Miltä tuoksuu veden ääni tanssivan taivaansinen ääressä

Noniin, nyt on opetettu lyriikan kuvallisuus ja kuvarunot.

Tosi hätäisesti ja pintapuolisesti kylläkin. Neljässäkymmenessäviidessä minuutissa ei kerkeä kuin laukata läpi. Ei aikaa keskustelulle eikä runojen lukemiselle tai tulkitsemiselle. Meillä oli kolmen hengen ihana opetusryhmä, jonka sisällä oli kuitenkin tehtävä kompromisseja ja otettava huomioon kolme erilaista näkemystä. Itsensä voi tuntea todella jäykäksi ja typeräksi luokan edessä niin ettei kuitenkaan saa sanotuksi mitään ihan siten kuin haluaisi. Aina voisi tehdä paremmin. Änkyttää ja täristä sitten kotona vasta. Ollapa robotti. Tai hauska. Ollapa hauska ja viihdyttävä ja yhtä aikaa asiantunteva. Ja kyllähän sitä olisikin varmasti hauska, jos ja kun kykenisi hiukan rentoutumaan. Mutta ei silloin kykene tietenkään kun jännittää. Ja siten ollaan robotti-kysymyksen äärellä taas.

On varmaan aika hölmöä tuntea tässä kohtaa riittämättömyyttä.

Miksi ylipäänsä odotin ja vaadin itseltäni parempaa? Minä, joka muutenkin aina onnistun kaikessa vasta toisella kerralla: äidinkielen kirjoitukset, ajokortti, opiskelupaikka, jiiänee. En usko, että epäonnistuminen välttämättä johtuu siitä, että olen huono vaan erityisesti siitä, että en tiedä vielä ensimmäisellä kerralla haluavani niin kovasti onnistua.

Sitten kun lakkaan ruoskimasta itseäni, muistan myös JES-huudot oppilaiden keskuudessa kun alustin aktivoivaa runonkirjoitustehtävää tunnin alussa. Ja muistan, että m i k ä ä n ei varsinaisesti mennyt pieleen. Ja että rakenne oli hyvä ja monipuolinen ja että tuntiaktiivisuus oli huikea ja muistiinpanoja kirjoittaneiden ja runoja kirjoittaneiden ilmeet keskittyneitä. Ja että eturivistä kuiskattiin että ihanaa, ihan kuin olisi taas lukiossa. Ja että arvioitiin ajankäyttö täsmälleen oikein.

Sitä paitsi jos olisin oikea opettaja, huomenna olisi uusi päivä ja uusi yritys (se uusi yritys, se jonka tarvitsen) ja ottaisin jo tilan haltuun ja lakkaisin miettimästä mitä opettaja sanoisi nyt ja alkaisin opettaa oman persoonani kautta. Huomenna tarkistettaisiin kotitehtävä, joka annettiin, ja syvennyttäisi lisää.

Loppujen lopuksi jäi oikeastaan aika hyvä mieli. Opettaminen on melko ihanaa. Varsinkin jos sitä voi tehdä toisen evääksi valmistaman miehisen makkarafeta-salaatin ja äidin ja isin ja kavereiden tsemppiä-viestien siivittämänä!

Ehkä oikea tapa elää olisikin kaivata sitä, jota rakastaa.

Noniin, nyt näyttää ihan sellaiselta talvelta, jonka muistan. Ikkunani lumiseen maisemaan sopii täsmälleen The Holiday -elokuvan ihanan mahtipontinen ja nostalginen soundtrack. Lyriikaton musiikki onnistuu aika harvoin koskettamaan, mutta tässä Hans Zimmerin joulumaailmassa on jotain sellaista..noh aika ilmeistä, mutta hukuttavaa. Tässä tunnelmassa haluaa vain kellua.

En tykännyt siitä elokuvasta muuten. Joillekin riittää, että takassa on tuli ja takan edustalla Jude Law söpösti ruudulliseen kaulaliinaan kääriytyneenä. Realielämässä se olisi minullekin enemmän kuin tarpeeksi, mutta hyvältä elokuvalta edellytän ennen muuta hyvää tarinaa.

Robert James Wallerin Hiljaiset sillat oli aika hyvä tarina, kun piti mielessä, että se oli totta. Vähän se jätti minut kuitenkin kylmäksi. Ehkä olisin halunnut olla itse se tytär, joka löytää Francesca Johnsonin päiväkirjat ja muistivihot ja Robert Kincaidin kuolinpesän ja jolle ensimmäisenä valkeaa salattu rakkaustarina. Kun näin ei kuitenkaan käynyt, imelyys oli välillä liikaa ja sai tarinan tuntumaan kauniiden ja rohkeiden entisen käsikirjoittajan sepittämältä.

Eläytymistä häiritsi myös kyynisyyteni tuollaista ainutlaatuista unohtumatonta rakkautta kohtaan. Sikäli kun Francesca halusi säilyttää mielessään tunteen uskomattomasta lajinsa viimeisestä cowboysta, hän teki ihan oikean päätöksen jättämällä lähtemättä tämän mukaan. Se on nimittäin harhaa. Aina. Romeo ei koskaan kerennyt kysyä Julialta miksi tämä aina valittaa joka asiasta eikä Julian tarvinut huomauttaa, että ei tiedä kenelle täällä pitäisi antaa että toinen oppisi itse sammuttamaan vessan valon. Ja että olisi mukava, jos Romeo kokeilisi edes kerran elämässään ottaa huomioon muut kuin itsensä. Eikä Romeon tarvinut tuntea huonoa omaa tuntoa x-boxin pelaamisesta. Koska Romeo ei pelannut x-boxia!

On parempi kaivata sitä jota rakastaa, kuin elää sen kanssa jota vihaa. Vai onko? Nämähän loppujen lopuksi ovat ne vaihtoehdot. Ikävä kyllä. Tai kyllähän vihalle on olemassa vaihtoehto, mutta se on laimea välinpitämättömyys ja se on vielä pahempi.

Eiku en minä tiedä oikeasti yhtään mitään elämästä tai rakkaudestakaan. Mutta minulla on vahva epäilys, että se ei ole ollenkaan sellaista kuin sanotaan.

Joka tapauksessa tämä on aika hyvä maanantai. Valkea ja leppoisa ja ruokakaupassa käyminen ja elokuvan katsominen ovat maailman parhaita juttuja. Englannin suullinen esitelmä meni nappiin ja bussi tuli kuin tilauksesta ja koulutaakka alkaa olla selätetty. Siirryn seuraavaksi rakkauslukemistossani Michael Wallnerin Pariisin huhtikuuhun. Joitain vastauksia on saatava.

sharing is caring

Puhelimessa vihjattiin nätisti, että saatan tykätä aika paljon itsestäni.

Olen kuullut siitä joskus ennenkin puhuttavan tämän elämän aikana ja alan kyllästyä siihen. Se on mulla geeneissä. Niin tykkääminen ja kuuleminen kuin kyllästyminenkin. Mutta hei, mitäs odotit? Kaveri kirjoittaa netissä kolmatta vuotta itsestään!?

Jos haluaisin puolustautua voisin tietenkin todeta että tykkään melkosen paljon joistain muistakin. Ja että minulla on myös tapana ottaa huomioon muut, nekin joista en, ja ainakin itse pidän itseäni empaattisena. Vaikka tietysti siihen, kuten kaikkiin lausuntoihin itsestäni, voi ja on syytä suhtautua sillä varauksella, että rakkauteni itseäni kohtaan on mitä oletettavimmin hämärtänyt todellisuudentajuni.

Kysytään naapurin mölyapinoilta ja annetaan niiden ratkaista peli.

Onni on olla osa oululaista joukkoliikennettä

On käyty Mikon kanssa keskustelua tästä bussilla matkustamisesta. Meidän välillä bussit kulkevat molempiin suuntiin, mutta vain toinen meistä kulkee niiden mukana. Ei ole herkkua kävellä pimeässä heinäpään extremeintä kotikatuani pitkin pysäkille ja odottaa pakkasessa miten sattuu kulkevia linja-autoja. "Mutta kun sulla on se bussikortti". Ja sullakin olisi, jos ostaisit sen. Mutta se ei suostu. Se kulkee muka pyörällä eikä kuitenkaan kulje. "Mikä siinä bussilla matkustamisessa muka voi olla niin kamalaa?!"

Olen useaan otteeseen vedonnut erilaisiin sattumiin ja ongelmiin joita bussilla matkustamisessa olen kohdannut. Niitä on monta. Tänään koin jotain uutta. Tänään jouduin sellaisen kaljun porsaan työhönsä kyllästyneen bussikuskin satimeen. A olen minä. B on kalju porsas. Kaakkuri on asuinalue jossain yli 10 kilometrin päässä keskustasta.

A: Eihän tää mene kaukovainiolle?
B: Tää menee Kaakkuriin.
A: Joo niin ei mee kaukovainion kautta?
B: Menee menee! Tää menee kaakkuriin!
A: Okei..no tota..meneekö tää siihen ammattikoulun pysäkille vai..?
B: Ei mee, ku tää menee kaakkuriin! Tää menee ihan kaukovainiolle.
A: Joo mää ymmärsin, että tää menee kaakkuriin, mutta kun mää en tiiä missä se on, niin jäänkö mää siihen ison tien varteen vai mihin, ku mää oon menossa kaukovainiolle?
B: EI ET JÄÄ KU TÄÄ MENEE KAAKKURIIN!
A: Jep. Kiitos.

Kun istuin suuttumusta ja epäuskoa puhkuen bussin takaosaan soitin Mikolle ja mesosin kovaäänisesti, että tää 12 menee sitten muuten kaakkuriin!

Onnellinen päivä

Suunniteltiin mahtava lyriikan tunti kuvarunoista ja runon kuvallisuudesta opiskelukavereideni kanssa. Olen oikein tyytyväinen siihen. Kelpaa mennä opettamaan.

Kävin kaupassakin ja harhauduin ostamaan maitopurkin lisäksi torttutaikinaa. Siihen meni puolet kuukauden budjetista! Kuka ois uskonu, ettei mua voi kauppaan päästää omin päin. En tiiä miten sinnittelen hengissä loppukuun, mussuttaen sitä taikinaa sitten ilmeisesti.

Postiluukun ylle ajattelin kiinnittää sellaisen EI LASKUJA - lapun. Uusin haaste on opetella pitämään tämä lörppösuu kurissa. En edes kehtaa sanoa paljonko siitä laskutettiin viimeksi.

Esittelin ylpeänä Essille toista kotiani, kirjastoa. Tästä sitä ja tuolta tuota. Kaikki ilmaista.

Nyt olen kantanut askartelukirjoja, joulukirjoja, sanakirjoja, Riikka Pulkkisen Rajan ja ihanaa musiikkia kotiin. Ei muuta kuin oiskelemaan ja askartelemaan siis.

Lumisade oli kaunis. Ei haitannut, vaikka se vähän kasteli, koska päästiin lämpöiseen cafe saaraan kanelikaakaolle ja korvapuustille. Mistä tulikin mieleen, että onni on kanelikaakao ja korvapuusti hymyilevän ystävän seurassa kun suuresta ikkunasta voi nähdä valaistun kaupungin, jonka ylle sataa hitaita hiutaleita. Ei silloin ole kiire mihinkään. Eikä silloin haittaa niin paljon se, ettei kukaan odota missään, vaikka juuri silloin se tuleekin mieleen.

Toisten onni ilahduttaa. Oma vuorohan on siellä jossain, aina tulossa.

Sinä kesänä

sinä.

Kaikki oli itsestään selvää

Juhannus patjalla lattialla

järvivedestä märät hiukset

saivat mennä sotkuun

Sinä kesänä oli viimeistä kertaa

kuuma.

Laina-autolla suomen halki

Hotellihuoneessa haisi tupakka

Palatsit oli varattu muille

Goodness goes around as it comes around

One of the most important companionships in my life involves my cat Jellona. She is not only the kindest cat I’ve ever seen, she’s also the smartest. She never scrapes anything else than the old sofa that’s hers. She takes care of herself and us others as well. She’s a carbon black charming old lady in age of fifteen and she’s my idol, my teacher and my best friend.

When she was a baby, she lived with a very well trained golden retriever. They did everything together. When the dog was dying and couldn’t move anymore Jellona fed her by bringing food to her and they slept cheek by jowl to the end. Jellonas heart broke when she lost her best friend. As the family felt sad too they found it too difficult to keep a depressed cat and asked if my family would take her. That’s how she came in to my life.

Raised by a dog, she still has a lot doggish habits. She rolls over on her back on the ground and she gives paw when she wants food. In the summer our mailbox is kept eye on by our watch-cat lying under it. She also eats like a dog but that might be only because she loves food like my whole family does.

She plays piano too. She has still some learning to do with it, but it’s funny to watch. She would never be able to be walked like a dog in a harness because that’s just not acceptable for her highness. She is equal member in this family and she knows it. Sometimes I might shout hey, close the door as you leave, and then I remember that yeah right, I’m talking to a cat. I mean she would if she could reach the door handle.

One time she kept meowing to my father and led him in to my little brother’s room. She kept howling hard in front of the fireplace and got us all wondering what is it she’s trying to say. Finally my father realized that maybe he forgot to open the hatch of the fireplace and went checking. It turned out Jellona saved us all. The hatch was closed and there must have been already quite much carbon monoxide in the air. Fortunately she could either smell it or just sense it somehow.

We have remarkable understanding. When she goes out at night I put on the outdoor light and when she’s ready to come in she makes a sound by jumping on a tin-window board. When my boyfriend went to the army and I clearly felt a bit sad and lonely, Jellona jumped into my bed and slept beside me embracing me, filling the empty place he had left. That was her way to cheer me up and show that I wasn’t alone. When me and my brothers were kids Jellona licked our tears away if we cried. Usually she takes the underdogs side in every situation, that’s a case in point how we, people, have something to learn from animals.

Just like me, she hates getting her feet dirty or wet so winter is not her favourite season. Although she loves Christmas. Getting together is the best thing there is for a sociable cat: so many laps to get to since she’s starved for affection. When Jellona was a young cat, we put old decorations to lower part of the Christmas tree, because she loved to play with them. Now that she is advanced in years she contents just lying under the tree, taking deep breaths of it’s smell and checking admiringly interesting presents under it, knowing there’s one for her too, of course.

Joinakin päivinä on ihan mukavaa olla Anna...

Eilen ei ollut sellainen päivä
Ei sellainen, jonka olit tilannut.

Tää ei taida olla mun vuosi.

Joskus kun kaikki tuntuu olevan sanottu
voi vain teoilla osoittaa
miltä tuntuu,
käyttää kuvaa
näyttää

Näin minä sanoin, muistatko?
Tätä tarkoitin.

Vaimoksi vastarannankiiskille

Kiisteltiin hermostumiseeni asti lyriikan roolista musiikissa. Mistä ihmeestä olen onnistunut löytämään sellaisen poikaystävän, joka on kaikesta erimieltä?

Tiedänhän minä, 18-vuotis-synttäreiden jatkoilta. Ei se silloinkaan varsinaisesti säyseä ollut, mutta mielestäni niin hauska. Keskusteleminen oli mukavaa ja vastustaminenkin jotain uutta ja viehkeää. Nyt en vaan voi ymmärtää, miten joku voi kokea tekstin musiikissa täysin yhdentekeväksi. Minusta se on vamma. En voi välttyä ajattelemasta, että eikö se ole melkein sama kuin kokisi yhdentekeväksi minut, sen mistä minussa on kyse.

Nyt osoittaaksemme mieltä ja todistaaksemme itsellemme olleemme oikeassa minä kirjoitan ja hän hinkkaa kitaraansa.

Reko ja Tina Lundanin viimeiset vuodet, kuukaudet ja viikot olivat vaikuttavinta luettavaa pitkään aikaan. Käsky-elokuvan jälkeen vaikuttavinta mitään. Luin kirjan loppuun yliopiston kirjastossa ja tuijotin eteeni ja itkin. Monta kertaa ahdisti ja kuristi ja piti soittaa toiselle ja varmistaa, että se on vielä kunnossa ja terve. Olen nähnyt Rekon kirjoittaman ja ohjaaman Kom-teatterin näytelmän Aina joku eksyy. Se oli ihan älytön. Niin hyvä siis. Tosin olin silloin aika pieni vielä.

Luopuminen. Se on minulle vielä vieras. Tiedän vain sen tunteen kun monopolissa joutuu yllättäen häviölle ja yrittää sinnitellä ja toivoa, jos selviäisi seuraavaan lähtöruutuun. Sen sijaan kiertää pelilautaa tappiosta toiseen ja luopuu ensin helpottuneena vesi- ja sähköjohtolaitoksesta ja sitten harmittelee vähän huonoa tuuriaan antaessaan pois kaikki asemat, jospa vain saisi säilyttää punaiset. Kun Annankatua kiinnitetään riipaisee niin katalasti, että toivoisi vain pamahtavansa suoraan Erottajan hotelliin. Että menisi kaikki kerralla mielummin. Ettei tarvisi kitua.

On viiltävää lukea kuolleen miehen muistelmia toivonpäivistä, joina hän uskoo omaan parantumiseensa. Minusta tuntuisi reilummalta ottaa kaikki usko kerralla. Vai olisiko? Voisiko sellaista kestää?

Tuli vaan mieleen

Viime postauksen jälkeen sain yllättäen lukuvimman ja opiskelupuuskan ja tekstiopin tentti taisi mennä tosi hyvin. Enkä ole tentin jälkeenkään hukannut vimmaa ja puuskaa, en edes vaikka kävin kotona Kemissä. Kirjoitin englannin aineen ja tein uutistekstiini vaadittavat korjaukset ja valitsin fontit. Huomenna tarvii vaan kirjoittaa englannin esitelmään johdanto, analysoida mainos, suomentaa viron kappale ja tehdä murretehtävä. Ihan kuin olisin lukiossa taas.

Paitsi jos olisin lukiossa, ja olisin kuin olin lukiossa, en tekisi yhtään mitään (no ehkä just äikän ainekirjotukset) enkä tuntisi huonoa omaa tuntoa lepäilemisestä, saunomisesta, syömisestä, lukemisesta ja idolssin kattelemisesta. En, pikemminkin kokisin, että kaikki se olis ihan tylsää. Enkä varmana lukis Reko ja Tina Lundanin Viikkoja, Kuukausia, koska just sillä aikaa saattais hyvinkin tapahtua jotakin, josta saattaisin jäädä paitsi.

Eilen jäin paitsi lumisateesta. Kemissä tuli vaan vettä. Kun ajettiin tänään Ouluun, maa oli ihan valkoinen. Lumi saa tulla ja minun puolestani olla myös. Ostettiin äidin kanssa nahkaiset talvikengät molemmille Tornion ja Haaparannan uudesta Rajalla-kauppakeskuksesta.
Jokin media tiedotti taannoin, että kaupakeskukset ovat naisille paikkoja, joissa he liikkuvat kuin kotonaan. Ajattelin silloin että mitä vielä, minulle se paikka on kyllä kirjasto. Hiljattain on käynyt ilmi että niitä paikkoja onkin kaksi, kirjasto ja kauppakeskus. No okei ja videovuokraamo ja ruokakauppa semisti.

Sitä vielä, että jos syventyy omiin lukioaikoihinsa niin voi ainakin tuntea tehneensä jotain oikein päästettyään itsensä tähän tällaiseen hätäilemättömään raukeuteen ja tyytyväisyyteen ja itseyteen, jossa ei tarvitse tuntea maailmanluokan ahdistusta siitä, että ei voi olla joka paikassa yhtä aikaa ja kakkien paras kaveri.