Välitilassa

Turpaan vedetty olo. 

Poistettujen viisaudenhampaiden vuoksi, tällä kertaa vasemmalta puolelta. Suussa maistuu yhä veri ja menetys.

Koti alkaa autioitua, seinän vierustoille kasaantua pahvilaatikoita. Iholle kasaantua ikävää siinä määrin, että kotona oleminen alkaa tuntua yhtä pahalta kuin siitä lähteminen. Olen välitilassa.

Välitila on vaihteleva tila, mutta haikeus on sen hallitsevin ilmapiiri. On jatkuvasti hyvästeltävä, varsinkin jos haluaa päivittäin muistuttaa itselleen tekevänsä tiettyjä asioita viimeistä kertaa. Hajamielinen solkku-mies, jonka ei olisi koskaan pitänyt alkaa yrittäjäksi, jututtaa minua viimeistä kertaa, vietän Tps-vaimojen kanssa iltaa viimeistä kertaa, opetan tässä koulussa viimeistä kertaa, teen chilitonnikalapastaa meidän keittiössä viimeistä kertaa. 

Olen juuri sillä tavoin dramaattinen.

Töissä, kirjakaupassa, tasoittelen pinoja, silittelen kansia. Jo illalla ikävöin kirjoja. Olen kiitollinen päätöksestäni tehdä töitä lähtöön saakka.

Saunon lähes joka ilta lähes viimeistä kertaa, sillä Norjan kodeissa ei ole saunoja. Teen joulutortut tippa linssissä, koska saunan puuttuminen saa minut epäilemään, ymmärretäänkö naapurimaassa muidenkaan hyvien asioiden päälle. Avomieheni lisäksi siis.

Välitila tekee minut välillä surulliseksi, välillä vihaiseksi, pettyneeksi, pelokkaaksi. 

Välitila on myös odottava, jännittävä, hetkittäisten innostusten tila. Uuden kodin valinta vanhoista upeista linnamaisista kivitaloista miljoonakaupungin keskustasta saa tietoisuuden koittavasta yhteisestä elämästä läikähtämään lämmittävästi. Lupaava vastaus työnhakuuni ja sovittu tutustumispäivä Oslon Suomi-kouluun enteilee elämän jatkumista. Suomalaisen tytön, jonka tiedän ainakin varmasti uskaltavan sanoa ääneen jonkun paikallisen Odusogan näyttäessä ihan juopolta merenneidolta, Osloa asuinpaikkana ylistävän kirjeen päättyminen siihen, että hän odottaa jo minun saapumistani, tekee tulevaisuudesta houkuttelevamman.

Välitila on uuvuttava ja stressaava tila myös: siinä on kaiken haikeilun ohella saatava aikaiseksi kuuden tenttikirjan lukeminen, kahdet työt ja kahden elämän pakkaaminen ja muuttaminen toiseen maahan, mihin puolestaan liittyy kahdenkymmenenkahdeksan hoidettavan asian lista, kunnes lisää tulee mieleen. 

Ja siinä on saatava yksin unta.

Breaking up with Turku

Onnittelusateessa melkein hävettää, kuinka kaukaiselta onni tuntuu. 

On kuulemma hienoa asua ulkomailla. En eppäile sitä yhtään. Enkä sitäkään, että onnittelijat haaveilevat itse ulkomailla asumisesta. Joka toinen tuntemani ihminen haluaisi muuttaa ulkomaille. Mutta minä en. Turha sitä on paheksua. Minä en ole haaveillut muutoksesta. Minä olin onnellinen tässä.

Vain kourallinen ihmisiä ymmärtää, että sattuu. Eikä sekään, kuinka paljon.

Ikään kuin olisin aavistanut jotain tulevasta, kun olen viime aikoina tavallista enemmän turkusinfonioinut jokirannan valojen laikuttamassa maisemassa mukulakiviä hypellen. Ihastellut kaunista kotikaupunkiamme, johon olen ollut etuoikeutettu asettumaan.

Olen kirjoittanut esimerkiksi seuraavaa:


"Kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista" ystäväni J kuvailee fiiliksiään seurustelemisesta aurinkoisen veneen kannella.

Ei ole viime aikoina tarvinut kauheasti puristaa, mutta se on minusta vain oikeen sattuvasti sanottu. Elämä tuntuu melkeen liian hyvältä, eikä kesän loppuminenkaan kauhistuta. Olen saanut siltä kaiken valon ja vappauden lojua hyödyttömänä puistoissa, riippumatossa mökillä ja keskellä pyörätietä, kun korkkarit alkavat kotimatkalla painaa. 

Toinen ystävä E kiteyttää seurusteluihanuuden sadepäivään, jona tehdään lasagnea ja kömmitään sen jälkeen sohvalle katsomaan Nip tuckin toista tuotantokautta. Olen aika valmis sellaisiin syyspäiviin, kouluspurttiin ja marraskuisen etelänmatkan odotukseen.

Kuinka väärässä voi ihminen olla.

En ollut yhtään valmistautunut kääntämään uutta lehteä, se vain kääntyi.

Ehkä aavistin lähdön tavasta, jolla lakkasit katsomasta minua, kun ilmoitin, että minä en muuten lähe tästä ihanasta paikasta ennää koskaan mihinkään. Kiitollisen ja komppaavan "hyvä tyttö"-hymysi sijaan pistin totta tosiaan merkille huolestuneen ja väistelevän katseen. Liikennevaloihin vaihtuvan puheenaiheen.

Ennen kuin ehditään mitään ymmärtääkään, tulee se puhelu. Ja särkyvässä CasaDeKolehmainenSaarelassa käydään keskustelu.

- Miksei multa kysytä?
- Ai kysytä mitä, no kun...mää tiiän mitä sää vastaat...ai että haluaks sää muuttaa Norjaan?
- Niin.
- No haluaks sää muuttaa Norjaan?
- En.
- No haluaks sää muuttaa ikinä mihinkään täältä?
- En.
- Noniin. Mää tiiän sen. Ja mää en voi loputtomasti sanoa ei näille tarjouksille.
- No...mutta mitä jos mää en lähe?
- Miten niin et lähe?
- Niin, mitä jos en lähe!?
- Miks sää sannoit noin? Älä viitti ees sannoo noin.
- Anteeks.

Ja niine sanoineen hän pakkaa laukkunsa ja seuraavana aamuna kävelee ulos meidän elämästä. Tietää, että seuraan kyllä. 

Eikä kyse ole seuraamisesta vaan luopumisesta. Ei minua harmita seurata. Seuraaminenhan on itse asiassa lohtu, eikä edes laihoin sellainen.

Kaikki käy niin lyhyiden tuntien aikana. Yhtäkkiä olen yksin eikä paluuta ole. Yhtäkkiä Dodo-sorsan räpylöiden läpse tyhjässä asunnossa on vain muisto. Et tulisi enää tänne. Istun hölmistyneenä ja itkusta voimattomana sohvalla samoissa raidallisissa boksereissa, jotka sulloit lähdön hetkellä kassiini kaksi ja puoli vuotta sitten. Halusit, että minulla olisi jotain sinusta. Puristan silmät kiinni ja haluan palata kaikkiin niihin hetkiin tässä välillä.

Harmittaa se, miksi ylipäänsä pitää kävellä ulos näistä elämistä uudelleen ja uudelleen. Ja varsinkaan yhdestä näin upeasta. Hylätä ja hyvästellä. Ei minua harmita Oslo. Se vain on tämä Turku, tämä elämä, josta en tahdo lähteä. Ja silti puolet minusta on lähtenyt jo.

Tästä ensimmäisestä yhteisestä kodista, jossa oikeastaan ollaan vasta tutustuttu. Ja jossa ollaan rakastettu. Ja riidelty. Ja rakastettu taas. Jossa ei enää koskaan juoda yhdessä aamuteetä rumista asunnon kalustoon kuuluvista jalkapallomukeista.

On pakko mennä juomaan muualle ja joistain paljon hienommista tunnearvottomammista mukeista, eikä ikkunasta varmaan näy edes suoraan pornokauppaan? 

Enköhän minä ilahdu myös uusista teenhörppimisnäkymistä. Olen sillä tavalla herkästi ilahtuvaa sorttia. Mutta kuka lemmikin kuollessa iloitsee siitä seuraavasta, jonka ottaa tilalle, vaikka se voisikin olla joskus vielä edellistäkin rakkaampi. Ei sitä korvaajaa voi vielä miettiä. Ei siitä vielä tiedä mitään. On luovuttava ja surtava ensin.

Olen sortunut näinä päivinä toivomaan toisen sittenkin olevan se Alvar akateeminen tai Alvar automekaanikko tai vaikka pelastustani tarvitseva Alvar aineidenkäyttäjä - kuka tahansa Alvar aivan tavallinen, jolle maailma ei olisi ihan niin avoinna.

Samaa miettii yllättäen karkulainen, joka hotellikuoleman ja koti-ikävän partaalla ilmoittaa lopettavansa uransa, muuttavansa takaisin ja alkavansa tehdä puutöitä. Vauvaksi heittäytymiseltäni en ole huomannut, ettei tämä ole ihan kivutonta ja helppoa toisellekaan.

Siihen herään. On pakko koettaa olla vähän vahva nyt.

Gonna take you for a ride on a big jet plane

Voisi kuvitella, että tämä jäykkä kieli ja silmään asti puutunut naama tuntuisi inhottavalta. Tai verestä tulviva suu. Tai viisaudenhampaiden poiston jälkeinen tyhjään kotiin suunnistus yksin yhden silmän varassa. Mutta ei, ei kuulkaa tunnu missään.

Olisivat puuduttaneet sydämen.

Kun kissa on poissa...

...hiiri rakentaa pöydälle ansaa banaanikärpäsiä varten. Kotihiiri. Ja tuijottaa pari tuntia tyhjää näyttöä häntä sylissään ja ajattelee, että olisihan se hyvä kirjoittaa gradua. Pitäisi.

Olen minä viime aikoina kirjoittanutkin, ja toisinaan jopa innoissani.  Pmmp:n lyriikat eivät varsinaisesti, sen enempää kuin gradua varten lukemani kirjallisuuden-, sosiologian- ja kulttuurintutkimuksetkaan, imartele parisuhderakkautta. Se on yksinäistä, itsekästä, uhrautuvaa, alistavaa. Lohdutonta!

Nainen on joko vanhanaikaiseen miehen toiseuteen alistuva kaltoin kohdelluksi tuleva raukka tai maskuliinisten konventioiden avulla selviytyvä moderni pettävä miehen vaihtaja.

Alusta asti rakkautta vaanivat sille asetetut mahdottomat odotukset. Mutta se, joka ei vaadi on pelkkä hukkaan menevä tyytyjä. 

Tutkimusten mukaan ainoa rakkautta ylläpitävä voima on kaipaus tai joku muu rakkauden eteen tuleva este. Minusta se on epäreilua. T sanoo, että se on lempisanani vastoinkäymisten edessä. Että kaikki tässä maailmassa on aina epäreilua. Mutta kun monesti on.

Vai eikö muka ole epäreilua, että olen ostamassa neljättä pyörää, jotta rosvot voivat kääriä rahat kolmesta edellisestä, joista kaksi varastettiin lukittuina työpaikkani edestä keskellä päivää häh?

Olen ymmälläni. Mihin tässä asettuvat ne kuuluisat käsi kädessä sunnuntaikävelyjä tekevät valkopäiset vanhukset, jotka tuntevat läpikotaisin toistensa uurteet? Ja jotka kuolevat samaan aikaan.

Kun tutkii muitten rakkautta, kääntyvät ajatukset helposti siihen omaan. Saattaa muistaa, kuinka oma valkopäinen raaputti Naantalissa nimikirjaimemme puuhun, näköalatornissa suri sitä, että olemme hukanneet niin monta vuotta tuntematta toisiamme - muodostamatta yhteisiä muistoja jo silloin ja silloin. Vakuutin, ettei 18-vuotiaan itseni tuntemiselta säästyminen ole haitaksi...

Alkaa äkkiä huolestuttaa. 

Muistaa joskus nukahtaneensa tuohon syliin, missä toinen nyt yöstä toiseen puristaa tyynyä rintaansa vasten, koska se tekee kuulemma hyvää selälle. Epäilen, että tekisin vielä parempaa. Ei mene läpi.

Ystäväni, runoilijan poika, sanoi parisuhdekokemuksestaan, että kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista. Minä toivon, että se on.

Havahdun ajatuksistani, kun summeri pärähtää. Hetken ihmettelen, kuka tänne on tulossa, ennen kuin leikkaa...se on E-hiirulainen.

...pakkohan meidän on niin kuin noin tavan vuoksi ihan vähän hyppiä pöydällä myös!

Cause we're living in the world of fools

Vaikka Olympialaiset eivät ole poikineet suurta kansanjuhlaa, on yksi laji, jossa suomalaiset ovat maailman parhaita. Kanssaeläjien kyttäämisessä.

Harjoitusmahdollisuudet ovat tasapuoliset kuntien koosta ja sijainnista riippumatta, mistä johtuukin, että jalo kansallisharrastus on kattavasti edustettuna koko maassa.

Oulussa päänsärkyä aiheuttaa rappiollisen ja ärsyttävän kauniin nuoren sinkun korkokengät aamuyöstä, mutta oman osansa saavat myös tuulipuvuissa rappukäytävässä toisten kiusaksi suhisuttelijat. Eikö sen voisi riisua pois pihalla, jos on kerta ihan pakko käydä lenkillä?

Helsingissä ystäväni käy liian lujaa suihkussa. Eikä hän edes laula.

Hissistämme löytyy tietokoneella siististi näpytelty varoitus seitsemännen kerroksen ilotalosta, johon joku on vielä omakätisesti tarkentanut (HUORIA!!!) minkälaatuisesta ilosta on kysymys. Kyse on vastapäisen perheen asunnosta, ei enää meidän, sillä avomieheni on kietonut naapuruston pappakerhon pikkusormensa ympärille vitseillään tullessaan harva se päivä heidän piirittämäkseen.

Lahjoitin kirpputorilta jääneet vaatteemme lapsille, joille sinivalkoinen baseball-takki ja vaaleanpunainen paljetti-napapaita ovat aarteita. Etsiessäni pelastusarmeijan keräyspistettä netistä törmäsin viimevuotiseen nettikeskusteluun, jossa puitiin Auringonnousu-yhdistyksen laittomuutta. Yhdistyksen ulkomaalaiset jäsenet olivat jakaneet postiluukuista Turkuun, Raisioon ja Naantaliin pyyntöjä tuoda mahdollisia turhia ja käyttämättömiä vaatteita tai leluja nurkistaan pusseissa pihalle tiettynä ajankohtana. Pussit tultaisiin noutamaan ja lahjoitettaisiin eteen päin.

Kauhistuneet ihmisparat kokoontuivat forumkaksnelosen ympärille hakemaan turvaa toisistaan tullessaan tällä tavoin julkeasti ryöstetyksi. Vaikka annat jonku roinalaatikon tai vaatesäkin hyvässä tarkoituksessa, niin mistä tiedät että sitä ei levitetä ojan penkalle ja hylätä siihen kun ei löydy mitään mikä kiinnostaa? Jos tuo hylätty törky voidaan yhdistää sinuun, niin olet siitä vastuussa.

Yksi oli soittamassa hätäkeskukseen. Toisella oli onneksi toimelias talonmies, joka oli kerännyt kaikki laput pois ja päivystänyt hakuajankohtana pihalla, eikä suotta, sillä kerääjät olivatkin kuulemma todella epämääräisen näköistä sakkia, mistä kolmas innostui vetelevänsä turpaan, jos erehtyvät hänen pihalleen keräämään. Kaikki olivat vakuuttuneita siitä, että keräily on vain peitetarina aikomukselle murtautua asuntoihin. Sillä kuka nyt ei murtautuessaan ilmoittaisi ensin tulostaan paperilla, jossa on rekisteröidyn yhdistyksen nimi ja puhelinnumero.

- Onko ketään soittanu siihen numeroon, et kuka sieltä vastas?

- Mä soitin niille tänään, työpuhelimesta uskalsin, puheluun vastas nainen, huonoa suomea puhuva, joka puhui miehelleen vain jotai arabiaa tai jotai muuta outoa kieltä...

Naurattaa ehkä, mutta oikeasti on vain valtavan surullista, että nämä ihmiset mielipiteineen ovat totisinta totta! Suurinta huolta tuntui aiheuttavan se, jos joku onnistuisi tekemään vaatteilla taloudellista voittoa niiden päädyttyä esimerkiksi kirpputorille. Ajatella, jos vaatteet ja tavarat, joista yksi haluaa eroon, hyödyttäisivät jotakin toista. Kyllähän se vaiva kannattaa sentään nähdä, että rakentaa lumpuista mielummin juhannuskokon, jonka päälle ulkomaalaiset eivät edes ymmärrä, jos sattuvat luvattomasti sitä kokkoa töllistelemään sitten.

Vuoden kyttääjä -palkinto lähtee kuitenkin yllätyksettömästi rakkaan kotikaupunkini, ultimaattisen junttilan, Kemin suuntaan naapureille, jotka olivat eilen keksineet tylsyytensä peitoksi Lahja-kissamme savustamisen ulos naapuristosta.

Isäni, suurin tuntemani moralisti ja hyväntekijä, joka viidestäkymmenestäkuudesta elinvuodestaan huolimatta yhä uskoo oikeuden perivän maan, maksaa sekä kuulemma Lahjan naarmuttaman auton uudelleenmaalauksen Toyota-liikkeessä, että netistä tilattavat suojukset lastenvaunujen ympärille, joissa Lahja oli kuulemma käynyt moikkaamassa vauvaa. Pitävät sitten loitolla oravat ja linnutkin, joiden elintilaa on vaikeampaa koettaa riistää.

Lahja, maailman kiltein valkoinen pörröinen ihmisrakas vauvansyöjäkissamme, jonka vanhempani ovat kehottaneet kissoista pitämättömiä yksinkertaisesti ajamaan pois pihaltaan, oli aiheuttanut tuhoa myös kakkaamalla kukkapenkkiin - mikä on kuvottavampaa ja epäsiistimpää kuin multaan peitelty lannoite, kysyn vaan - sekä tuijottamalla naapureiden sisäkissaa ikkunan lävitse niin, että kissa oli stressaantunut ja jouduttu viemään eläinlääkäriin tuijotuksen aiheuttaman virtsatulehduksen vuoksi.

Mahtaa olla onneton kissa. Ei vain luontonsa vastaisesti tuomittu elämään neljän seinän sisällä loppuelämänsä, mutta missä seurassa!

Dem Kemigirls

Minulla on ollut onni tutustua parhaisiin ystäviini jo ala-asteella.

Piti olla aivan tavallinen keskiviikkoilta. Sellainen, joka ei pääty Amarillon karkkikeskiviikoille - jona työpäivän päätteeksi käydään yhdessä kaupassa, vähän siivoillaan anopin huomista vierailua varten, herkutellaan avomiehen Toust Skageneilla ja luetaan kirjoja. Hän ahmisi tiiliskiveä Lee Childin dekkarivuorestaan, minä Khaled Hosseinin itkettävää Tuhat loistavaa aurikoa, joka saa sydämeni ylikierroksille.

Balilla ja Australiassa kahdeksan kuukautta matkustaneen ekaluokasta asti parhaan ystävän M:n, jonka pitäisi juuri nyt olla yötä päivää töissä luksusristeilijällä jossakin päin välimerta (ja johon samasta syystä ei useisiin viikkoihin ole saanut yhteyttä), yllättävä saapuminen oven taakse muuttaa suunnitelmat taikaiskusta. Ja pysäyttää arjen.

Kun porukka vahvistuu vuoden nuoremmalla E:llä, joka Kivikon koulun keinuilla, ensikohtaamisellamme, nimitti minut Kirpuksi, ja myöhemmin Helsingistä saapuvalla toisella ekaluokan vahvistuksella T:llä, joka ei suostunut riisuutumaan vihreästä kermakakku-unelmastaan joulujuhlanäytöksen ajaksi, koska huomautti olevansa tyttökoira, on aika avata parvekkeella skumppa!

Näiden ihmisten seurassa olen täydellisen saarrettu rakkaudella. Olemme etuoikeutettuja ymmärtämään toistemme juttuja ilman, että niitä tarvii pohjustaa, että niihin kuuluvien henkilöiden taustat ja paikat ja syy- ja seuraussuhteet tarvii selittää ensin auki. 

Tiedämme toistemme ensirakkaudet ja tärkeimmät siirrot niissä, jotka menivät pahimmin mönkään. Ja sen miltä lapsuudenkodeissamme tuoksui ja kuinka niissä elettiin. 

Tiedämme, kuka toivoi joululahjaksi uutta äitiä. Muistamme, kuka kertoi kassajonossa silmäillessään kulmiensa alta aikuisviihdelehtiä rukoilevansa jumalalta, ettei saisi koripallon kokoisia tissejä. Muistamme Jungon jo puretun kioskin, jossa ostimme irtokarkkeja osoittamalla karkkiastioita - noita viidelläkymmenellä pennillä, noita kahdellakymmenellä pennillä...eiku pistä sittenki kolmellakymmenellä, paljolla siinä nytte oli? Tiedämme yhdellä olleen neonvihreän napapaidan, jossa luki HELLO BOYS, ja liikaa huulipunaa ja kuka oli kuka Spice girlsissa ja että yhdet piti käyttää autolla Tamppiksessa ostamassa turkoosit samikset pikkuhainhampaat hiuksiin luokkaretkeä varten.Tiedämme mikä on Tamppis.

Tiedämme, mitä luki lapussa, jonka joku meistä kiinnitti huoneensa oveen tärkeällä hetkellä. Ja että huoneessa soi Shakiran Underneeth your clothes.

Huomenna tehhään taas historiaa

Mistä näitä ruissiperhosia tulee vatsaan vielä vuodesta toiseen?

Ihan sama tyttö olen kuin ensimmäisen ruissini kynnyksellä: kokkeilen touhuissani vaatekokonaisuuksia ja päädyn silti niihin mukavimpiin rentoiluvaatteisiin. Teen listoja ostoksista (suolapähkinöitä, piilopulloja, kertissadetakki, energiajuomaa...) ja must-see-keikoista (Pmmp, Smg, Chisu, The Cardigans). Enkä meinaa pysyä nahoissani, jota on muuten kärtsätty puistossa huolella, koska kerran vuodessa tämmönen päivästä toiseen meikittömänä vaeltava römppä-Annelikin herrää siihen, että oishan se muuten kiva näyttää nätiltä yhtenä viikonloppuna vuodessa.

HUOMENNA!

Tekstiviesti keskeyttää hypähtelyni ilosta ja Pmmp:n uudesta musasta pitkin olohuoneen seiniä kertoen että varaslähdön työnsä puolesta ottanut avomies on ruissin vipissä haliettäisyydellä Paavo Arhinmäestä ja Mikko Von Hertzenistä. Jolloin avvaan siiderin ja juon sen kateuteeni.

Jolloin alan ankarasti miettiä, että neljässä vuodessa, tässä kahdenkympin paremmalla puoliskolla ainakin, koko elämä voi heittää kuperkeikkaa, mutta tyttö säilyy silti perustuksiltaan samana. Vaikka onkin toki oppinut laittamaan teepussin käytön jälkeen roskiin eikä jättämään sitä enää mukiin makaamaan, koska se on toisen mielestä maailman ärsyttävin tapa. Ja ottamaan toisen toiveet ehkä muutenkin vakavammin. Ja huomioon.

Ystäväni poikaystävä täyttää huomenna 21 vuotta neljättä kertaa. Minä en pode varsinaista ikäkriisiä, vaikka totta tosiaan luulin aina, että mulla olisi 25-vuotiaana sormus, tutkinto ja kaksi lasta.  No...lastentarhaopettajan tutkinto, metereologimies, asunto Tampereen keskustasta puiston laidalta ja ammattilaisuutta hipova harrastuneisuus tenniksessä ala-asteen ainekirjoituksen mukaan.

Elämä rokkaa! Ja perinteet rokkaavat, mutta muistuttavat myös ajankulusta.

Saattaa esimerkiksi yllättää, ettei serkun lakkiaisissa juhlitakaan sitä pikkuista pyöräilemään opettelevaa tyttöä, jota haastateltiin kesäloman vietosta c-kasetille, vaan parhaan ylioppilaan puhetta pitävää älykästä ja viehättävää naista, jolla on hyvä huumorintaju ja kaksimetriset sääret. Ei oo noita senttejä tai laudaatturejakaan muuten tasan jaettu tässä suvussa.

Mutta ruissista toiseen porskutan näillä mitä on ja painan kaiken sydämeen!

Vihaan tekemiäsi virheitä

Minä vihaan odottamista. Varsinkin yksin kotona - silloin kun on tukehtua sisätilan seisovaan ilmaan, eikä puhelin vieläkään soi, vaikka pitäisi. 

Vihaan pelkäämistä. Vihaan sitä, etten voi lenkkeillä ihanalla luontopolullani yksin säikähtämättä joka ikistä raiskaajanmentävän puskan lupaavaa kahahdusta. Vihaan raskaan kaatuvan peilin alle jäämistä niin, että se viiltää reiteeni pitkän ilkeän haavan. Vihaan väkivaltaa. Melkein yhtä paljon vihaan filmaamista futiksessa, mistä tullaankin Christiano Ronaldoon, jota en ehkä aivan vihaa, mutta josta en pidä yhtään. Vihaan pienten kiusaamista. Ja isojenkin melkein yhtä paljon. 

Vihaan vieläkin yli kaiken sitä näkyä, kun Takitsun rannalla isommat pojat hautasivat sorsan poikasen elävältä hiekkaan.

Vihaan eroamista, mutta kukapa ei vihaisi. Vihaan ikkunoiden pesemistä; sitä, kun vesi valuu kaiken kurottelun lomassa pitkin jäykkää niskaa ja sitä, että ikkunat ovat aina puhtaammat ennen pesua kuin sen jälkeen. Vihaan likaista tiskirättiä, jonka jätät lojumaan.

Vihaan sitä, kun muut ihmiset tuomitsevat tekemäni ratkaisut. Vihaan sitä, että he puhuvat niistä edes tuntematta minua ja tietämättä mitään. Vihaan sitä, että välitän ja loukkaannun siitä, mitä muut puhuvat, vaikka aina lupaan olla välittämättä.

Vihaan osaamattomuuttani gradun kanssa. Vihaan suoriutua keskinkertaisesti ja samalla sitä, että vihaan suoriutua keskinkertaisesti - onko siinä nyt niin paljon vikaa?!?!

Aivan suunnattomasti vihaan tekemiäsi virheitä, jotka pakottavat minut anteeksiantoni äärirajoille ja niiden yli. Vihaan vaikeita valintoja ja sitä, jos minua hoputetaan pukeutumisen tai ruokalistan kanssa. Vihaan, etten osaa lopettaa syömistä, kun olen täynnä. Vihaan sitä, kun elokuvissa tai televisiosarjoissa sotketaan ja räjäytellään, koska mietin aina kauhulla, kuka siivoaa?! 
Joku aina siivoaa.

Kauhuelokuvat! Vähänkö vihaan niitä!

Sanoin jo, että vihaan väkivaltaa, mutta kaikenlaisille huomiota haluaville viattomien kimppuun hyökkääville kouluampuja- ja muille lahtaajamäneille olen kyllä varannut ihan oman vihasiivun, jota, jos saisin päättää, voitaisi kutsua vaikka sähkötuoliksi.

Vihaan toimittajia, jotka sotkevat tahallaan asiat tehdäkseen jutuistaan mielenkiintoisempia. Vihaan pohjamutia myöten nöyryytetyksi tulemista. Vihaan pettymistä. Vihaan töihin menemistä kahden tunnin yöunilla ja asiakasta, joka kiukuttelee, koska en palvele häntä heti, koska palvelen toista asiakasta, ja häntä, joka ei usko, että ykkösluokan postimerkit ovat todella loppuneet (ei, en huvikseni kiusallani pihtaa niitä sinulta, usko pois). Vihaan sitä lamaannuksen tilaa, joka seuraa sekoituksesta väsymystä, voimattomuutta, epävarmuutta ja askelten ottamista taakse päin. 

Ahne ja tyhmä Björn Nalle Wahlroos, vihaan sinua eikä se edes vaatine perusteluja. Vihaan ihanien tyttöjen (itseni mukaan lukien) kutsumista muijiksi. Vaikka se aina huorittelun voittaakin.

Kakkein eniten vihaan sitä, että voit saada minut niin paljon vihaamaan, muttet, siltikään, edes yhtään...sinua.

What if god was one of us?

Vappuna päätettiin, että saa olla sokka levällään, kun ystäväni E muisti muuan kesärenkutukseksi pyrkivän suomihiphophirvityksen huvittavasti väärin. Ja 


olihan se. Tämä vappu oli kaikkien aikojen kamalin!
Se on paljon sanottu tytöltä, joka on ollut yleensä vappuisin jätskikopilla tai kebabravintolassa töissä ja eräänäkin vappuna eronnut!


Tällä vapulla oli kaikki puitteet onnistua. Ilma oli täydellinen ja piknikillä oli kivaa. Seura oli kivaa. Jokilaivalla oli kivaa. 


Seurueemme jäsenen poistamisella sen kannelta vain oli ikävät lumipalloefektimäiset seuraukset, jotka huipentuivat jengisotaan eräässä toisessa yökerhossa. Sillä tarkennuksella, että niillä toisilla oli se jengi ja meillä kaksi liian ylpeää omaa parastaan ymmärtämätöntä terrieriä, joista varsinkaan toinen ei osaa lopettaa räkytystään rotwailerien edessä. Me tytöt katsoimme voimattomina vierestä, kun liian ylpeät saivat nyrkistä ja potkuista naamaan. Väliin yrittäneet avovaimot kun poistettiin yhtä väkivaltaisella niskaperseotteella portaikkoon. 


On kamalan raskasta rakastaa häntä, joka ei näytä ymmärtävän oman henkiin jäämisensä päälle. On kamalaa pelätä hänen puolestaan. On kamalaa pelätä!


Vaikka vappuaatto oli perseestä, vappupäivä oli vieläkin syvemmältä. Tajusimme, ettei iphonea löydy mistään. Tajusimme iphonen pudonneen yöllä pihalle, itseään esittelemään haluttoman naapurin löytäneen sen (kiitos find-my-iphone-ohjelman), naapurin vastaavan yhdenteentoista soittoyritykseen, naapurin ilmoittavan tuovansa iphonen opiskelijapubiin huomenillala ja kiristävän löytöpalkkiota, ilmoittaessasi, että tiedät puhelimen olevan naapurilla ja tulevan hakemaan sen nyt pihalta, hänen kieltäytyvän palauttamasta puhelinta, lyövän luurin korvaan ja laittavan puhelimen kiinni.


Jos sinulla, hyvä iphonen omistaja, ei vielä ole find my iphone-ohjelmaa, lataa se! Ohjelma näyttää melko tarkasti, missä iphonesi liikkuu. Ei kuitenkaan niin tarkasti, että tietäisit, missä se on noista neljästäkymmenestäkahdeksasta mahdollisesta asunnosta. Siksi juoksimme rappukäytävässä kuunnellen, minkä oven takana soi tuttu soittoääni. No ei minkään. Ttu. 


Kuinka turhauttavaa on tietää, että naapurissa asuu joku hullu, joka pitää iphonea panttivankina. Eikä naapuriin saa tietenkään enää yhteyttä. Koskaan.


Hyvänä ihmistuntijana päätin kyllä jo ääneen sopivan sukupuolen, iän ja rappiollisen olemuksen lisäksi yhdestä epäilyttävästä virneestä, kuka naapureista puhelimen vei. Kun sama naapuri tuli perjantaina ylioppilasterveydenhuollossa samaan hissiin ja näytti vihaisen katseeni poltteessa säikähtäneeltä, sisäinen Neiti Etsiväni laski nopeasti yhteen yksi plus viisi:


Ehdotuksen opiskelijaravintolassa tapaamisesta + ylioppilasterveydenhuollon (mielenterveyspalvelut?) + epäilyttävän virneen  + säikähdyksen + ääneen ja rahapulaan mätsäävän ulkomuodon. Epäilyksien herättyä otin ylös rekisteriotteenkin vaaleansinisestä Opelista. Tämä ei jäisi tähän.


Ehkä olen vähän herkkä, mutta valehtelematta voin sanoa, että ensimmäistä kertaa maailma tuntui todella synkältä paikalta, jossa kaikki itsekkäästi ja kylmästi ajavat vain omaa etuaan ja kaikki nämä kliseet, jotka yhtäkkiä avautuivat edessäni ja muuttuivat tosiksi. Minäkin haluan asua siinä maailmassa, jossa polkupyörät ja jouluruuat voi jättää huoletta pihalle!! 


MISSÄ SOLIDAARISUUS? 


Paha mieli tunki viikon ajan läpi kaikesta. Aloin pelätä. 


Menetin hermoni elokuvateatterissa, kun pariskunta siirtyi hyvin nihkeästi yhden penkin keskemmäs, jotta sen sijaan, että istuisimme heidän molemmilla puolillaan, pääsisimme T:n kanssa vierekkäin. Mikä kädenojennus se oli heiltä olevinaan!? 


Aloin maalata jo kuvaa kultaisesta Oulustakin: "tämmöstä ei ikinä olis sattunut Oulussa, koska Oulussa ei oo näin mäneä porukkaa!!" -  ja se on minulta, turkurakastajalta, aika paksua! 


Sähköpostiini saapuneeseen "korkeakouluopiskelijoiden asenteet maahanmuuttajia kohtaan"-tutkimukseen vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Opetan heitä. Rakastan heitä. Haluan tehdä heidän olonsa kotoisaksi. 


Kysymys nro 16: Ketä tuntemasi maahanmuuttajat ovat? 
Vastaus: oppilaitani, naapureita, avomiehen pelikavereita. 
Joiden seurassa tavattavista ystävistä ainakin yksi on tiettävästi istunut raiskauksesta. Aivan liian lyhyen ajan tietysti, kuten Suomessa istutaan. Johon on myös aina yhtä ilahduttavaa törmätä yksin iltahämärällä kotikadullamme ja toivoa olevansa päätymättä osaksi tilastoa.


Kysymys nro 38: "Lisääkö maahanmuutto turvattomuutta Suomessa?"
Vastaus: ...totuuden nimessä, kyllä se lisää.


En voi vastata muutakaan, vaikka kuinka mielelläni sen tekisin. On valinta jättää mainitsematta, että myös vapun päällekarkaajat ovat afrikkalaisia, albaaneja ja kurdeja. 
En jaksa olla yksin hyvä ja ihana! Hei, ei mittään, hakatkaa vaan mun miestä niin mää meen sillä aikaa opettammaan teiän pikkuveljiä ja pitämään niiden puolta ja luomaan niille tulevaisuutta ja uskomaan niihin.


Tunnen pettäväni...kenet? Mutta vain koska tunnen, että minut on petetty.


Suuri solidaarisuuden puutos ajaa naiivin elämänkatsomukseni maihin moneksi päiväksi. Voittaako paha aina? Onnistuuko muutama turhautunut huonostikäyttäytyvä muokkaamaan asenteita niin, että se vie mahdollisuuden kaikilta muilta? Entäs useampi?


Jossakin kohdassa, esimerkiksi juuri siinä seistessä keskellä pihaa ilman puhelinta tietäen puhelinvarkaan katselevan virnuillen ikkunasta voimattomana tehdä asialle yhtään mitään, lakkaa lämmittämästä, että itse on ihan tosi hyvä ja reilu tyyppi.

Äiti soittaa asianaan minulle osoitettu, Kemiin maistraatista saapunut kirje, jota ei ole avannut. Silmäniskun voi kuulla 700 km:n päähän. Koska en ole karannut vihille  vaan eronnut kirkosta, äiti kuulostaa pettyneeltä. Kauhistun, koska en itse muistanut enää edes koko asiaa ja nyt mieleeni ei voi olla tulematta yhteys ympäröivän rakkaudettomuuden ja paimennuksesta irtisanoutumisen välillä. 


Kaipaan maailmaan lisää kristillisiä arvoja, mutta en löydä niitä tämän päivän evankelisluterilaisesta kirkosta, joka tärkeimpänä tehtävänään polkee ihmisoikeuksia.


Viimeisenä koulupäivänäni huohotan bussikuskille, etten ymmärrä, miten mulla ei muka ole enää jäljellä matkoja ja että mitä eikö täällä vieläkään käy kortti ja että ei, minulla ei ole kahta euroa viittäkymmentä senttiä bussilippuun, mutta Varissuolle olisi päästävä. Juuri kun säälimätön kuski on aikeissa viisveisata räpyttelystäni ja ajaa minut kadulle, baskeripäinen kyyryssä kulkeva mummo tallustaa paikalle vaatien saada maksaa puuttuvan seitsemänkymmentäsenttiä matkastani. Kiitän tuhannesti ja täytyn lämmöllä. Sittenkin.


Juuri kun olen päässyt istumaan mummo köpittää luokseni "Anteeksi, saanko antaa sinulle vielä tämän?" Ja minä jään erittäin hölmistyneenä tuijottamaan vihkosta, jonka kannessa lukee "Neljä asiaa, jotka Jumala haluaa sinun tietävän".

On kadonnut Dodo lintukodosta

Mulla oli laulutunti. Oon menossa laulutunnille. Tulin just laulutunnilta.  

Olen aina halunnut sanoa noin. Mutta nyt vasta sanon, koska mulla oli. Jos olisin rikas, menisin uudestaankin, koska laulutunti täytti ja ylittikin odotukset. Ihanaa. Opettaja väänteli ja korjaili mun lauluasentoa ja se kuului äänessä heti. Ja tuntui. Laulaminen saattaa sittenkin olla tekniikkalaji. Ainakin siinä on myös se puoli ja minä en oo tiennyt siitä mitään.

T on ollut pitkään ankealla pelireissulla Kuopiossa. Omat koulurasitteeni alkavat olla tältä lukuvuodelta pääosin hoidetut (enää tentti, gradu, erityisopetus ja joitain muodollisia velvollisuuksia, joita ei edes melkeen lasketa), joten päätin käyttää viikon alun itseni hemmotteluun, ja täyttää sen pelkillä mukavilla asioilla kuten laulutunnilla. Ja aromaterapeuttisella 75 minuutin hieronnalla, solariumilla, jalkahoidolla, kuorolla, vanhoilla valokuvilla ja litralla viiniä. Ja ystävillä tietysti: syömistreffeillä Sannukan kanssa, Essin yökyläilyllä, skypettelyllä Milkalle maailman toiselle puolen ja viiden tunnin syväluotaavalla puhelulla Tytille Jyväskylään aikomuksenani olla edes huomaamatta Toniliinin poissaoloa.

Jännä juttu, että olen huomannut sen silti. Muustakin kuin siitä, että esiintymismekosta kuoriutuminen tuottaa ongelmia yksin, koska vetoketjuun yltäminen on fyysinen mahdottomuus. Muustakin kuin siitä, että syön vain leipää. Tomaattifetabasilikaleipiä muutes, omasta ihan itse istuttamastani basilikasta, joka vieläkin elää! 
Minulla on koko ajan ikävä.


Luksusviikon hengessä aloitin tämän aamun kampaajalla. Koska norssissa on "vanhasta uutta"-teemapäivä, ja erityisopetukseni sekä tukiopetukseni on peruttu, jäin himmailemaan kaupungille. 
Keräsin katseita. 
Epäilyttävän paljon. Aluksi ajattelin, että no ohhoh onpas tämä uusi lyhyt ja tasaiseksi latvasta leikattu tukka nyt sitten vissiin kiva, mutta aika nopeasti ymmärsin, että EI NYT NIIN KIVA. Eikä ole tämä vanha peppukaan, vaikka olin kuulevinani, että nuorten poikien naureskelut ja perään huutelut liittyivät siihen jollain tavoin. Aloin haistaa palaneen käryä, mutta vasta kotona kävi ilmi, että koko haarovälin matkalta revenneillä vaaleilla chinoillani saattoikin olla tekemistä asian kanssa.

En jaksa ihan vielä nauraa takaiskulle, mutta nopeasti unohdin sen avaamalla henkkamaukan paketin ja syömällä neljä pullaa, vaikka ne oli tarkoitettu kuoromme kevätkonsertin vieraille. 
Lämmitin vain uunissa pakastepullia, koska olen ymmärtänyt, ettei yleisöä ole tarkoitus rankaista. Enkä halua pilata luksusviikkoni viimeistä päivää sotimalla jonkun tottelemattoman taikinan kanssa, enkä syömällä sillä itseäni (aina) huonovointiseksi asti. Puolijäisen valmispakaste-taikinapullan syöminen muuten ajaa saman asian - pakkohan se oli testata!

Luksusviikon luksus lämmittää, mutta varsin laimeata onnea se kuitenkin on verrattuna siihen, joka huomenna koittaa: Tavallinen torstai-ilta. Kahdeksasta kahdeksaan kestävän koulu- ja työpäivän jälkeen saan tulla kotiin, jossa odottaa taas hän, joka kolmisen vuotta sitten pyyhkäisi yhdellä katseella jalat altani ja tekee sen edelleen. 

Minulle suurinta onnea on jakaa hänen kanssaan basilika, koti, elämä. Ja siinä kodissa ja elämässä saada tuntea tulevani rakastetuksi itsenäni.

Parhautta. Arki.

Hytti nro 29

Puhtaat valkeat lakanat.
Hermoloma.
Tuoksun ihoni pehmeyttäneelle mansikkaiselle voiteelle, jonka sain rakkaaltani joululahjaksi. Käytän sitä ensimmäistä kertaa. Ihmisellä pitäisi olla enemmän aikaa kosteusvoiteelle.
Junille. Itselle. Omille ajatuksille, jotka eivät liity opettamiseen. Tai graduun. Tai töihin.

Pian näkisin vanhempani, jotka keskenään viettivät 25-vuotissyntymäpäivääni pohjoisessa koristelemalla täytekakun pätkis-patukalla, koska valitsin sen parisenkymmentä vuotta aiemmin aina kauppareissujeni palkkioksi, kuten äiti - arvatkaa vaan kuinka värisevällä äänellä - kertoo.

Kun alakerran matkustaja poistuu ravintolavaunuun, jään yksin. Superihanaa. Ilmastointi kohisee niin hämäävästi, että huomaan meidän lähtevän puolituntia myöhässä vasta, kun oikeasti nytkähdämme liikkeelle. Eikä edes haittaa.

Onko mitään rentouttavampaa kuin yöjuna Kemiin? Ainakin jos ei siihen tule edes kiire. Ja jos ei tarvi kykkiä öisellä Tampereen asemalla odottamassa aina myöhässä tulevaa jatkoyhteyttä. Minun ei tarvi. Mulla on aikaa, ja mulla on rahaa, pitäisi Vr:n mainostaa veljeni mukaan.

Toppatakkeineni, karvalakkeineni ja tumppuineni, jotka Turussa on voinut hylätä jo kuukausia sitten, olen kuin matkalla Siperiaan. Matkakin on yhtä pitkä: 12 tuntia.

Ollessani kuorossa ihana mies (osaa paikata hyvin) on käynyt kaupassa, tehnyt eväät ja ladannut mp3-soittimeni täyteen yllätyksellistä matkustusmusiikkia. Hymyilen. Setti alkaa Damien Ricella.

Konduktööritär on huumorinaisia. Heitämme herjaa alakerran Pännäisiin matkaavasta Pännäisestä, joka on paennut baariin. Kun hän menee, alan jännityksestä kuplien avata eväspussia.
Aarteeksi paljastuu pullo pepsi maxia, omena, vanukas, mansikkabanaani-smoothie ja viisi leipää, joiden päällä on savukinkkua ja juustoa. Leipä maistuu taivaalliselta. Se on samaa Rustical kierrettä, jota ennen myin Stockan leipätiskistä. Mun lemppistä.

Aarteeksi paljastut sinä, joka tunnet minut.

Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille, Mirkka Rekola huudahtaa mielessäni. Sitten omakin huuleni alkaa väpättää, kun pussin pohjalta vierähtää esiin vielä jotain. Pätkis.

Kevättuuletus

Ongelmia parisuhteessa voisi paeta lukemalla kirjoja?

Totta sinänsä, mutta kirjan lukemiseen keskittyminen voi kuitenkin häiriintyä parisuhteen tilan vuoksi. Tai toisin päin: Avovaimot voivat häiriintyä siitä, että avomiehet kykenevät ohittamaan ja siirtämään ongelmien huomaamista ja käsittelyä lukemalla tyytyväisinä kirjoja olohuoneen sohvalla sillä aikaa, kun avovaimot pyörivät sängyssä tuijottaen samaa sivua tuntikaupalla kykenemättä tajuamaan mitään, vaikka lukemisen juuri piti olla avovaimon harrastus!

Senkin sinä olet saanut minulta, roisto!

Tällaisestakin olen kuullut.

Nojoo, meillä on kaikki hyvin nyt. En kai sitten ole yhtä ongelmia pakenevaa sorttia kuin ennen. Minä nostan kissan pöydälle ja opetan sen antamaan tassua. Sitten on minun vuoroni myöntää, että totta tosiaan olen ollut viime aikoina vähän sietämättömän paska tyyppi.

Repiviäkin ilmanpuhdistustalkoita tarvitaan, jotta voidaan myöhemmin suhtautua toiseen aidon positiivisesti. Se tuntuu hyvältä, ja sen jälkeen tuntuu hyvältä käydä ihan hullaantuneena konserteissa ja musikaaleissa ja merkittäviä keskusteluja pimeässä autopesulassa.

Johtuuko se keväästä, että rakastut minuun uudelleen?

Laitat Damien Ricen soimaan.

Minusta tuntuu, että tunnen sinut kauttaaltaan niin kuin en koskaan ole ketään tuntenut. Hyvässä ja pahassa ja silti on melko turvallinen olo.

Kiukuttelet puhelimessa ikävääsi, kun tulit lähteneeksi ulos poikien kanssa.

Hyväni on kuulemma puutteellinen vastaus kesken illanvieton iskeneeseen rakkaudentunnustustarpeeseen.

Vaikka se tulee todella huojentuneesta sydämestä. Ja tarkoittaa täysillä sitä mitä tarkoittaa.

Hyvä!

Rakasta minua kuin sillä kujalla, jolta löysimme maailman parasta thaimaalaista ruokaa. Rakasta minua samalla huumorilla, jolla pidit meidät elefantin selässä. Rakasta silmäni naurunrypyille. Hipsuta kananlihalle tämä iho. Rakasta minua kuin 85-vuotias mummo, joka lumisohjossa työntää kolme kertaa itsensä kokoista rullatuolimiestään ylämäessä. Kiireessä lyö vauhdista ylävitonen, jos se on ainoa kuuluminen, jonka ehdimme toistemme ohi kiitäessä vaihtaa.

Puhki

Ongelmia ihmissuhteissa ei saisi pitkään vatvoa, sanoo joku rakkauden ammattilainen luennollaan ja piirtää laatikon, johon häiritsevät käärmeet ja ratkeamattomat ongelmat pitäisi sulkea muiden hyvien asioiden tieltä. Vastoin kaikkea oppimaani psykologi käskeekin lakaisemaan maton alle ja keskittymään välillä pelkästään hyvään.

Ja minä yritän. Piirrän ilmaan sen laatikon ja talletan ja talletan ja pelkään että se tulee täyteen. Enkä muista, koska sen laatikon sai avata. Säilön kaikin voimin kunnes ne on niin kulutettu, etten jaksaisi enää puhua enkä nousta sängystä.

Mitä sitten kun laatikko tulee täyteen?

Et tiedä kuinka paljon merkitsee, kun juuri silloin istut sängyn reunalle ja silität minua pitkään. Ja luulet että nukun.

Aikuisten oikeesti

Jos ei Jumalaa paljosta ole kiittäminen niin kuitenkin siitä, ettei kukaan enää sano noin.

Tästä kipeänä päivittämisestä on tullut tapa. Johtuu se sitten kuumeen lietsomasta empatian tarpeesta, ajasta, jota kerrankin on tai tekemis-ideoiden kesken loppumisesta, kaiken takana on se, että kipeänä olemisesta on tullut minulle tapa. Olen viidettä päivää ja jo toista kertaa saman talven aikana helvetillisessä kolmeakymmentäyhdeksää astetta hipovassa kuumeessa, vaikka eihän aikuisille edes tule kuumetta!?

Tiedän olevani aikuinen, kun äiti jaksaa olla sekunnin empaattinen toivottaessaan paranemiset puhelimen välityksellä ja siirtyy nopeasti kertomaan aina yhtä tappavan mielenkiintoisista kissan kuulumisista.

Rakastan kyllä kissoja. Erityisesti sitä mustaa, joka makaa takapihan koivun alla eikä sille kuulu enää paljon mitään, joten...

Ja rakastan äitiäkin, mutta rehellisyyden nimissä en aina jaksanut ihan niin pitkää ja yksityiskohtaista raporttia sen mustankaan nukkumisista ja kakkaamisista, vaikka aivan varmasti kissa oli mitä hellyyttävin ja maailman parhain joka hengenvedolla.

Äidissä on toinenkin asia, joka minua on aina vaivannut. Itkeminen. Ymmärrän jäähyväiset - ne ovat haastavia äidilleni tai kelle tahansa äitiäni hyvästelevälle.

Vaivaannuin pienenä siitä, kun jokatoinen iltasaduista osoittautui liian liikuttavaksi lukijalleen No kun se muurahainen oli niin jalo ja hyvä ystävä, että se auttoi sitä heinäsirkkaa! Kiusallisia itkuryöppyjä saavat aikaan mitä käsittämättömimmät asiat, tavarat, sanat. Nykyään olen oppinut vähän väistelemään. Esimerkiksi kun aletaan muistelemaan Tuukan ensimmäistä oksennustautia, tiedän, että ollaan todella vaaravyöhykkeellä.

Joulun alla soitan päivittääkseni yhteisiä lahjasuunnitelmiamme. Äiti niiskuttaa, ettei jaksa nyt touhottaa jostain lahjoista, kun on paljon vakavampiakin asioita tapahtunut. Sinisilmäisyyttäni hätäännyn - mitä on sattunut? Käy ilmi, että erään gollegan koira on kuollut edellisenä päivänä vanhuuteen.

Perutaan joulu!!

Aikuistuessani on käynyt ilmi myös, että olen perinyt äidiltäni viinapään ja pituuskasvun (molemmat arvosanalla välttävä) lisäksi sitten vielä jotain muutakin. Taas kerran se tulee avomiestä hämmentävällä tavalla esiin, kun Ylen Akuutti-ohjelman ystävänpäivälähetyksessä onnellisesta avioliitostaan ja vaimonsa kuoleman aiheuttamasta yksinäisyydestä kertova Esko-pappa särkee mun sydämen. Hysteerisyyden voimaan vaikuttaa vielä se, että papat ovat erityisheikkouteni.

Minkä sinänsä tulisi olla lohduttava tieto minut tänään ihanin tuoksuvin ruusuin ja viinerein yllättäneelle vierelläni vanhenevalle hellulle.

Kauhistelen aikuisuuttani seisoessani vieraassa avarassa kolmiossa ihastelemassa puulattiaa ja kaari-ikkunoita ja ikkunalautoja, joille mahtuisi istumaan, juomaan aamuteen ja vaikka kirjoittamaan. Toinen osaa kysellä varsin vakuuttavasti autopaikoista, ilmastoinneista, sähkönkulutuksista ja putkiremonteista ja minä harmittelen mielessäni, etten ehtinyt pestä hiuksia enkä täten vakuuta sellaisena, jonka leipomusten tuoksut vaativat saada täyttää juuri tämän keittiön. Ja jolla on varaa muuttaa tähän kotiin keskustan suuren puiston laidalle, jota turkulaiset kutsuvat Samppalinnaksi.

Se oli kaunis, ihana koti, mutta ei meidän. Ei mun korvapuusteilla rehellisesti sanottuna olisi toistaiseksi mitään asiaa siihen keittiöön. Sanokaa nyt joku, miten korvapuusteja voi leipoa ilman, että taikina tarttuu kaulimeen ja kässiin ja leivonta-alustaan ja pöytään ja ihan kaikkeen muuhun paitsi siihen, missä pitäisi olla korvapuusti. Se taikinan rullaksi saattaminen on siis yhtä ripulia, mistä seuraa pellillinen häpeällisiä, mutta herkullisia rumiluksia ja toinen pellillinen mustaksi kärventyneitä, koska leipuri on luullut voivansa tehdä kaksi asiaa yhtä aikaa ja unohtunut katsomaan youtubesta Kokoaan suurempi Suomi-konsertin kulisseissa tapahtunutta.

Ellei hermostuksissaan lisää kilon pussillista jauhoja käärittävälle taikinalle sekä kaikkiin pintoihin, joihin se voi saada päähänsä yritttää olla kosketuksissa, sillä siinä tapauksessa pullista tulee edustavia, mutta ei-minkään-makuisia ja kuivia.

Huomaan olevani aikuinen, kun en hätkähdä sitä, etteivät valot aamulla syty vaan kävelen coolisti sulakekaapille. En minä sitä kaappia tietenkään saanut itse auki, mutta hei ihan kaikkea ei voi kerralla vaatia.

Live and let live.

Jonkun aikaa seurasin kiinnostuneena presidenttipuinteja, mutta sitten minulle tuli aivan liian paha mieli.

En voi uskoa, että keskustelua käydään tällä tasolla vuonna 2012?! Argumentit Haaviston homo-sivariudesta tekevät todella surulliseksi.

Kun kehaisen, että minunkin isäni on yksi armeijan kulta-ajan aseistakieltäytyjiä, sama opiskelukaverini, jota hetkeä aiemmin joudun muistuttamaan, ettei Halonen ollut käynyt sivariakaan hänen päivittellessään puolustusvoimien ylipäällikkyys-kysymystä, kysäisee kuinka isäni sitten on voinut päästä niin korkeaan asemaan?

Niin, kuinka hän tosiaan selviää leipätyöstään luettuaan itsensä ensin taloustieteen ja sitten oikeustieteen maisteriksi käymättä valtion munkitettavana opettelemassa sängyn petaamista ja p*llujuttujen puhumista...

Kukaan armeijan käynyt ei voi tosissaan ajatella sen antavan valmiuksia yhtään rippileiriä enempää tuomariuteen, ylipäällikkyyteen tai presidenttiyteen. Tai mihinkään muuhunkaan, menkäähän itteenne!

Luulin tuon ajattelun olleen jo tuhoutumaisillaan, koska en enää pitkään aikaan ollut kuullut että armeijassa tehdään pojista miehiä, mutta toisaalta olenkin muuttanut jo kauan aikaa sitten pois Kemistä.

Kovin pahalta tuntuu myös 15-vuotiaiden muka pätevät kommentit siitä, kuinka loukkaava homopresidentti on sotaveteraaneja kohtaan. Anteeksi minä en ymmärrä - miltä osin se loukkaa heitä?

Tämä maailma on ihan hirveä. Miten nämä natsit ja noitavainoajat voivat elää itsensä kanssa?

Holokausti all over again: kyllä homo saa olla, kunhan menevät olemaan joihinkin omiin leireihinsä avioliiton ja eduskunnan ja yhteiskunnan ulkopuolelle.

Melkein yhtä typerää kuin jättää äänestämättä Haavistoa, koska hän on homo, on äänestää häntä vain siksi.

Ja oman sarjansa muodostavat ne varsinaisesti pahaa tarkoittamattomat lottoajat, joilta on jäänyt ymmärtämättä, mistä äänestämisessä on kysymys. Heillä on tilastoja tutkittuaan vahva tunne Saulin mahdollisuuksista pärjätä kisassa, joten he pelaavat äänensä numerolle kuusi riemastuakseen sitten ihan Sherlockeina voittajan leirissä: jes me tiiettiin tää!?!

Vuosittainen tammikuun inhotus

Joskus melkein vihaan tätä. Heräämistä päivään, jona tietää ehtivänsä vain suunnitelemaan oppitunteja niiden siltikään tulematta valmiiksi. Palelua läpi laki- ja hallintotiedon luennon, ajatukset sielläkin vain keskeneräisissä tunneissa. Kotiin läpi pimeyden tallustamista suuresti ihmetellen, miksi olen koskaan taistellut valitsemieni asioiden puolesta. Lisää palelua, jota tuntuu entisestään lisäävän se, ettei kotonakaan ole sitä syliä, jolla on aina hiki, jossa kylpisin nyt ihan mistä hinnasta vaan. Aint no sunshine when he´s gone. Palelua ja pelkkää ahdistunutta suunnittelua: ONKO PAKKO OPETTAA KIELIOPPIA?!

Olen niin väsynyt, että nukahdan puoli yhdeksältä ja herään ilmaan hypäten tekstiviestin ääneen kesken mielipuolisten painajaisten. Joka kerta olen kummallisen helpottunut ja yllättynyt siitä, että herään omasta kodista. No mistä sitten?

Ja vaikka kuinka koetan näpyttää vastausta ties mitkä valtameret ylittävälle kultalinnulleni, muurautuvat silmät kiinni. Toivottavasti hän joskus 11 tunnin päästä avaa puhelimensa ehjänä keskellä Karibianmerta ja rakastaa minua vielä, vaikka annan tämän ihan hullun perfektionistisen stressin ajaa kaiken tärkeän ohi.

Saarinen ottaa hatkat

Puolisohan tulee valita sillä perusteella, kuinka hyvin hän hoitaa sinua, kun olet kipeänä.

Pikkuprinssini kuumeen noustessa olen käyttänyt tilaisuuden näyttämällä esimerkkiä siitä, kuinka tahdon itseäni vastaavassa tilanteessa hoivattavan:

1. Tee chilistä kanakeittoa!

2. Vietä pyjamassa silkasta empatiasta niin monta vuorokautta kuin suinkin mahdollista. Kolme on hyvä.

3. Luovu pyjamasta vain käydessäsi kaupassa hakeaksesi potilaalle lisää mustaviinimarjamehua.

4. Tuo kaupasta myös jokin riemastuttava ylläri, kuten lihapiirakoita ja nakkeja (male) tai lakujätskiä (female).

5. Keksi yhteistä sairastustekemistä, joka saa potilaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. Vaalikoneiden tekeminen yhteiskunnallisen vastuun kantamisen nimissä toimii esimerkiksi hyvin. Edellistä tehostaa naureskelu iltauutisten haastateltavalle, joka ei aio käydä äänestämässä, koska Sauli kuitenkin voittaa. Mikä mäne.

6. Siivoa raivoisasti. Tuuleta varsinkin petivaatteet, jotta potilas pääsee paranemaan viileisiin uusiin joululahjalakanoihin.

7. Passaa silti lempeästi kuin vessan pesun keskeyttävästä kuumemittaria vierestään ojentamaan pyytävästä nuhanenästä ei olisi minkäänlaista vaivaa.

8. Pelaa monta tiukkaa erää shakkia ja anna potilaan voittaa joka kerta. (tahallaan tietysti)

9. Uhraudu katsomaan toisen lempi-tv-ohjelmaa, vaikka se olisi Avara luonto. Ole juonessa mukana - Ei vitsi että tuo Yellow Stonen kansallispuisto on sitte niin siisti!

10. Heräile siihen, kun toinen ei saa unta tai henkeä. Ole huolissasi. Laita kätesi puoliunisenakin hänen ympärilleen ja varmista sydämen lyönnit, jotta hän voi huoletta nukkua ja kerätä voimia huomiseen koko päivän nukkumiseensa.

Kun potilas kiittää kehittämällä sinulle mielestään vertaansa vailla olevan hauskan alter egon, jota alkaa kutsua nokkelalla väännöksellä sukunimestäsi ja innostumalla röyhkeästi sekoittamaan tämän "Saarisen" kodinhoitajaan, jolta alkaa ahnaasti nyhtää lisää palvelua esimerkiksi leikkimällä klo. 01:59 linnunpoikasta, joka huutaa nälkä ja huomiosi saatuaan muuttaa uikutuksekseen lihis aukinaista nokkaansa osoittaen, osta menolippu Helsinkiin Annukan luo!

...ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen!

Erehdyin kiittämään minua kauniiksi sanovaa oppilasta.

- Hmmh, ope se oli läppä?!?!

Kullannuput...

Ensin lauloin ääneni käheäksi Vimpelin kirkossa ja paikallisessa linja-autoaseman baarissa Jani Wikholmin sponttaanina lämppärinä ja taustalaulajana ja karaokessa tietysti myös, ja Tuurin kyläkaupassa. Sen jälkeen runnoin vielä kolmiviivaisen aan Turun akatemiatalolla, koska Jeesus, oh what a wonderfull child, on syntynyt.

Kokeilin opettaa verbin nominaalimuotoja ysiluokkalaisille huutamatta, mutta uusimman empiirisen tutkimuksen mukaan se on täysin mahdotonta. Varsinkin, jos ne vielä sisään luokkaan tullessaan vipittömästi uskovat katteettomaan lupaukseen leffan katsomisesta. Onneksi ope voi äänen ja hermot loppuun poltettuaan heittäytyä häijyksi ja leväyttää esiin kirjan tehtävän toisensa perrään. Noniin jos tää opettajajohtoinen setti ei maistu niin siitä sitten kynä sauhuamaan murut ja loput tullee läksyksi!

Ansaituimman loman alkamisen kunniaksi odotan lääkärin ohjeita mykkänä kurkunpään tulehduksen aiheuttamaa äänihuulisyöpää väistellen. Onneksi lapulla voi sopia elokuviin menosta ja esittää ruokakauppatoiveita.

Sitä lukuunottamatta että joku teroittelee vihannesraastintaan kurkullani, elämä on hyvää ja joulu saa hiipiä sydämeen. Syksy on leijaillut ohitseni suurina värikkäinä lehtinä ja kopissut askelina mustalla sateisella asfaltilla sellaisella intensiteetillä, etten ole siitä juuri katsettani irrottanut. Nyt yhtäkkiä, kun se harjoitteluineen, uusine ihmisineen ja jännittävine itseni ylittämisineen onkin todella ohi, huomaan että en malta odottaa saavamme nastarenkaiden alle satoja kilometrejä mäkistä keskisuomea, ohitettavia järviä ja taukopaikkoja aina porovaroituksiin asti.

Annan itselleni luvan huomata, että minullahan on sinua ikävä pohjoinen!

Oh, hold me like a baby

Sannoin kylmää ja nälkää ja väsymystä ja mitä ikinä valittavia oppilaitani vauvoiksi, vaikka itse olen varsinainen vauvojen vauva. On kauhean vaikeaa ryhtyä yhtäkkiä miehen hommiin, joista ei ole tottunut pitkään aikaan selviämään; tiskaamaan, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, imuroimaan ja korjaamaan tavaroita perässäni oikeille paikoilleen.

Meitä vähän naurattikin, kun äiti etukäteen lohdutti puhelimessa kuinka se on sentään hyvä, että saan nyt sitten rauhassa keskittyä kouluhommiin - ei tarvi ollenkaan huolehtia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun T:kään ei ole täällä.

En tiedä millä vuosikymmenellä äiti elää, mutta tilannehan on täysin päinvastainen. Juuri olimme ehtineet päivitellä, mitä minä raukka syön sillä aikaa, kun keittiömestarini karkaa pohjoiseen.

Ja eihän se kaupassa käynti sitten mikään menestystarina ollutkaan. Vaikka pääsin ostamaan kerralla viikon ruuat oikeen meidän autolla, jota Jarkko ajoi, koska en ole ajatellut mällätä sitä pylväisiin tai muihinkaan tielle asettuviin objekteihin enää ikinä. Heti palasin yksiöaikoihini; avuttomana ihan vieraassa sokkeloisessa hallissa pyöriskelyn päätteeksi ostoskoriin päätyi omenia, appelsiineja, limpparia ja siideriä.

Vähintään yhtä hämmentävää kuin tulla kotiin, jossa ei ole ruokaa, on tulla kotiin, jossa irtaimisto on edelleen hujan hajan ympäri asuntoa niillä sijoillaan, jolle ne ovat joka-aamuisen bussista melkein myöhästymis-episodin jäljiltä jääneet. On ollut vallan tyrmistyttävää huomata, kuinka pieni oma panokseni näköjään on talouden järjestyksen ylläpitämisessä. Nopeasti olohuone on muuttunut työhuoneeksi. Vihkoja, oppikirjoja, draamakasvatusta, konsepteja, tutkimuksia, kansioita, kyniä, kalentereita (jep, kaksi), lähteviä ja saapuneita kirjeitä ja papereita. Lattioilla laukkuja, kirjastokasseja ja alas sängystä heiteltyjä tyynyjä, joiden yli voi ihan hyvin hypätä. Kasvava pyykkivuori.

Opetus on olevinaan: pitäisi osallistua enemmän ja pitäisi muistaa kiittää.

Turkuun asettumiseni jälkeen emme vielä koskaan ole olleet näin pitkään erossa toisistamme: yhdeksän päivää. Siihen nähden vedän muuten hyvin, mutta juuri näiden perustarpeiden, kuten syömisen ja nukkumisen ja siisteyden kanssa on ongelmia. Tuhisevan parhaan ystävän uniseura ja yhdessä siemailtu aamutee ja -kahvi ennen kouluun lähtöä ovat kullan arvoisia. Bussissa, epätavallisen kohtuulliseen aikaan päättyneen koulupäivän jälkeen, visioin itseni imurin varressa ja pyykkivuoren valloituksessa, koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Tulen kotiin puhkuen siivous-urheutta, mutta mitä: puhtaat pyykit riippuvat kuivumassa, astiat on pesty ja aseteltu kaappeihin, sänky on petattu, tavarat ovat järjestyksessä ja pöydällä on lappu:

Kirppu <3

Kiitos ihanasta seurasta,
hyvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)

Oot rakas!

Opetus onkin: kiittäminen riittänee.

Niin kuinka siis voin edes väittää?

Onpa rankkaa olla yhtä aikaa opetusharjoittelija, sijainen, kirjakaupan myyjä, kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija, tyttöystävä, ystävä. Varsinkin kun taustalla painaa viikonloppu rankkoine huveineen, jotka saavat kyseenalaistamaan sen, että kellään olisi minulta mitään opittavaa. Suomen kielestä tai kirjallisuudesta ehkä, elämästä ei niinkään.

Ei kannata mennä miehen työpaikalle vetämään övereitä, kertoa tämän esimiehelle mitä mieltä oikeasti on hänen panoksestaan kuluneeseen kauteen ja jakaa omia paljon toimivampia pelivihjeitään. Ei varmaan kannata hukata ajokorttiaan kylpylään, vaikka sen saattaakin saada takaisin. Ei kannata avautua puolitutulle ukkomiehelle hänen aikomuksistaan vetäytyä tuntemattoman naishenkilön kanssa yhteiselle yöpuulle. Joskus naishenkilöt suuttuvat ja vasta sen jälkeen - eivät varmaankaan aina, mutta toisinaan - osoittautuvat Kaija Kooksi, näin yhden vaihtoehdon mainitakseni. Mistä tulikin mieleen että Kaija Koo on vihainen urpo.

(Mietin hetken etten uskalla sanoa noin, mutta Anna-Leena Härkönenkin uskaltaisi.)

Ei varmaan kannata mennä miehen työpaikalle ollenkaan, jos ei osaa hymyillä ja näyttää nätiltä ja edustaa olemalla kuin ei olisikaan, tehdä mieleenpainumatonta vaikutusta ja olla olematta mistään mitään mieltä, koska esimies saattaa kaikesta huolimatta kuvitella, ettei sinulla ole mielipiteitä vaan olet lainannut ne mieheltäsi, ja sillä voi sitten olla seurauksensa.

Käyttäytymiseksikin sitä kutsutaan, olen minä siitä joskus kuullut.

Vaan itkuiseen sunnuntaiaamuun tuo lohdutuksen mies, joka nauraa rakastavansa minua juuri siksi, että olen niin pölö. Ja eiliselle kippurassa naurava paras ystävä, joka huomauttaa onnesta onnettomuudessa, eli siitä, etten kuitenkaan koskaan löytänyt kiivaasti etsimääni aurinkokuningasta, jolle yön hämärimpinä pikkutunteina muistan minulla olleen ensisijaisen tärkeää asiaa.

Otan pieniä anteeksipyyteleviä askeleita aikuisuuden suuntaan ja tunnen inhoa vastuullisuutta kohtaan, niin kuin kaikkea sellaista, missä olen huono. Draamatunnin murrosikäinen riemu ei hivele univelkaista päätä. Kaikesta huolimatta pidän yhden loistavan, yhden paskan ja kaksi vähintäänkin keskinkertaista tuntia.

Työni opettavin ja tunteita herättävin osa on varmasti päivittäinen kotimatka, jolta on mahdoton sulkea silmiä. Bussiin Varissuolta keskustaan on ahdettu koko se värikäs slummin kirjo, jolta yhden punaisen ja nuhjuisen penkin varastavaa kermapersettäni hävettää.

Lopulta hissi pysähtyy seitsemänteen kerrokseen. Ovimatossa lukee "Fisherman live's here with the best catch of his life". Täytettyjen paprika-yllätysten tuoksut hivelevät jo rappukäytävää. Jamie-Fisherman-Oliverillani on alkanut loma, jonka kunniaksi tarjoillaan vielä jälkiruuaksi ranskalaista taivaallista Tarte Tatinia. Niin huomaan että sentään lähes onnellinen oon.