaava kaunis nuori pari vyöryy päälleni limukkahyllyn takaa pojan kaapatessa tytön syliin suukkojensa lomassa huudahtaen no siinähän sää olit! Tokaisijassa on jotakin niin ihastuttavan vilpitöntä, että sen sijaan että ajattelisin odottakaa puoli vuotta ja haluatte kuristaa toisenne, puristan heltyneenä ymmärtäväisen ei se mitään, ei sattunut - hymyn, mutta ne rontit eivät edes huomaa!

Ystävä-pariskuntien idyllisissä pienissä kodeissa syttyvät kynttilät ja lukuvalot, uunissa paistuvat itse pyöritellyt lihapullat. Ystävä-pariskunnat käyvät iltaisilla kävelyillä merenrannassa yhteisen koiransa kanssa tai ainakin he puhuvat sellaisen hankkimisesta. Saunan levollistamina makoillaan peessillä kulmasohvalla mätsäävien huopien alla, iho on puhdas ja pehmeä. Kuunnellaan alkuajoista muistuttavaa Coldplayn levyä, katsellaan silmiin, kerrotaan omista ja toisten mokailuista ja nauretaan, odotetaan joulua, suunnitellaan jo uutta ulkomaanmatkaa. Mikropopparit käryävät nenään elokuvaillan merkiksi

Seurustelusta kaipaan eniten arkisten aivottomien hetkien jakamista ja niistä kumpuavaa hölmöä onnea. Sitä, jolle irvaillaan, jota pidetään keskinkertaisuutena ja samanlaisiin tuulipukuihin pahimmillaan konkretisoituvana urpoutena. Sitä, joka on minulle utuinen, mutta lämpimien värien kyllästämä muisto, vaikkakaan omaa epävarmuuttani, sitoutumattomuuttani ja epätasapainoisuuttani minulla ei ole koskaan ollut asiaa kulmasohville asti. Aika heikko esitys kahdeksalta päätoimisesti seurustelulle omistetulta vuodelta. Temperamentti on joskus harmoniseen urpouteen sukeltamisen esteenä. Eli kellukkeena.

Hassua kuinka hetkiksi saattaa unohtaa, että ulkomaanmatka ei koskaan toteutunut, koska samalla rahalla sai elektroniikkaa. Siitä mitä musiikkia kuunneltiin ja milloin ja millä voluumilla ei IKIKUUNAPÄIVÄNÄ oltu yhtä mieltä, koska Hector ja Stam1na eivät vain sovi samoihin stereoihin yhtäaikaa, eivät edes vuorotellen. Lihapullat eivät päätyneet uuniin saakka, koska kaupasta oli tuotu väärää jauhelihaa, sika-nautaa, sitä ripulia!

Merenrannassakin tulee kylmä. Eikä toinen huomaa kietoa käsiään ympärille pyytämättä. Pyydettäessä väärä ilme saattaa välähtää kasvoilla juuri tarpeeksi tullakseen huomatuksi ja aiheuttaakseen kamalan kotimatkan pituisen riidan. Ilmeen todellinen välähtäminen tai välähtämättömyys on sivuseikka, pyytäminen jokatapauksessa riittää pilaamaan tunnelman.

Kotini on linnani ja minä sen herra, prinsessa ja puutarhuri. Syystuuli humisuttakoon holveja, minä ja puoli valtakuntaa pidämme sen tahtiin tanssijaiset.

29 ja puolen neliön kokoinen ahdistus

Tulin kotiin. Keräsin lattialta postin ja kuolleet kärpäset. Ei kuolema korjaa vaan jättää ainoastaan lojumaan, ja saman syksy tekee minulle, vaikka hanaan vastaan ja sätkin ja räpiköin. Koulun-aloitus-reippaudessani oli totisesti toivomisen varaa. Keskellä villiä kesää tuntui vielä hyvältä ajatukselta ajaa yötä vasten Ouluun kouluun suoraan festareilta viikon rymyämisen jälkeen.

Tyhmää, että yksi viikko voi kääntää asiat ihan mullin mallin. Koti, joka lähtiessä oli aurinkoinen onnen, tasapainon (tai vastaavasti epätasapainon ja siitä nauttimisen) sekä naurun pesä muuttui viikossa pimeäksi tyrmäksi. Sadesuojaksi. Asukki, joka lähtiessä rakasti elämäänsä haluamatta mitään toisin, muuttui ilolinnun poikasesta kuolleeksi kärpäseksi. Henkeään haukkovaksi ja viimeisiä tärinöitään veteleväksi vähintään.

Tuntui kuin kävelisi ihan väärässä rappukäytävässä ja avaisi väärän oven, väärän kynnyksen yli astuisi aivan väärään elämään. Jonkun toisen. Ja sillä aikaa oma jäi etelään askeltamaan mäkeä punaisen kirkon ohi, jossa huuhkaja asuu. Pörröttämään takkuista tukkaa.

"Syksyllä otan itsestäni tukevan poliisiotteen ja laitan rajat paheellisuudelle." Tulikohan luvattua liikaa?

Hävyttömän pitkäksi venyneen ensimmäisen koulupäivän jälkeen olin ihan huono. Eteen on tuotu se mihin olen lukiosta saakka pyrkinyt, mutta se ei yhtäkkiä herätä minussa mitään tunnetta. On taisteltava pysyäkseni aloillani, pitääkseni katseen kohdistettuna. Tahdon tyhjentää pään ajatuksista, nostaa peukalon pystyyn ja vinkata kuskille, että unohdin taas osoitteen, mutta siihen Finlandiatalon kupeeseen, kiitos. Viimeksikin löysivät perille. Joskus löysin perille.

Kamalaa olla poissaoleva ja innoton. Sain todella ihanan ohjaavan opettajankin, joka alusti tulevaa opettajaharjoittelua niin hyvin, että se minä, joka oli viikko sitten vielä olemassa, olisi kirjoittanut pitkän ylpeilevän tekstin kaikesta hienoudesta, johon on etuoikeutettu. Kaivatuista rutiineista. Uudelle tuoksuvasta kalenterista, johon olisi jo ensimmäisen päivän jälkeen tehnyt monta värikästä merkintää kiireellisen elämänsä organisoimiseksi. Kasiluokan historian ja musiikintunnista, joita pääsisi huomenna muistiinpanovälineiden kanssa seuraamaan. Siitä, että unelma oli ottanut vauvanaskeleensa kohti konkretisoitumistaan.

Ja kyllähän minä tiedän asioiden pohjimmiltaan olevan hyvin. Olo on kuin synnytyksen jälkeisestä masennuksesta kärsivällä. Epälooginen. Lisää masentaa syyllisyys siitä, että nyt ei saisi masentaa. Nyt pitäisi ottaa tästä tunteesta kaikki irti, heijata ja hehkua. Kiittämätön tyttö. Tämä vaan tuli ihan liian nopeasti, ihan väärässä kohdassa. Saispa olla huoleton ja hullutella vielä vain hetken.

Saispa. Pääsispä. Vaikka rippikoulubiisit voivat saada mut itkemään nyt, selitän, ettei hätä ole tämän näköinen. SUN SILMÄS AINA MÄ MUISTAN...Yleinen voimattomuus se vain luhistaa.

Kun Ruudolfin Kaipaan vaimooni saa aikaan saman reaktion osoitan kätevästi syyttävällä sormella (hehe, sisäpiirivitsi) pimeyttä. BEIBI MÄ HALUUN SUT TÄNNEEEH.

Se on vain tämä yö, nyt jo niin syvällä, että kannattaa jatkaa ryhtivaihteen hapuilua suosiolla vasta aamulla. Voimattomuus, pimeys, yö. Sitäpaitsi joku aina vaan vetää mua noita mahdottomia kuvioita kohti. Omaa heikkoutta ja kipeyttä sekin. Mahdottomuus, voimattomuus, pimeys, väsymys ja yö. Univelka. Syksy. Vai onko se sittenkin se idioottimainen stadin slangi. Ja kaksi idioottimaisen turkoosia silmää.

Sydämeltäni olen aivan hölmö. Minulla on oppimista.

Stockholm-syndrome

Ihana ensimmäinen ihan vain omassa kodissa vietetty huoleton lomapäivä.

Saapuessani ressasin vain siitä, että aurinkoinen keskipäivä tuhraantuu ajomatkaan. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana kuumuudesta melkein savuavalle parvekkeelleni tulikuumaan paahteeseen ja ressasin siitä, että yhtään ei huvittais, mutta kun ensviikolla ehkä jo sataa. Samalla luin Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua, jotten ressaantuisi siitä, etten ole vieläkään löytänyt sille aikaa. Arvatkaa ressasiko kun kokoajan käsi väsyi, ja piti ressata siitä, ettei kirja heitä varjoa vartalolleni. Tuntui pahalta ja oksetti ja lopulta ryömin sisälle haavojani nuollen syvästi pettyneenä omaan kestävyyteeni auringonottajana ja kivun sietäjänä. Kellahdin auringonpistoksen saaneena sängylleni ja silmänräpäyksessä nukahtaessa ressasin miljoonasta tekemättä jäävästä asiasta yhtäaikaa, tosin ihan eniten siitä, kerkeäisinkö vessaan kun kohta oksentaisin.

Herätessä ressitaso oli niin korkea, että häpeissäni pesin koneellisen pyykkiä, purin matkalaukut, tiskasin ja siivosin hurjana, tein taivaallista fetasalaattia, hoidin puhelimessa juoksevia asioita ja luin ammatillisesti kiinnostavan syksyyn orientoivan artikkelin, jollaisia äiti ystävällisesti ottaa talteen ja joiden lukemiseen en oikeasti koskaan saa revittyä tarpeeksi aikaa tai mielenkiintoa.

Joojoo palataan alkuun ja viivataan yli se huoleton.

Jotkut muut osaavat olla huolettomia, jätettäköön se suosiolla heille. Minä en osaa.

Päivä kerrallaan ei vaan istu minuun. En omaa sellaista asennetta ja sen puuttumattomuus ulottuu kaikille elämänalueille. Meitsi ei relaa, skenetä eikä ota chillisti. Suhteet, joiden alussa sovitaan, että otetaan päivä kerrallaan tuntuvat hyviltä ajatuksilta juuri sen yhden päivän. Uskottelen itselleni ja muille että pystyn tähän, kunnes jo löydän itseni ahdistumasta MITÄ MIKSI SE OTTAA MUA KÄDESTÄ, MIKSI SE ESITTELI MUT TUOLLE NAAPURILLEEN, LUULEEKO SE NYT ETTÄ SE OMISTAA MUT, MITÄ TÄÄ TÄMMÖNEN PELI OIKEIN ON?! MITÄ TUO AJATTELEE NYT KUN SE KATTOO MUA NOIN, EN KAI MÄÄ VAAN JUST LUVANNU LIIKAA, VOINKO MÄÄ LÄHTÄ SEN KANSSA KAHVILLE KUN MÄÄ EN HALUA SEN KANSSA NAIMISIIN, EHKÄ...VAI HALUANKO? HALUAAKOHAN SE MUN KANSSA NAIMISIIN? AI HUH, SE SITOIKIN VAAN KENGÄNNAUHAT. LOUKKAANKOHAN SITÄ JOS SANON ETTÄ OLISIN TÄNÄÄN MIELUMMIN YKSIN. TAI VARSINKIN KUN OLISIN TÄNÄÄN OIKEASTI MIELUMMIN TON TOISEN KANSSA?!?! Ja koska olen ollut myös sillä MITÄ MIKSI SE EI OTAKAAN MUA YHTÄKKIÄ KÄDESTÄ ENÄÄ -puolella, tiedän miten kammottavaa se voi olla ja vältän tekemästä niin kellekään, vaikka - mitä huijausta - eihän sitä voi välttää. Välttämisen onnistumisesta eli epäonnistumisesta voi aina ressata kuitenkin.

Paineen alla olen hyvä ja tehokas ja kiireessä kovin tärkeä. Kaikille. Maapallon pyörimiselle. Mun navan ympärillä. Sitten kun kädet eivät ole enää sidotut suorittamiseen, ne halvaantuvat. Kun on liiaksi aikaa ajatella, saatan tulla kamalan surulliseksi. Olen taas pieni tyttö keskellä suurta avaruutta, johon on aivan liian helppo hukkua. Ja yksin.

Yhtäkkiä olen yksin.

Hermosavuilla jo viilenneellä parvekkeella tuli mieleen, että häijyt perivät tämän maan. Se on niin väärin. Ruokin tätä älyttömyyttä itsekin kaipaamalla niitä, jotka ovat olleet inhottavia. Myönnettäköön, että tunnen toisinaan itsenikin pikku-julmuriksi, joten pitäisi kai nähdä lohdullisena se tieto, että meille käy lopulta ihan hyvin. Olemme kaivattuja. Saamme pahat tekomme anteeksi. Perimme maan, jonka rakennusaineena on käytetty murskaamiemme sydämien silppua.

Jos aamut ovat lempihetkiäni, niin erityismaininnan ansaitsevat myös nämä illat parvekkeella vilttiin kääriytyneenä kun voi jo tuntea syksyn. Mewin laulaessa You will always be...at least to me tuijotin suurta hohtavaa täysikuuta ja sitä ihaillen katselevaa taivaan ainoaa tähteä ja löysin niistä paljon mautonta symboliikkaa.

Sama kuu on ollut taivaalla jo monta iltaa ja antanut luvan olla levoton. Yksin. Yhdessä. Mutta tähän syksyyn ei kukaan pääse mun mukaan. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Mukanani kannan ainoana todisteena kesän olemassaolosta jälkeä kädessä, johon joku sammutti savukkeensa.