Minulla on ollut onni tutustua parhaisiin ystäviini jo ala-asteella.
Piti olla aivan tavallinen keskiviikkoilta. Sellainen, joka ei pääty Amarillon karkkikeskiviikoille - jona työpäivän päätteeksi käydään yhdessä kaupassa, vähän siivoillaan anopin huomista vierailua varten, herkutellaan avomiehen Toust Skageneilla ja luetaan kirjoja. Hän ahmisi tiiliskiveä Lee Childin dekkarivuorestaan, minä Khaled Hosseinin itkettävää Tuhat loistavaa aurikoa, joka saa sydämeni ylikierroksille.
Balilla ja Australiassa kahdeksan kuukautta matkustaneen ekaluokasta asti parhaan ystävän M:n, jonka pitäisi juuri nyt olla yötä päivää töissä luksusristeilijällä jossakin päin välimerta (ja johon samasta syystä ei useisiin viikkoihin ole saanut yhteyttä), yllättävä saapuminen oven taakse muuttaa suunnitelmat taikaiskusta. Ja pysäyttää arjen.
Kun porukka vahvistuu vuoden nuoremmalla E:llä, joka Kivikon koulun keinuilla, ensikohtaamisellamme, nimitti minut Kirpuksi, ja myöhemmin Helsingistä saapuvalla toisella ekaluokan vahvistuksella T:llä, joka ei suostunut riisuutumaan vihreästä kermakakku-unelmastaan joulujuhlanäytöksen ajaksi, koska huomautti olevansa tyttökoira, on aika avata parvekkeella skumppa!
Näiden ihmisten seurassa olen täydellisen saarrettu rakkaudella. Olemme etuoikeutettuja ymmärtämään toistemme juttuja ilman, että niitä tarvii pohjustaa, että niihin kuuluvien henkilöiden taustat ja paikat ja syy- ja seuraussuhteet tarvii selittää ensin auki.
Tiedämme toistemme ensirakkaudet ja tärkeimmät siirrot niissä, jotka menivät pahimmin mönkään. Ja sen miltä lapsuudenkodeissamme tuoksui ja kuinka niissä elettiin.
Tiedämme, kuka toivoi joululahjaksi uutta äitiä. Muistamme, kuka kertoi kassajonossa silmäillessään kulmiensa alta aikuisviihdelehtiä rukoilevansa jumalalta, ettei saisi koripallon kokoisia tissejä. Muistamme Jungon jo puretun kioskin, jossa ostimme irtokarkkeja osoittamalla karkkiastioita - noita viidelläkymmenellä pennillä, noita kahdellakymmenellä pennillä...eiku pistä sittenki kolmellakymmenellä, paljolla siinä nytte oli? Tiedämme yhdellä olleen neonvihreän napapaidan, jossa luki HELLO BOYS, ja liikaa huulipunaa ja kuka oli kuka Spice girlsissa ja että yhdet piti käyttää autolla Tamppiksessa ostamassa turkoosit samikset pikkuhainhampaat hiuksiin luokkaretkeä varten.Tiedämme mikä on Tamppis.
Tiedämme, mitä
luki lapussa, jonka joku meistä kiinnitti huoneensa oveen tärkeällä hetkellä. Ja että huoneessa soi Shakiran Underneeth your clothes.
Monday, July 23, 2012
Friday, July 06, 2012
Huomenna tehhään taas historiaa
Mistä näitä ruissiperhosia tulee vatsaan vielä vuodesta toiseen?
Ihan sama tyttö olen kuin ensimmäisen ruissini kynnyksellä: kokkeilen touhuissani vaatekokonaisuuksia ja päädyn silti niihin mukavimpiin rentoiluvaatteisiin. Teen listoja ostoksista (suolapähkinöitä, piilopulloja, kertissadetakki, energiajuomaa...) ja must-see-keikoista (Pmmp, Smg, Chisu, The Cardigans). Enkä meinaa pysyä nahoissani, jota on muuten kärtsätty puistossa huolella, koska kerran vuodessa tämmönen päivästä toiseen meikittömänä vaeltava römppä-Annelikin herrää siihen, että oishan se muuten kiva näyttää nätiltä yhtenä viikonloppuna vuodessa.
HUOMENNA!
Tekstiviesti keskeyttää hypähtelyni ilosta ja Pmmp:n uudesta musasta pitkin olohuoneen seiniä kertoen että varaslähdön työnsä puolesta ottanut avomies on ruissin vipissä haliettäisyydellä Paavo Arhinmäestä ja Mikko Von Hertzenistä. Jolloin avvaan siiderin ja juon sen kateuteeni.
Jolloin alan ankarasti miettiä, että neljässä vuodessa, tässä kahdenkympin paremmalla puoliskolla ainakin, koko elämä voi heittää kuperkeikkaa, mutta tyttö säilyy silti perustuksiltaan samana. Vaikka onkin toki oppinut laittamaan teepussin käytön jälkeen roskiin eikä jättämään sitä enää mukiin makaamaan, koska se on toisen mielestä maailman ärsyttävin tapa. Ja ottamaan toisen toiveet ehkä muutenkin vakavammin. Ja huomioon.
Ystäväni poikaystävä täyttää huomenna 21 vuotta neljättä kertaa. Minä en pode varsinaista ikäkriisiä, vaikka totta tosiaan luulin aina, että mulla olisi 25-vuotiaana sormus, tutkinto ja kaksi lasta. No...lastentarhaopettajan tutkinto, metereologimies, asunto Tampereen keskustasta puiston laidalta ja ammattilaisuutta hipova harrastuneisuus tenniksessä ala-asteen ainekirjoituksen mukaan.
Elämä rokkaa! Ja perinteet rokkaavat, mutta muistuttavat myös ajankulusta.
Saattaa esimerkiksi yllättää, ettei serkun lakkiaisissa juhlitakaan sitä pikkuista pyöräilemään opettelevaa tyttöä, jota haastateltiin kesäloman vietosta c-kasetille, vaan parhaan ylioppilaan puhetta pitävää älykästä ja viehättävää naista, jolla on hyvä huumorintaju ja kaksimetriset sääret. Ei oo noita senttejä tai laudaatturejakaan muuten tasan jaettu tässä suvussa.
Mutta ruissista toiseen porskutan näillä mitä on ja painan kaiken sydämeen!
Ihan sama tyttö olen kuin ensimmäisen ruissini kynnyksellä: kokkeilen touhuissani vaatekokonaisuuksia ja päädyn silti niihin mukavimpiin rentoiluvaatteisiin. Teen listoja ostoksista (suolapähkinöitä, piilopulloja, kertissadetakki, energiajuomaa...) ja must-see-keikoista (Pmmp, Smg, Chisu, The Cardigans). Enkä meinaa pysyä nahoissani, jota on muuten kärtsätty puistossa huolella, koska kerran vuodessa tämmönen päivästä toiseen meikittömänä vaeltava römppä-Annelikin herrää siihen, että oishan se muuten kiva näyttää nätiltä yhtenä viikonloppuna vuodessa.
HUOMENNA!
Tekstiviesti keskeyttää hypähtelyni ilosta ja Pmmp:n uudesta musasta pitkin olohuoneen seiniä kertoen että varaslähdön työnsä puolesta ottanut avomies on ruissin vipissä haliettäisyydellä Paavo Arhinmäestä ja Mikko Von Hertzenistä. Jolloin avvaan siiderin ja juon sen kateuteeni.
Jolloin alan ankarasti miettiä, että neljässä vuodessa, tässä kahdenkympin paremmalla puoliskolla ainakin, koko elämä voi heittää kuperkeikkaa, mutta tyttö säilyy silti perustuksiltaan samana. Vaikka onkin toki oppinut laittamaan teepussin käytön jälkeen roskiin eikä jättämään sitä enää mukiin makaamaan, koska se on toisen mielestä maailman ärsyttävin tapa. Ja ottamaan toisen toiveet ehkä muutenkin vakavammin. Ja huomioon.
Ystäväni poikaystävä täyttää huomenna 21 vuotta neljättä kertaa. Minä en pode varsinaista ikäkriisiä, vaikka totta tosiaan luulin aina, että mulla olisi 25-vuotiaana sormus, tutkinto ja kaksi lasta. No...lastentarhaopettajan tutkinto, metereologimies, asunto Tampereen keskustasta puiston laidalta ja ammattilaisuutta hipova harrastuneisuus tenniksessä ala-asteen ainekirjoituksen mukaan.
Elämä rokkaa! Ja perinteet rokkaavat, mutta muistuttavat myös ajankulusta.
Saattaa esimerkiksi yllättää, ettei serkun lakkiaisissa juhlitakaan sitä pikkuista pyöräilemään opettelevaa tyttöä, jota haastateltiin kesäloman vietosta c-kasetille, vaan parhaan ylioppilaan puhetta pitävää älykästä ja viehättävää naista, jolla on hyvä huumorintaju ja kaksimetriset sääret. Ei oo noita senttejä tai laudaatturejakaan muuten tasan jaettu tässä suvussa.
Mutta ruissista toiseen porskutan näillä mitä on ja painan kaiken sydämeen!
Friday, June 15, 2012
Vihaan tekemiäsi virheitä
Minä vihaan odottamista. Varsinkin yksin kotona - silloin kun on tukehtua sisätilan seisovaan ilmaan, eikä puhelin vieläkään soi, vaikka pitäisi.
Vihaan pelkäämistä. Vihaan sitä, etten voi lenkkeillä ihanalla luontopolullani yksin säikähtämättä joka ikistä raiskaajanmentävän puskan lupaavaa kahahdusta. Vihaan raskaan kaatuvan peilin alle jäämistä niin, että se viiltää reiteeni pitkän ilkeän haavan. Vihaan väkivaltaa. Melkein yhtä paljon vihaan filmaamista futiksessa, mistä tullaankin Christiano Ronaldoon, jota en ehkä aivan vihaa, mutta josta en pidä yhtään. Vihaan pienten kiusaamista. Ja isojenkin melkein yhtä paljon.
Vihaan vieläkin yli kaiken sitä näkyä, kun Takitsun rannalla isommat pojat hautasivat sorsan poikasen elävältä hiekkaan.
Vihaan eroamista, mutta kukapa ei vihaisi. Vihaan ikkunoiden pesemistä; sitä, kun vesi valuu kaiken kurottelun lomassa pitkin jäykkää niskaa ja sitä, että ikkunat ovat aina puhtaammat ennen pesua kuin sen jälkeen. Vihaan likaista tiskirättiä, jonka jätät lojumaan.
Vihaan sitä, kun muut ihmiset tuomitsevat tekemäni ratkaisut. Vihaan sitä, että he puhuvat niistä edes tuntematta minua ja tietämättä mitään. Vihaan sitä, että välitän ja loukkaannun siitä, mitä muut puhuvat, vaikka aina lupaan olla välittämättä.
Vihaan osaamattomuuttani gradun kanssa. Vihaan suoriutua keskinkertaisesti ja samalla sitä, että vihaan suoriutua keskinkertaisesti - onko siinä nyt niin paljon vikaa?!?!
Aivan suunnattomasti vihaan tekemiäsi virheitä, jotka pakottavat minut anteeksiantoni äärirajoille ja niiden yli. Vihaan vaikeita valintoja ja sitä, jos minua hoputetaan pukeutumisen tai ruokalistan kanssa. Vihaan, etten osaa lopettaa syömistä, kun olen täynnä. Vihaan sitä, kun elokuvissa tai televisiosarjoissa sotketaan ja räjäytellään, koska mietin aina kauhulla, kuka siivoaa?!
Joku aina siivoaa.
Kauhuelokuvat! Vähänkö vihaan niitä!
Sanoin jo, että vihaan väkivaltaa, mutta kaikenlaisille huomiota haluaville viattomien kimppuun hyökkääville kouluampuja- ja muille lahtaajamäneille olen kyllä varannut ihan oman vihasiivun, jota, jos saisin päättää, voitaisi kutsua vaikka sähkötuoliksi.
Vihaan toimittajia, jotka sotkevat tahallaan asiat tehdäkseen jutuistaan mielenkiintoisempia. Vihaan pohjamutia myöten nöyryytetyksi tulemista. Vihaan pettymistä. Vihaan töihin menemistä kahden tunnin yöunilla ja asiakasta, joka kiukuttelee, koska en palvele häntä heti, koska palvelen toista asiakasta, ja häntä, joka ei usko, että ykkösluokan postimerkit ovat todella loppuneet (ei, en huvikseni kiusallani pihtaa niitä sinulta, usko pois). Vihaan sitä lamaannuksen tilaa, joka seuraa sekoituksesta väsymystä, voimattomuutta, epävarmuutta ja askelten ottamista taakse päin.
Ahne ja tyhmä Björn Nalle Wahlroos, vihaan sinua eikä se edes vaatine perusteluja. Vihaan ihanien tyttöjen (itseni mukaan lukien) kutsumista muijiksi. Vaikka se aina huorittelun voittaakin.
Kakkein eniten vihaan sitä, että voit saada minut niin paljon vihaamaan, muttet, siltikään, edes yhtään...sinua.
Vihaan pelkäämistä. Vihaan sitä, etten voi lenkkeillä ihanalla luontopolullani yksin säikähtämättä joka ikistä raiskaajanmentävän puskan lupaavaa kahahdusta. Vihaan raskaan kaatuvan peilin alle jäämistä niin, että se viiltää reiteeni pitkän ilkeän haavan. Vihaan väkivaltaa. Melkein yhtä paljon vihaan filmaamista futiksessa, mistä tullaankin Christiano Ronaldoon, jota en ehkä aivan vihaa, mutta josta en pidä yhtään. Vihaan pienten kiusaamista. Ja isojenkin melkein yhtä paljon.
Vihaan vieläkin yli kaiken sitä näkyä, kun Takitsun rannalla isommat pojat hautasivat sorsan poikasen elävältä hiekkaan.
Vihaan eroamista, mutta kukapa ei vihaisi. Vihaan ikkunoiden pesemistä; sitä, kun vesi valuu kaiken kurottelun lomassa pitkin jäykkää niskaa ja sitä, että ikkunat ovat aina puhtaammat ennen pesua kuin sen jälkeen. Vihaan likaista tiskirättiä, jonka jätät lojumaan.
Vihaan sitä, kun muut ihmiset tuomitsevat tekemäni ratkaisut. Vihaan sitä, että he puhuvat niistä edes tuntematta minua ja tietämättä mitään. Vihaan sitä, että välitän ja loukkaannun siitä, mitä muut puhuvat, vaikka aina lupaan olla välittämättä.
Vihaan osaamattomuuttani gradun kanssa. Vihaan suoriutua keskinkertaisesti ja samalla sitä, että vihaan suoriutua keskinkertaisesti - onko siinä nyt niin paljon vikaa?!?!
Aivan suunnattomasti vihaan tekemiäsi virheitä, jotka pakottavat minut anteeksiantoni äärirajoille ja niiden yli. Vihaan vaikeita valintoja ja sitä, jos minua hoputetaan pukeutumisen tai ruokalistan kanssa. Vihaan, etten osaa lopettaa syömistä, kun olen täynnä. Vihaan sitä, kun elokuvissa tai televisiosarjoissa sotketaan ja räjäytellään, koska mietin aina kauhulla, kuka siivoaa?!
Joku aina siivoaa.
Kauhuelokuvat! Vähänkö vihaan niitä!
Sanoin jo, että vihaan väkivaltaa, mutta kaikenlaisille huomiota haluaville viattomien kimppuun hyökkääville kouluampuja- ja muille lahtaajamäneille olen kyllä varannut ihan oman vihasiivun, jota, jos saisin päättää, voitaisi kutsua vaikka sähkötuoliksi.
Vihaan toimittajia, jotka sotkevat tahallaan asiat tehdäkseen jutuistaan mielenkiintoisempia. Vihaan pohjamutia myöten nöyryytetyksi tulemista. Vihaan pettymistä. Vihaan töihin menemistä kahden tunnin yöunilla ja asiakasta, joka kiukuttelee, koska en palvele häntä heti, koska palvelen toista asiakasta, ja häntä, joka ei usko, että ykkösluokan postimerkit ovat todella loppuneet (ei, en huvikseni kiusallani pihtaa niitä sinulta, usko pois). Vihaan sitä lamaannuksen tilaa, joka seuraa sekoituksesta väsymystä, voimattomuutta, epävarmuutta ja askelten ottamista taakse päin.
Ahne ja tyhmä Björn Nalle Wahlroos, vihaan sinua eikä se edes vaatine perusteluja. Vihaan ihanien tyttöjen (itseni mukaan lukien) kutsumista muijiksi. Vaikka se aina huorittelun voittaakin.
Kakkein eniten vihaan sitä, että voit saada minut niin paljon vihaamaan, muttet, siltikään, edes yhtään...sinua.
Monday, May 21, 2012
What if god was one of us?
Vappuna päätettiin, että saa olla sokka levällään, kun ystäväni E muisti muuan kesärenkutukseksi pyrkivän suomihiphophirvityksen huvittavasti väärin. Ja
olihan se. Tämä vappu oli kaikkien aikojen kamalin!
Se on paljon sanottu tytöltä, joka on ollut yleensä vappuisin jätskikopilla tai kebabravintolassa töissä ja eräänäkin vappuna eronnut!
Tällä vapulla oli kaikki puitteet onnistua. Ilma oli täydellinen ja piknikillä oli kivaa. Seura oli kivaa. Jokilaivalla oli kivaa.
Seurueemme jäsenen poistamisella sen kannelta vain oli ikävät lumipalloefektimäiset seuraukset, jotka huipentuivat jengisotaan eräässä toisessa yökerhossa. Sillä tarkennuksella, että niillä toisilla oli se jengi ja meillä kaksi liian ylpeää omaa parastaan ymmärtämätöntä terrieriä, joista varsinkaan toinen ei osaa lopettaa räkytystään rotwailerien edessä. Me tytöt katsoimme voimattomina vierestä, kun liian ylpeät saivat nyrkistä ja potkuista naamaan. Väliin yrittäneet avovaimot kun poistettiin yhtä väkivaltaisella niskaperseotteella portaikkoon.
On kamalan raskasta rakastaa häntä, joka ei näytä ymmärtävän oman henkiin jäämisensä päälle. On kamalaa pelätä hänen puolestaan. On kamalaa pelätä!
Vaikka vappuaatto oli perseestä, vappupäivä oli vieläkin syvemmältä. Tajusimme, ettei iphonea löydy mistään. Tajusimme iphonen pudonneen yöllä pihalle, itseään esittelemään haluttoman naapurin löytäneen sen (kiitos find-my-iphone-ohjelman), naapurin vastaavan yhdenteentoista soittoyritykseen, naapurin ilmoittavan tuovansa iphonen opiskelijapubiin huomenillala ja kiristävän löytöpalkkiota, ilmoittaessasi, että tiedät puhelimen olevan naapurilla ja tulevan hakemaan sen nyt pihalta, hänen kieltäytyvän palauttamasta puhelinta, lyövän luurin korvaan ja laittavan puhelimen kiinni.
Jos sinulla, hyvä iphonen omistaja, ei vielä ole find my iphone-ohjelmaa, lataa se! Ohjelma näyttää melko tarkasti, missä iphonesi liikkuu. Ei kuitenkaan niin tarkasti, että tietäisit, missä se on noista neljästäkymmenestäkahdeksasta mahdollisesta asunnosta. Siksi juoksimme rappukäytävässä kuunnellen, minkä oven takana soi tuttu soittoääni. No ei minkään. Ttu.
Kuinka turhauttavaa on tietää, että naapurissa asuu joku hullu, joka pitää iphonea panttivankina. Eikä naapuriin saa tietenkään enää yhteyttä. Koskaan.
Hyvänä ihmistuntijana päätin kyllä jo ääneen sopivan sukupuolen, iän ja rappiollisen olemuksen lisäksi yhdestä epäilyttävästä virneestä, kuka naapureista puhelimen vei. Kun sama naapuri tuli perjantaina ylioppilasterveydenhuollossa samaan hissiin ja näytti vihaisen katseeni poltteessa säikähtäneeltä, sisäinen Neiti Etsiväni laski nopeasti yhteen yksi plus viisi:
Ehdotuksen opiskelijaravintolassa tapaamisesta + ylioppilasterveydenhuollon (mielenterveyspalvelut?) + epäilyttävän virneen + säikähdyksen + ääneen ja rahapulaan mätsäävän ulkomuodon. Epäilyksien herättyä otin ylös rekisteriotteenkin vaaleansinisestä Opelista. Tämä ei jäisi tähän.
Ehkä olen vähän herkkä, mutta valehtelematta voin sanoa, että ensimmäistä kertaa maailma tuntui todella synkältä paikalta, jossa kaikki itsekkäästi ja kylmästi ajavat vain omaa etuaan ja kaikki nämä kliseet, jotka yhtäkkiä avautuivat edessäni ja muuttuivat tosiksi. Minäkin haluan asua siinä maailmassa, jossa polkupyörät ja jouluruuat voi jättää huoletta pihalle!!
MISSÄ SOLIDAARISUUS?
Paha mieli tunki viikon ajan läpi kaikesta. Aloin pelätä.
Menetin hermoni elokuvateatterissa, kun pariskunta siirtyi hyvin nihkeästi yhden penkin keskemmäs, jotta sen sijaan, että istuisimme heidän molemmilla puolillaan, pääsisimme T:n kanssa vierekkäin. Mikä kädenojennus se oli heiltä olevinaan!?
Aloin maalata jo kuvaa kultaisesta Oulustakin: "tämmöstä ei ikinä olis sattunut Oulussa, koska Oulussa ei oo näin mäneä porukkaa!!" - ja se on minulta, turkurakastajalta, aika paksua!
Sähköpostiini saapuneeseen "korkeakouluopiskelijoiden asenteet maahanmuuttajia kohtaan"-tutkimukseen vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Opetan heitä. Rakastan heitä. Haluan tehdä heidän olonsa kotoisaksi.
Kysymys nro 16: Ketä tuntemasi maahanmuuttajat ovat?
Vastaus: oppilaitani, naapureita, avomiehen pelikavereita.
Joiden seurassa tavattavista ystävistä ainakin yksi on tiettävästi istunut raiskauksesta. Aivan liian lyhyen ajan tietysti, kuten Suomessa istutaan. Johon on myös aina yhtä ilahduttavaa törmätä yksin iltahämärällä kotikadullamme ja toivoa olevansa päätymättä osaksi tilastoa.
Kysymys nro 38: "Lisääkö maahanmuutto turvattomuutta Suomessa?"
Vastaus: ...totuuden nimessä, kyllä se lisää.
En voi vastata muutakaan, vaikka kuinka mielelläni sen tekisin. On valinta jättää mainitsematta, että myös vapun päällekarkaajat ovat afrikkalaisia, albaaneja ja kurdeja.
En jaksa olla yksin hyvä ja ihana! Hei, ei mittään, hakatkaa vaan mun miestä niin mää meen sillä aikaa opettammaan teiän pikkuveljiä ja pitämään niiden puolta ja luomaan niille tulevaisuutta ja uskomaan niihin.
Tunnen pettäväni...kenet? Mutta vain koska tunnen, että minut on petetty.
Suuri solidaarisuuden puutos ajaa naiivin elämänkatsomukseni maihin moneksi päiväksi. Voittaako paha aina? Onnistuuko muutama turhautunut huonostikäyttäytyvä muokkaamaan asenteita niin, että se vie mahdollisuuden kaikilta muilta? Entäs useampi?
Jossakin kohdassa, esimerkiksi juuri siinä seistessä keskellä pihaa ilman puhelinta tietäen puhelinvarkaan katselevan virnuillen ikkunasta voimattomana tehdä asialle yhtään mitään, lakkaa lämmittämästä, että itse on ihan tosi hyvä ja reilu tyyppi.
Äiti soittaa asianaan minulle osoitettu, Kemiin maistraatista saapunut kirje, jota ei ole avannut. Silmäniskun voi kuulla 700 km:n päähän. Koska en ole karannut vihille vaan eronnut kirkosta, äiti kuulostaa pettyneeltä. Kauhistun, koska en itse muistanut enää edes koko asiaa ja nyt mieleeni ei voi olla tulematta yhteys ympäröivän rakkaudettomuuden ja paimennuksesta irtisanoutumisen välillä.
Kaipaan maailmaan lisää kristillisiä arvoja, mutta en löydä niitä tämän päivän evankelisluterilaisesta kirkosta, joka tärkeimpänä tehtävänään polkee ihmisoikeuksia.
Viimeisenä koulupäivänäni huohotan bussikuskille, etten ymmärrä, miten mulla ei muka ole enää jäljellä matkoja ja että mitä eikö täällä vieläkään käy kortti ja että ei, minulla ei ole kahta euroa viittäkymmentä senttiä bussilippuun, mutta Varissuolle olisi päästävä. Juuri kun säälimätön kuski on aikeissa viisveisata räpyttelystäni ja ajaa minut kadulle, baskeripäinen kyyryssä kulkeva mummo tallustaa paikalle vaatien saada maksaa puuttuvan seitsemänkymmentäsenttiä matkastani. Kiitän tuhannesti ja täytyn lämmöllä. Sittenkin.
Juuri kun olen päässyt istumaan mummo köpittää luokseni "Anteeksi, saanko antaa sinulle vielä tämän?" Ja minä jään erittäin hölmistyneenä tuijottamaan vihkosta, jonka kannessa lukee "Neljä asiaa, jotka Jumala haluaa sinun tietävän".
olihan se. Tämä vappu oli kaikkien aikojen kamalin!
Se on paljon sanottu tytöltä, joka on ollut yleensä vappuisin jätskikopilla tai kebabravintolassa töissä ja eräänäkin vappuna eronnut!
Tällä vapulla oli kaikki puitteet onnistua. Ilma oli täydellinen ja piknikillä oli kivaa. Seura oli kivaa. Jokilaivalla oli kivaa.
Seurueemme jäsenen poistamisella sen kannelta vain oli ikävät lumipalloefektimäiset seuraukset, jotka huipentuivat jengisotaan eräässä toisessa yökerhossa. Sillä tarkennuksella, että niillä toisilla oli se jengi ja meillä kaksi liian ylpeää omaa parastaan ymmärtämätöntä terrieriä, joista varsinkaan toinen ei osaa lopettaa räkytystään rotwailerien edessä. Me tytöt katsoimme voimattomina vierestä, kun liian ylpeät saivat nyrkistä ja potkuista naamaan. Väliin yrittäneet avovaimot kun poistettiin yhtä väkivaltaisella niskaperseotteella portaikkoon.
On kamalan raskasta rakastaa häntä, joka ei näytä ymmärtävän oman henkiin jäämisensä päälle. On kamalaa pelätä hänen puolestaan. On kamalaa pelätä!
Vaikka vappuaatto oli perseestä, vappupäivä oli vieläkin syvemmältä. Tajusimme, ettei iphonea löydy mistään. Tajusimme iphonen pudonneen yöllä pihalle, itseään esittelemään haluttoman naapurin löytäneen sen (kiitos find-my-iphone-ohjelman), naapurin vastaavan yhdenteentoista soittoyritykseen, naapurin ilmoittavan tuovansa iphonen opiskelijapubiin huomenillala ja kiristävän löytöpalkkiota, ilmoittaessasi, että tiedät puhelimen olevan naapurilla ja tulevan hakemaan sen nyt pihalta, hänen kieltäytyvän palauttamasta puhelinta, lyövän luurin korvaan ja laittavan puhelimen kiinni.
Jos sinulla, hyvä iphonen omistaja, ei vielä ole find my iphone-ohjelmaa, lataa se! Ohjelma näyttää melko tarkasti, missä iphonesi liikkuu. Ei kuitenkaan niin tarkasti, että tietäisit, missä se on noista neljästäkymmenestäkahdeksasta mahdollisesta asunnosta. Siksi juoksimme rappukäytävässä kuunnellen, minkä oven takana soi tuttu soittoääni. No ei minkään. Ttu.
Kuinka turhauttavaa on tietää, että naapurissa asuu joku hullu, joka pitää iphonea panttivankina. Eikä naapuriin saa tietenkään enää yhteyttä. Koskaan.
Hyvänä ihmistuntijana päätin kyllä jo ääneen sopivan sukupuolen, iän ja rappiollisen olemuksen lisäksi yhdestä epäilyttävästä virneestä, kuka naapureista puhelimen vei. Kun sama naapuri tuli perjantaina ylioppilasterveydenhuollossa samaan hissiin ja näytti vihaisen katseeni poltteessa säikähtäneeltä, sisäinen Neiti Etsiväni laski nopeasti yhteen yksi plus viisi:
Ehdotuksen opiskelijaravintolassa tapaamisesta + ylioppilasterveydenhuollon (mielenterveyspalvelut?) + epäilyttävän virneen + säikähdyksen + ääneen ja rahapulaan mätsäävän ulkomuodon. Epäilyksien herättyä otin ylös rekisteriotteenkin vaaleansinisestä Opelista. Tämä ei jäisi tähän.
Ehkä olen vähän herkkä, mutta valehtelematta voin sanoa, että ensimmäistä kertaa maailma tuntui todella synkältä paikalta, jossa kaikki itsekkäästi ja kylmästi ajavat vain omaa etuaan ja kaikki nämä kliseet, jotka yhtäkkiä avautuivat edessäni ja muuttuivat tosiksi. Minäkin haluan asua siinä maailmassa, jossa polkupyörät ja jouluruuat voi jättää huoletta pihalle!!
MISSÄ SOLIDAARISUUS?
Paha mieli tunki viikon ajan läpi kaikesta. Aloin pelätä.
Menetin hermoni elokuvateatterissa, kun pariskunta siirtyi hyvin nihkeästi yhden penkin keskemmäs, jotta sen sijaan, että istuisimme heidän molemmilla puolillaan, pääsisimme T:n kanssa vierekkäin. Mikä kädenojennus se oli heiltä olevinaan!?
Aloin maalata jo kuvaa kultaisesta Oulustakin: "tämmöstä ei ikinä olis sattunut Oulussa, koska Oulussa ei oo näin mäneä porukkaa!!" - ja se on minulta, turkurakastajalta, aika paksua!
Sähköpostiini saapuneeseen "korkeakouluopiskelijoiden asenteet maahanmuuttajia kohtaan"-tutkimukseen vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Opetan heitä. Rakastan heitä. Haluan tehdä heidän olonsa kotoisaksi.
Kysymys nro 16: Ketä tuntemasi maahanmuuttajat ovat?
Vastaus: oppilaitani, naapureita, avomiehen pelikavereita.
Joiden seurassa tavattavista ystävistä ainakin yksi on tiettävästi istunut raiskauksesta. Aivan liian lyhyen ajan tietysti, kuten Suomessa istutaan. Johon on myös aina yhtä ilahduttavaa törmätä yksin iltahämärällä kotikadullamme ja toivoa olevansa päätymättä osaksi tilastoa.
Kysymys nro 38: "Lisääkö maahanmuutto turvattomuutta Suomessa?"
Vastaus: ...totuuden nimessä, kyllä se lisää.
En voi vastata muutakaan, vaikka kuinka mielelläni sen tekisin. On valinta jättää mainitsematta, että myös vapun päällekarkaajat ovat afrikkalaisia, albaaneja ja kurdeja.
En jaksa olla yksin hyvä ja ihana! Hei, ei mittään, hakatkaa vaan mun miestä niin mää meen sillä aikaa opettammaan teiän pikkuveljiä ja pitämään niiden puolta ja luomaan niille tulevaisuutta ja uskomaan niihin.
Tunnen pettäväni...kenet? Mutta vain koska tunnen, että minut on petetty.
Suuri solidaarisuuden puutos ajaa naiivin elämänkatsomukseni maihin moneksi päiväksi. Voittaako paha aina? Onnistuuko muutama turhautunut huonostikäyttäytyvä muokkaamaan asenteita niin, että se vie mahdollisuuden kaikilta muilta? Entäs useampi?
Jossakin kohdassa, esimerkiksi juuri siinä seistessä keskellä pihaa ilman puhelinta tietäen puhelinvarkaan katselevan virnuillen ikkunasta voimattomana tehdä asialle yhtään mitään, lakkaa lämmittämästä, että itse on ihan tosi hyvä ja reilu tyyppi.
Äiti soittaa asianaan minulle osoitettu, Kemiin maistraatista saapunut kirje, jota ei ole avannut. Silmäniskun voi kuulla 700 km:n päähän. Koska en ole karannut vihille vaan eronnut kirkosta, äiti kuulostaa pettyneeltä. Kauhistun, koska en itse muistanut enää edes koko asiaa ja nyt mieleeni ei voi olla tulematta yhteys ympäröivän rakkaudettomuuden ja paimennuksesta irtisanoutumisen välillä.
Kaipaan maailmaan lisää kristillisiä arvoja, mutta en löydä niitä tämän päivän evankelisluterilaisesta kirkosta, joka tärkeimpänä tehtävänään polkee ihmisoikeuksia.
Viimeisenä koulupäivänäni huohotan bussikuskille, etten ymmärrä, miten mulla ei muka ole enää jäljellä matkoja ja että mitä eikö täällä vieläkään käy kortti ja että ei, minulla ei ole kahta euroa viittäkymmentä senttiä bussilippuun, mutta Varissuolle olisi päästävä. Juuri kun säälimätön kuski on aikeissa viisveisata räpyttelystäni ja ajaa minut kadulle, baskeripäinen kyyryssä kulkeva mummo tallustaa paikalle vaatien saada maksaa puuttuvan seitsemänkymmentäsenttiä matkastani. Kiitän tuhannesti ja täytyn lämmöllä. Sittenkin.
Juuri kun olen päässyt istumaan mummo köpittää luokseni "Anteeksi, saanko antaa sinulle vielä tämän?" Ja minä jään erittäin hölmistyneenä tuijottamaan vihkosta, jonka kannessa lukee "Neljä asiaa, jotka Jumala haluaa sinun tietävän".
Wednesday, April 25, 2012
On kadonnut Dodo lintukodosta
Mulla oli laulutunti. Oon menossa laulutunnille. Tulin just laulutunnilta.
Olen aina halunnut sanoa noin. Mutta nyt vasta sanon, koska mulla oli. Jos olisin rikas, menisin uudestaankin, koska laulutunti täytti ja ylittikin odotukset. Ihanaa. Opettaja väänteli ja korjaili mun lauluasentoa ja se kuului äänessä heti. Ja tuntui. Laulaminen saattaa sittenkin olla tekniikkalaji. Ainakin siinä on myös se puoli ja minä en oo tiennyt siitä mitään.
T on ollut pitkään ankealla pelireissulla Kuopiossa. Omat koulurasitteeni alkavat olla tältä lukuvuodelta pääosin hoidetut (enää tentti, gradu, erityisopetus ja joitain muodollisia velvollisuuksia, joita ei edes melkeen lasketa), joten päätin käyttää viikon alun itseni hemmotteluun, ja täyttää sen pelkillä mukavilla asioilla kuten laulutunnilla. Ja aromaterapeuttisella 75 minuutin hieronnalla, solariumilla, jalkahoidolla, kuorolla, vanhoilla valokuvilla ja litralla viiniä. Ja ystävillä tietysti: syömistreffeillä Sannukan kanssa, Essin yökyläilyllä, skypettelyllä Milkalle maailman toiselle puolen ja viiden tunnin syväluotaavalla puhelulla Tytille Jyväskylään aikomuksenani olla edes huomaamatta Toniliinin poissaoloa.
Jännä juttu, että olen huomannut sen silti. Muustakin kuin siitä, että esiintymismekosta kuoriutuminen tuottaa ongelmia yksin, koska vetoketjuun yltäminen on fyysinen mahdottomuus. Muustakin kuin siitä, että syön vain leipää. Tomaattifetabasilikaleipiä muutes, omasta ihan itse istuttamastani basilikasta, joka vieläkin elää!
Minulla on koko ajan ikävä.
Luksusviikon hengessä aloitin tämän aamun kampaajalla. Koska norssissa on "vanhasta uutta"-teemapäivä, ja erityisopetukseni sekä tukiopetukseni on peruttu, jäin himmailemaan kaupungille.
Keräsin katseita.
Epäilyttävän paljon. Aluksi ajattelin, että no ohhoh onpas tämä uusi lyhyt ja tasaiseksi latvasta leikattu tukka nyt sitten vissiin kiva, mutta aika nopeasti ymmärsin, että EI NYT NIIN KIVA. Eikä ole tämä vanha peppukaan, vaikka olin kuulevinani, että nuorten poikien naureskelut ja perään huutelut liittyivät siihen jollain tavoin. Aloin haistaa palaneen käryä, mutta vasta kotona kävi ilmi, että koko haarovälin matkalta revenneillä vaaleilla chinoillani saattoikin olla tekemistä asian kanssa.
En jaksa ihan vielä nauraa takaiskulle, mutta nopeasti unohdin sen avaamalla henkkamaukan paketin ja syömällä neljä pullaa, vaikka ne oli tarkoitettu kuoromme kevätkonsertin vieraille.
Lämmitin vain uunissa pakastepullia, koska olen ymmärtänyt, ettei yleisöä ole tarkoitus rankaista. Enkä halua pilata luksusviikkoni viimeistä päivää sotimalla jonkun tottelemattoman taikinan kanssa, enkä syömällä sillä itseäni (aina) huonovointiseksi asti. Puolijäisen valmispakaste-taikinapullan syöminen muuten ajaa saman asian - pakkohan se oli testata!
Luksusviikon luksus lämmittää, mutta varsin laimeata onnea se kuitenkin on verrattuna siihen, joka huomenna koittaa: Tavallinen torstai-ilta. Kahdeksasta kahdeksaan kestävän koulu- ja työpäivän jälkeen saan tulla kotiin, jossa odottaa taas hän, joka kolmisen vuotta sitten pyyhkäisi yhdellä katseella jalat altani ja tekee sen edelleen.
Minulle suurinta onnea on jakaa hänen kanssaan basilika, koti, elämä. Ja siinä kodissa ja elämässä saada tuntea tulevani rakastetuksi itsenäni.
Parhautta. Arki.
Olen aina halunnut sanoa noin. Mutta nyt vasta sanon, koska mulla oli. Jos olisin rikas, menisin uudestaankin, koska laulutunti täytti ja ylittikin odotukset. Ihanaa. Opettaja väänteli ja korjaili mun lauluasentoa ja se kuului äänessä heti. Ja tuntui. Laulaminen saattaa sittenkin olla tekniikkalaji. Ainakin siinä on myös se puoli ja minä en oo tiennyt siitä mitään.
T on ollut pitkään ankealla pelireissulla Kuopiossa. Omat koulurasitteeni alkavat olla tältä lukuvuodelta pääosin hoidetut (enää tentti, gradu, erityisopetus ja joitain muodollisia velvollisuuksia, joita ei edes melkeen lasketa), joten päätin käyttää viikon alun itseni hemmotteluun, ja täyttää sen pelkillä mukavilla asioilla kuten laulutunnilla. Ja aromaterapeuttisella 75 minuutin hieronnalla, solariumilla, jalkahoidolla, kuorolla, vanhoilla valokuvilla ja litralla viiniä. Ja ystävillä tietysti: syömistreffeillä Sannukan kanssa, Essin yökyläilyllä, skypettelyllä Milkalle maailman toiselle puolen ja viiden tunnin syväluotaavalla puhelulla Tytille Jyväskylään aikomuksenani olla edes huomaamatta Toniliinin poissaoloa.
Jännä juttu, että olen huomannut sen silti. Muustakin kuin siitä, että esiintymismekosta kuoriutuminen tuottaa ongelmia yksin, koska vetoketjuun yltäminen on fyysinen mahdottomuus. Muustakin kuin siitä, että syön vain leipää. Tomaattifetabasilikaleipiä muutes, omasta ihan itse istuttamastani basilikasta, joka vieläkin elää!
Minulla on koko ajan ikävä.
Luksusviikon hengessä aloitin tämän aamun kampaajalla. Koska norssissa on "vanhasta uutta"-teemapäivä, ja erityisopetukseni sekä tukiopetukseni on peruttu, jäin himmailemaan kaupungille.
Keräsin katseita.
Epäilyttävän paljon. Aluksi ajattelin, että no ohhoh onpas tämä uusi lyhyt ja tasaiseksi latvasta leikattu tukka nyt sitten vissiin kiva, mutta aika nopeasti ymmärsin, että EI NYT NIIN KIVA. Eikä ole tämä vanha peppukaan, vaikka olin kuulevinani, että nuorten poikien naureskelut ja perään huutelut liittyivät siihen jollain tavoin. Aloin haistaa palaneen käryä, mutta vasta kotona kävi ilmi, että koko haarovälin matkalta revenneillä vaaleilla chinoillani saattoikin olla tekemistä asian kanssa.
En jaksa ihan vielä nauraa takaiskulle, mutta nopeasti unohdin sen avaamalla henkkamaukan paketin ja syömällä neljä pullaa, vaikka ne oli tarkoitettu kuoromme kevätkonsertin vieraille.
Lämmitin vain uunissa pakastepullia, koska olen ymmärtänyt, ettei yleisöä ole tarkoitus rankaista. Enkä halua pilata luksusviikkoni viimeistä päivää sotimalla jonkun tottelemattoman taikinan kanssa, enkä syömällä sillä itseäni (aina) huonovointiseksi asti. Puolijäisen valmispakaste-taikinapullan syöminen muuten ajaa saman asian - pakkohan se oli testata!
Luksusviikon luksus lämmittää, mutta varsin laimeata onnea se kuitenkin on verrattuna siihen, joka huomenna koittaa: Tavallinen torstai-ilta. Kahdeksasta kahdeksaan kestävän koulu- ja työpäivän jälkeen saan tulla kotiin, jossa odottaa taas hän, joka kolmisen vuotta sitten pyyhkäisi yhdellä katseella jalat altani ja tekee sen edelleen.
Minulle suurinta onnea on jakaa hänen kanssaan basilika, koti, elämä. Ja siinä kodissa ja elämässä saada tuntea tulevani rakastetuksi itsenäni.
Parhautta. Arki.
Thursday, April 12, 2012
Hytti nro 29
Puhtaat valkeat lakanat.
Hermoloma.
Tuoksun ihoni pehmeyttäneelle mansikkaiselle voiteelle, jonka sain rakkaaltani joululahjaksi. Käytän sitä ensimmäistä kertaa. Ihmisellä pitäisi olla enemmän aikaa kosteusvoiteelle.
Junille. Itselle. Omille ajatuksille, jotka eivät liity opettamiseen. Tai graduun. Tai töihin.
Pian näkisin vanhempani, jotka keskenään viettivät 25-vuotissyntymäpäivääni pohjoisessa koristelemalla täytekakun pätkis-patukalla, koska valitsin sen parisenkymmentä vuotta aiemmin aina kauppareissujeni palkkioksi, kuten äiti - arvatkaa vaan kuinka värisevällä äänellä - kertoo.
Kun alakerran matkustaja poistuu ravintolavaunuun, jään yksin. Superihanaa. Ilmastointi kohisee niin hämäävästi, että huomaan meidän lähtevän puolituntia myöhässä vasta, kun oikeasti nytkähdämme liikkeelle. Eikä edes haittaa.
Onko mitään rentouttavampaa kuin yöjuna Kemiin? Ainakin jos ei siihen tule edes kiire. Ja jos ei tarvi kykkiä öisellä Tampereen asemalla odottamassa aina myöhässä tulevaa jatkoyhteyttä. Minun ei tarvi. Mulla on aikaa, ja mulla on rahaa, pitäisi Vr:n mainostaa veljeni mukaan.
Toppatakkeineni, karvalakkeineni ja tumppuineni, jotka Turussa on voinut hylätä jo kuukausia sitten, olen kuin matkalla Siperiaan. Matkakin on yhtä pitkä: 12 tuntia.
Ollessani kuorossa ihana mies (osaa paikata hyvin) on käynyt kaupassa, tehnyt eväät ja ladannut mp3-soittimeni täyteen yllätyksellistä matkustusmusiikkia. Hymyilen. Setti alkaa Damien Ricella.
Konduktööritär on huumorinaisia. Heitämme herjaa alakerran Pännäisiin matkaavasta Pännäisestä, joka on paennut baariin. Kun hän menee, alan jännityksestä kuplien avata eväspussia.
Aarteeksi paljastuu pullo pepsi maxia, omena, vanukas, mansikkabanaani-smoothie ja viisi leipää, joiden päällä on savukinkkua ja juustoa. Leipä maistuu taivaalliselta. Se on samaa Rustical kierrettä, jota ennen myin Stockan leipätiskistä. Mun lemppistä.
Aarteeksi paljastut sinä, joka tunnet minut.
Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille, Mirkka Rekola huudahtaa mielessäni. Sitten omakin huuleni alkaa väpättää, kun pussin pohjalta vierähtää esiin vielä jotain. Pätkis.
Hermoloma.
Tuoksun ihoni pehmeyttäneelle mansikkaiselle voiteelle, jonka sain rakkaaltani joululahjaksi. Käytän sitä ensimmäistä kertaa. Ihmisellä pitäisi olla enemmän aikaa kosteusvoiteelle.
Junille. Itselle. Omille ajatuksille, jotka eivät liity opettamiseen. Tai graduun. Tai töihin.
Pian näkisin vanhempani, jotka keskenään viettivät 25-vuotissyntymäpäivääni pohjoisessa koristelemalla täytekakun pätkis-patukalla, koska valitsin sen parisenkymmentä vuotta aiemmin aina kauppareissujeni palkkioksi, kuten äiti - arvatkaa vaan kuinka värisevällä äänellä - kertoo.
Kun alakerran matkustaja poistuu ravintolavaunuun, jään yksin. Superihanaa. Ilmastointi kohisee niin hämäävästi, että huomaan meidän lähtevän puolituntia myöhässä vasta, kun oikeasti nytkähdämme liikkeelle. Eikä edes haittaa.
Onko mitään rentouttavampaa kuin yöjuna Kemiin? Ainakin jos ei siihen tule edes kiire. Ja jos ei tarvi kykkiä öisellä Tampereen asemalla odottamassa aina myöhässä tulevaa jatkoyhteyttä. Minun ei tarvi. Mulla on aikaa, ja mulla on rahaa, pitäisi Vr:n mainostaa veljeni mukaan.
Toppatakkeineni, karvalakkeineni ja tumppuineni, jotka Turussa on voinut hylätä jo kuukausia sitten, olen kuin matkalla Siperiaan. Matkakin on yhtä pitkä: 12 tuntia.
Ollessani kuorossa ihana mies (osaa paikata hyvin) on käynyt kaupassa, tehnyt eväät ja ladannut mp3-soittimeni täyteen yllätyksellistä matkustusmusiikkia. Hymyilen. Setti alkaa Damien Ricella.
Konduktööritär on huumorinaisia. Heitämme herjaa alakerran Pännäisiin matkaavasta Pännäisestä, joka on paennut baariin. Kun hän menee, alan jännityksestä kuplien avata eväspussia.
Aarteeksi paljastuu pullo pepsi maxia, omena, vanukas, mansikkabanaani-smoothie ja viisi leipää, joiden päällä on savukinkkua ja juustoa. Leipä maistuu taivaalliselta. Se on samaa Rustical kierrettä, jota ennen myin Stockan leipätiskistä. Mun lemppistä.
Aarteeksi paljastut sinä, joka tunnet minut.
Minä rakastan sinua. Minä sanon sen kaikille, Mirkka Rekola huudahtaa mielessäni. Sitten omakin huuleni alkaa väpättää, kun pussin pohjalta vierähtää esiin vielä jotain. Pätkis.
Saturday, March 31, 2012
Kevättuuletus
Ongelmia parisuhteessa voisi paeta lukemalla kirjoja?
Totta sinänsä, mutta kirjan lukemiseen keskittyminen voi kuitenkin häiriintyä parisuhteen tilan vuoksi. Tai toisin päin: Avovaimot voivat häiriintyä siitä, että avomiehet kykenevät ohittamaan ja siirtämään ongelmien huomaamista ja käsittelyä lukemalla tyytyväisinä kirjoja olohuoneen sohvalla sillä aikaa, kun avovaimot pyörivät sängyssä tuijottaen samaa sivua tuntikaupalla kykenemättä tajuamaan mitään, vaikka lukemisen juuri piti olla avovaimon harrastus!
Senkin sinä olet saanut minulta, roisto!
Tällaisestakin olen kuullut.
Nojoo, meillä on kaikki hyvin nyt. En kai sitten ole yhtä ongelmia pakenevaa sorttia kuin ennen. Minä nostan kissan pöydälle ja opetan sen antamaan tassua. Sitten on minun vuoroni myöntää, että totta tosiaan olen ollut viime aikoina vähän sietämättömän paska tyyppi.
Repiviäkin ilmanpuhdistustalkoita tarvitaan, jotta voidaan myöhemmin suhtautua toiseen aidon positiivisesti. Se tuntuu hyvältä, ja sen jälkeen tuntuu hyvältä käydä ihan hullaantuneena konserteissa ja musikaaleissa ja merkittäviä keskusteluja pimeässä autopesulassa.
Johtuuko se keväästä, että rakastut minuun uudelleen?
Laitat Damien Ricen soimaan.
Minusta tuntuu, että tunnen sinut kauttaaltaan niin kuin en koskaan ole ketään tuntenut. Hyvässä ja pahassa ja silti on melko turvallinen olo.
Kiukuttelet puhelimessa ikävääsi, kun tulit lähteneeksi ulos poikien kanssa.
Hyväni on kuulemma puutteellinen vastaus kesken illanvieton iskeneeseen rakkaudentunnustustarpeeseen.
Vaikka se tulee todella huojentuneesta sydämestä. Ja tarkoittaa täysillä sitä mitä tarkoittaa.
Hyvä!
Rakasta minua kuin sillä kujalla, jolta löysimme maailman parasta thaimaalaista ruokaa. Rakasta minua samalla huumorilla, jolla pidit meidät elefantin selässä. Rakasta silmäni naurunrypyille. Hipsuta kananlihalle tämä iho. Rakasta minua kuin 85-vuotias mummo, joka lumisohjossa työntää kolme kertaa itsensä kokoista rullatuolimiestään ylämäessä. Kiireessä lyö vauhdista ylävitonen, jos se on ainoa kuuluminen, jonka ehdimme toistemme ohi kiitäessä vaihtaa.
Wednesday, March 07, 2012
Puhki
Ongelmia ihmissuhteissa ei saisi pitkään vatvoa, sanoo joku rakkauden ammattilainen luennollaan ja piirtää laatikon, johon häiritsevät käärmeet ja ratkeamattomat ongelmat pitäisi sulkea muiden hyvien asioiden tieltä. Vastoin kaikkea oppimaani psykologi käskeekin lakaisemaan maton alle ja keskittymään välillä pelkästään hyvään.
Ja minä yritän. Piirrän ilmaan sen laatikon ja talletan ja talletan ja pelkään että se tulee täyteen. Enkä muista, koska sen laatikon sai avata. Säilön kaikin voimin kunnes ne on niin kulutettu, etten jaksaisi enää puhua enkä nousta sängystä.
Mitä sitten kun laatikko tulee täyteen?
Et tiedä kuinka paljon merkitsee, kun juuri silloin istut sängyn reunalle ja silität minua pitkään. Ja luulet että nukun.
Ja minä yritän. Piirrän ilmaan sen laatikon ja talletan ja talletan ja pelkään että se tulee täyteen. Enkä muista, koska sen laatikon sai avata. Säilön kaikin voimin kunnes ne on niin kulutettu, etten jaksaisi enää puhua enkä nousta sängystä.
Mitä sitten kun laatikko tulee täyteen?
Et tiedä kuinka paljon merkitsee, kun juuri silloin istut sängyn reunalle ja silität minua pitkään. Ja luulet että nukun.
Saturday, February 11, 2012
Aikuisten oikeesti
Jos ei Jumalaa paljosta ole kiittäminen niin kuitenkin siitä, ettei kukaan enää sano noin.
Tästä kipeänä päivittämisestä on tullut tapa. Johtuu se sitten kuumeen lietsomasta empatian tarpeesta, ajasta, jota kerrankin on tai tekemis-ideoiden kesken loppumisesta, kaiken takana on se, että kipeänä olemisesta on tullut minulle tapa. Olen viidettä päivää ja jo toista kertaa saman talven aikana helvetillisessä kolmeakymmentäyhdeksää astetta hipovassa kuumeessa, vaikka eihän aikuisille edes tule kuumetta!?
Tiedän olevani aikuinen, kun äiti jaksaa olla sekunnin empaattinen toivottaessaan paranemiset puhelimen välityksellä ja siirtyy nopeasti kertomaan aina yhtä tappavan mielenkiintoisista kissan kuulumisista.
Rakastan kyllä kissoja. Erityisesti sitä mustaa, joka makaa takapihan koivun alla eikä sille kuulu enää paljon mitään, joten...
Ja rakastan äitiäkin, mutta rehellisyyden nimissä en aina jaksanut ihan niin pitkää ja yksityiskohtaista raporttia sen mustankaan nukkumisista ja kakkaamisista, vaikka aivan varmasti kissa oli mitä hellyyttävin ja maailman parhain joka hengenvedolla.
Äidissä on toinenkin asia, joka minua on aina vaivannut. Itkeminen. Ymmärrän jäähyväiset - ne ovat haastavia äidilleni tai kelle tahansa äitiäni hyvästelevälle.
Vaivaannuin pienenä siitä, kun jokatoinen iltasaduista osoittautui liian liikuttavaksi lukijalleen No kun se muurahainen oli niin jalo ja hyvä ystävä, että se auttoi sitä heinäsirkkaa! Kiusallisia itkuryöppyjä saavat aikaan mitä käsittämättömimmät asiat, tavarat, sanat. Nykyään olen oppinut vähän väistelemään. Esimerkiksi kun aletaan muistelemaan Tuukan ensimmäistä oksennustautia, tiedän, että ollaan todella vaaravyöhykkeellä.
Joulun alla soitan päivittääkseni yhteisiä lahjasuunnitelmiamme. Äiti niiskuttaa, ettei jaksa nyt touhottaa jostain lahjoista, kun on paljon vakavampiakin asioita tapahtunut. Sinisilmäisyyttäni hätäännyn - mitä on sattunut? Käy ilmi, että erään gollegan koira on kuollut edellisenä päivänä vanhuuteen.
Perutaan joulu!!
Aikuistuessani on käynyt ilmi myös, että olen perinyt äidiltäni viinapään ja pituuskasvun (molemmat arvosanalla välttävä) lisäksi sitten vielä jotain muutakin. Taas kerran se tulee avomiestä hämmentävällä tavalla esiin, kun Ylen Akuutti-ohjelman ystävänpäivälähetyksessä onnellisesta avioliitostaan ja vaimonsa kuoleman aiheuttamasta yksinäisyydestä kertova Esko-pappa särkee mun sydämen. Hysteerisyyden voimaan vaikuttaa vielä se, että papat ovat erityisheikkouteni.
Minkä sinänsä tulisi olla lohduttava tieto minut tänään ihanin tuoksuvin ruusuin ja viinerein yllättäneelle vierelläni vanhenevalle hellulle.
Kauhistelen aikuisuuttani seisoessani vieraassa avarassa kolmiossa ihastelemassa puulattiaa ja kaari-ikkunoita ja ikkunalautoja, joille mahtuisi istumaan, juomaan aamuteen ja vaikka kirjoittamaan. Toinen osaa kysellä varsin vakuuttavasti autopaikoista, ilmastoinneista, sähkönkulutuksista ja putkiremonteista ja minä harmittelen mielessäni, etten ehtinyt pestä hiuksia enkä täten vakuuta sellaisena, jonka leipomusten tuoksut vaativat saada täyttää juuri tämän keittiön. Ja jolla on varaa muuttaa tähän kotiin keskustan suuren puiston laidalle, jota turkulaiset kutsuvat Samppalinnaksi.
Se oli kaunis, ihana koti, mutta ei meidän. Ei mun korvapuusteilla rehellisesti sanottuna olisi toistaiseksi mitään asiaa siihen keittiöön. Sanokaa nyt joku, miten korvapuusteja voi leipoa ilman, että taikina tarttuu kaulimeen ja kässiin ja leivonta-alustaan ja pöytään ja ihan kaikkeen muuhun paitsi siihen, missä pitäisi olla korvapuusti. Se taikinan rullaksi saattaminen on siis yhtä ripulia, mistä seuraa pellillinen häpeällisiä, mutta herkullisia rumiluksia ja toinen pellillinen mustaksi kärventyneitä, koska leipuri on luullut voivansa tehdä kaksi asiaa yhtä aikaa ja unohtunut katsomaan youtubesta Kokoaan suurempi Suomi-konsertin kulisseissa tapahtunutta.
Ellei hermostuksissaan lisää kilon pussillista jauhoja käärittävälle taikinalle sekä kaikkiin pintoihin, joihin se voi saada päähänsä yritttää olla kosketuksissa, sillä siinä tapauksessa pullista tulee edustavia, mutta ei-minkään-makuisia ja kuivia.
Huomaan olevani aikuinen, kun en hätkähdä sitä, etteivät valot aamulla syty vaan kävelen coolisti sulakekaapille. En minä sitä kaappia tietenkään saanut itse auki, mutta hei ihan kaikkea ei voi kerralla vaatia.
Thursday, January 26, 2012
Live and let live.
Jonkun aikaa seurasin kiinnostuneena presidenttipuinteja, mutta sitten minulle tuli aivan liian paha mieli.
En voi uskoa, että keskustelua käydään tällä tasolla vuonna 2012?! Argumentit Haaviston homo-sivariudesta tekevät todella surulliseksi.
Kun kehaisen, että minunkin isäni on yksi armeijan kulta-ajan aseistakieltäytyjiä, sama opiskelukaverini, jota hetkeä aiemmin joudun muistuttamaan, ettei Halonen ollut käynyt sivariakaan hänen päivittellessään puolustusvoimien ylipäällikkyys-kysymystä, kysäisee kuinka isäni sitten on voinut päästä niin korkeaan asemaan?
Niin, kuinka hän tosiaan selviää leipätyöstään luettuaan itsensä ensin taloustieteen ja sitten oikeustieteen maisteriksi käymättä valtion munkitettavana opettelemassa sängyn petaamista ja p*llujuttujen puhumista...
Kukaan armeijan käynyt ei voi tosissaan ajatella sen antavan valmiuksia yhtään rippileiriä enempää tuomariuteen, ylipäällikkyyteen tai presidenttiyteen. Tai mihinkään muuhunkaan, menkäähän itteenne!
Luulin tuon ajattelun olleen jo tuhoutumaisillaan, koska en enää pitkään aikaan ollut kuullut että armeijassa tehdään pojista miehiä, mutta toisaalta olenkin muuttanut jo kauan aikaa sitten pois Kemistä.
Kovin pahalta tuntuu myös 15-vuotiaiden muka pätevät kommentit siitä, kuinka loukkaava homopresidentti on sotaveteraaneja kohtaan. Anteeksi minä en ymmärrä - miltä osin se loukkaa heitä?
Tämä maailma on ihan hirveä. Miten nämä natsit ja noitavainoajat voivat elää itsensä kanssa?
Holokausti all over again: kyllä homo saa olla, kunhan menevät olemaan joihinkin omiin leireihinsä avioliiton ja eduskunnan ja yhteiskunnan ulkopuolelle.
Melkein yhtä typerää kuin jättää äänestämättä Haavistoa, koska hän on homo, on äänestää häntä vain siksi.
Ja oman sarjansa muodostavat ne varsinaisesti pahaa tarkoittamattomat lottoajat, joilta on jäänyt ymmärtämättä, mistä äänestämisessä on kysymys. Heillä on tilastoja tutkittuaan vahva tunne Saulin mahdollisuuksista pärjätä kisassa, joten he pelaavat äänensä numerolle kuusi riemastuakseen sitten ihan Sherlockeina voittajan leirissä: jes me tiiettiin tää!?!
Wednesday, January 18, 2012
Vuosittainen tammikuun inhotus
Joskus melkein vihaan tätä. Heräämistä päivään, jona tietää ehtivänsä vain suunnitelemaan oppitunteja niiden siltikään tulematta valmiiksi. Palelua läpi laki- ja hallintotiedon luennon, ajatukset sielläkin vain keskeneräisissä tunneissa. Kotiin läpi pimeyden tallustamista suuresti ihmetellen, miksi olen koskaan taistellut valitsemieni asioiden puolesta. Lisää palelua, jota tuntuu entisestään lisäävän se, ettei kotonakaan ole sitä syliä, jolla on aina hiki, jossa kylpisin nyt ihan mistä hinnasta vaan. Aint no sunshine when he´s gone. Palelua ja pelkkää ahdistunutta suunnittelua: ONKO PAKKO OPETTAA KIELIOPPIA?!
Olen niin väsynyt, että nukahdan puoli yhdeksältä ja herään ilmaan hypäten tekstiviestin ääneen kesken mielipuolisten painajaisten. Joka kerta olen kummallisen helpottunut ja yllättynyt siitä, että herään omasta kodista. No mistä sitten?
Ja vaikka kuinka koetan näpyttää vastausta ties mitkä valtameret ylittävälle kultalinnulleni, muurautuvat silmät kiinni. Toivottavasti hän joskus 11 tunnin päästä avaa puhelimensa ehjänä keskellä Karibianmerta ja rakastaa minua vielä, vaikka annan tämän ihan hullun perfektionistisen stressin ajaa kaiken tärkeän ohi.
Wednesday, January 04, 2012
Saarinen ottaa hatkat
Puolisohan tulee valita sillä perusteella, kuinka hyvin hän hoitaa sinua, kun olet kipeänä.
Pikkuprinssini kuumeen noustessa olen käyttänyt tilaisuuden näyttämällä esimerkkiä siitä, kuinka tahdon itseäni vastaavassa tilanteessa hoivattavan:
1. Tee chilistä kanakeittoa!
2. Vietä pyjamassa silkasta empatiasta niin monta vuorokautta kuin suinkin mahdollista. Kolme on hyvä.
3. Luovu pyjamasta vain käydessäsi kaupassa hakeaksesi potilaalle lisää mustaviinimarjamehua.
4. Tuo kaupasta myös jokin riemastuttava ylläri, kuten lihapiirakoita ja nakkeja (male) tai lakujätskiä (female).
5. Keksi yhteistä sairastustekemistä, joka saa potilaan tuntemaan itsensä tärkeäksi. Vaalikoneiden tekeminen yhteiskunnallisen vastuun kantamisen nimissä toimii esimerkiksi hyvin. Edellistä tehostaa naureskelu iltauutisten haastateltavalle, joka ei aio käydä äänestämässä, koska Sauli kuitenkin voittaa. Mikä mäne.
6. Siivoa raivoisasti. Tuuleta varsinkin petivaatteet, jotta potilas pääsee paranemaan viileisiin uusiin joululahjalakanoihin.
7. Passaa silti lempeästi kuin vessan pesun keskeyttävästä kuumemittaria vierestään ojentamaan pyytävästä nuhanenästä ei olisi minkäänlaista vaivaa.
8. Pelaa monta tiukkaa erää shakkia ja anna potilaan voittaa joka kerta. (tahallaan tietysti)
9. Uhraudu katsomaan toisen lempi-tv-ohjelmaa, vaikka se olisi Avara luonto. Ole juonessa mukana - Ei vitsi että tuo Yellow Stonen kansallispuisto on sitte niin siisti!
10. Heräile siihen, kun toinen ei saa unta tai henkeä. Ole huolissasi. Laita kätesi puoliunisenakin hänen ympärilleen ja varmista sydämen lyönnit, jotta hän voi huoletta nukkua ja kerätä voimia huomiseen koko päivän nukkumiseensa.
Kun potilas kiittää kehittämällä sinulle mielestään vertaansa vailla olevan hauskan alter egon, jota alkaa kutsua nokkelalla väännöksellä sukunimestäsi ja innostumalla röyhkeästi sekoittamaan tämän "Saarisen" kodinhoitajaan, jolta alkaa ahnaasti nyhtää lisää palvelua esimerkiksi leikkimällä klo. 01:59 linnunpoikasta, joka huutaa nälkä ja huomiosi saatuaan muuttaa uikutuksekseen lihis aukinaista nokkaansa osoittaen, osta menolippu Helsinkiin Annukan luo!
Saturday, December 17, 2011
...ja hyvä, lämmin, hellä on mieli jokaisen!
Erehdyin kiittämään minua kauniiksi sanovaa oppilasta.
- Hmmh, ope se oli läppä?!?!
Kullannuput...
Ensin lauloin ääneni käheäksi Vimpelin kirkossa ja paikallisessa linja-autoaseman baarissa Jani Wikholmin sponttaanina lämppärinä ja taustalaulajana ja karaokessa tietysti myös, ja Tuurin kyläkaupassa. Sen jälkeen runnoin vielä kolmiviivaisen aan Turun akatemiatalolla, koska Jeesus, oh what a wonderfull child, on syntynyt.
Kokeilin opettaa verbin nominaalimuotoja ysiluokkalaisille huutamatta, mutta uusimman empiirisen tutkimuksen mukaan se on täysin mahdotonta. Varsinkin, jos ne vielä sisään luokkaan tullessaan vipittömästi uskovat katteettomaan lupaukseen leffan katsomisesta. Onneksi ope voi äänen ja hermot loppuun poltettuaan heittäytyä häijyksi ja leväyttää esiin kirjan tehtävän toisensa perrään. Noniin jos tää opettajajohtoinen setti ei maistu niin siitä sitten kynä sauhuamaan murut ja loput tullee läksyksi!
Ansaituimman loman alkamisen kunniaksi odotan lääkärin ohjeita mykkänä kurkunpään tulehduksen aiheuttamaa äänihuulisyöpää väistellen. Onneksi lapulla voi sopia elokuviin menosta ja esittää ruokakauppatoiveita.
Sitä lukuunottamatta että joku teroittelee vihannesraastintaan kurkullani, elämä on hyvää ja joulu saa hiipiä sydämeen. Syksy on leijaillut ohitseni suurina värikkäinä lehtinä ja kopissut askelina mustalla sateisella asfaltilla sellaisella intensiteetillä, etten ole siitä juuri katsettani irrottanut. Nyt yhtäkkiä, kun se harjoitteluineen, uusine ihmisineen ja jännittävine itseni ylittämisineen onkin todella ohi, huomaan että en malta odottaa saavamme nastarenkaiden alle satoja kilometrejä mäkistä keskisuomea, ohitettavia järviä ja taukopaikkoja aina porovaroituksiin asti.
Annan itselleni luvan huomata, että minullahan on sinua ikävä pohjoinen!
Thursday, November 10, 2011
Oh, hold me like a baby
Sannoin kylmää ja nälkää ja väsymystä ja mitä ikinä valittavia oppilaitani vauvoiksi, vaikka itse olen varsinainen vauvojen vauva. On kauhean vaikeaa ryhtyä yhtäkkiä miehen hommiin, joista ei ole tottunut pitkään aikaan selviämään; tiskaamaan, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, imuroimaan ja korjaamaan tavaroita perässäni oikeille paikoilleen.
Meitä vähän naurattikin, kun äiti etukäteen lohdutti puhelimessa kuinka se on sentään hyvä, että saan nyt sitten rauhassa keskittyä kouluhommiin - ei tarvi ollenkaan huolehtia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun T:kään ei ole täällä.
En tiedä millä vuosikymmenellä äiti elää, mutta tilannehan on täysin päinvastainen. Juuri olimme ehtineet päivitellä, mitä minä raukka syön sillä aikaa, kun keittiömestarini karkaa pohjoiseen.
Ja eihän se kaupassa käynti sitten mikään menestystarina ollutkaan. Vaikka pääsin ostamaan kerralla viikon ruuat oikeen meidän autolla, jota Jarkko ajoi, koska en ole ajatellut mällätä sitä pylväisiin tai muihinkaan tielle asettuviin objekteihin enää ikinä. Heti palasin yksiöaikoihini; avuttomana ihan vieraassa sokkeloisessa hallissa pyöriskelyn päätteeksi ostoskoriin päätyi omenia, appelsiineja, limpparia ja siideriä.
Vähintään yhtä hämmentävää kuin tulla kotiin, jossa ei ole ruokaa, on tulla kotiin, jossa irtaimisto on edelleen hujan hajan ympäri asuntoa niillä sijoillaan, jolle ne ovat joka-aamuisen bussista melkein myöhästymis-episodin jäljiltä jääneet. On ollut vallan tyrmistyttävää huomata, kuinka pieni oma panokseni näköjään on talouden järjestyksen ylläpitämisessä. Nopeasti olohuone on muuttunut työhuoneeksi. Vihkoja, oppikirjoja, draamakasvatusta, konsepteja, tutkimuksia, kansioita, kyniä, kalentereita (jep, kaksi), lähteviä ja saapuneita kirjeitä ja papereita. Lattioilla laukkuja, kirjastokasseja ja alas sängystä heiteltyjä tyynyjä, joiden yli voi ihan hyvin hypätä. Kasvava pyykkivuori.
Opetus on olevinaan: pitäisi osallistua enemmän ja pitäisi muistaa kiittää.
Turkuun asettumiseni jälkeen emme vielä koskaan ole olleet näin pitkään erossa toisistamme: yhdeksän päivää. Siihen nähden vedän muuten hyvin, mutta juuri näiden perustarpeiden, kuten syömisen ja nukkumisen ja siisteyden kanssa on ongelmia. Tuhisevan parhaan ystävän uniseura ja yhdessä siemailtu aamutee ja -kahvi ennen kouluun lähtöä ovat kullan arvoisia. Bussissa, epätavallisen kohtuulliseen aikaan päättyneen koulupäivän jälkeen, visioin itseni imurin varressa ja pyykkivuoren valloituksessa, koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.
Tulen kotiin puhkuen siivous-urheutta, mutta mitä: puhtaat pyykit riippuvat kuivumassa, astiat on pesty ja aseteltu kaappeihin, sänky on petattu, tavarat ovat järjestyksessä ja pöydällä on lappu:
Kirppu <3
Kiitos ihanasta seurasta,
hyvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)
hyvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)
Oot rakas!
Opetus onkin: kiittäminen riittänee.
Wednesday, November 02, 2011
Niin kuinka siis voin edes väittää?
Onpa rankkaa olla yhtä aikaa opetusharjoittelija, sijainen, kirjakaupan myyjä, kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija, tyttöystävä, ystävä. Varsinkin kun taustalla painaa viikonloppu rankkoine huveineen, jotka saavat kyseenalaistamaan sen, että kellään olisi minulta mitään opittavaa. Suomen kielestä tai kirjallisuudesta ehkä, elämästä ei niinkään.
Ei kannata mennä miehen työpaikalle vetämään övereitä, kertoa tämän esimiehelle mitä mieltä oikeasti on hänen panoksestaan kuluneeseen kauteen ja jakaa omia paljon toimivampia pelivihjeitään. Ei varmaan kannata hukata ajokorttiaan kylpylään, vaikka sen saattaakin saada takaisin. Ei kannata avautua puolitutulle ukkomiehelle hänen aikomuksistaan vetäytyä tuntemattoman naishenkilön kanssa yhteiselle yöpuulle. Joskus naishenkilöt suuttuvat ja vasta sen jälkeen - eivät varmaankaan aina, mutta toisinaan - osoittautuvat Kaija Kooksi, näin yhden vaihtoehdon mainitakseni. Mistä tulikin mieleen että Kaija Koo on vihainen urpo.
(Mietin hetken etten uskalla sanoa noin, mutta Anna-Leena Härkönenkin uskaltaisi.)
Ei varmaan kannata mennä miehen työpaikalle ollenkaan, jos ei osaa hymyillä ja näyttää nätiltä ja edustaa olemalla kuin ei olisikaan, tehdä mieleenpainumatonta vaikutusta ja olla olematta mistään mitään mieltä, koska esimies saattaa kaikesta huolimatta kuvitella, ettei sinulla ole mielipiteitä vaan olet lainannut ne mieheltäsi, ja sillä voi sitten olla seurauksensa.
Käyttäytymiseksikin sitä kutsutaan, olen minä siitä joskus kuullut.
Vaan itkuiseen sunnuntaiaamuun tuo lohdutuksen mies, joka nauraa rakastavansa minua juuri siksi, että olen niin pölö. Ja eiliselle kippurassa naurava paras ystävä, joka huomauttaa onnesta onnettomuudessa, eli siitä, etten kuitenkaan koskaan löytänyt kiivaasti etsimääni aurinkokuningasta, jolle yön hämärimpinä pikkutunteina muistan minulla olleen ensisijaisen tärkeää asiaa.
Otan pieniä anteeksipyyteleviä askeleita aikuisuuden suuntaan ja tunnen inhoa vastuullisuutta kohtaan, niin kuin kaikkea sellaista, missä olen huono. Draamatunnin murrosikäinen riemu ei hivele univelkaista päätä. Kaikesta huolimatta pidän yhden loistavan, yhden paskan ja kaksi vähintäänkin keskinkertaista tuntia.
Työni opettavin ja tunteita herättävin osa on varmasti päivittäinen kotimatka, jolta on mahdoton sulkea silmiä. Bussiin Varissuolta keskustaan on ahdettu koko se värikäs slummin kirjo, jolta yhden punaisen ja nuhjuisen penkin varastavaa kermapersettäni hävettää.
Lopulta hissi pysähtyy seitsemänteen kerrokseen. Ovimatossa lukee "Fisherman live's here with the best catch of his life". Täytettyjen paprika-yllätysten tuoksut hivelevät jo rappukäytävää. Jamie-Fisherman-Oliverillani on alkanut loma, jonka kunniaksi tarjoillaan vielä jälkiruuaksi ranskalaista taivaallista Tarte Tatinia. Niin huomaan että sentään lähes onnellinen oon.
Thursday, October 13, 2011
Peace!
Ensimmäinen harjoitteluni Turussa päättyi ja minä suren. Suren sinun puolestasi kapeakatseinen opiskelutoveri, joka pyytäessäni palautetta ryhmäytys- ja tutustumis-tunnistani S2-oppilaille (eli niille, joiden äidinkieli on joku muu, joille suomen kieltä opetetaan vieraana kielenä) kommentoi ettei ollut kirjoittanut mitään ylös eikä oikeastaan keksinyt oikeen mitään sanottavaa, koska ethän sä oikeestaan mitään opettanu, ku te leikitte vaan...ja semmosta.
Ennen tuntia hän tosin kertoo pitäneensä itse aivan loistavan Aleksis Kivi-tunnin. Sitä on ilmeisesti paljon helpompi arvioida, koska hän on sentään oikeasti opettanut.
Esitän että ehkä mun tunnilla oli vain vähän erilaiset oppimistavoitteet:
1) Opetella kuuntelemaan opettajan ohjeita ja toimimaan niiden mukaisesti.
2) Opetella erilaisia työtapoja kuuntelusta ja opettajajohtoisesta tehtävien tarkastuksesta toiminnallisiin harjoituksiin.
3) Opetella yksinkertaisimpien fraasien avulla kertomaan itsestä ja kysymään muilta perusasioita suomeksi.
4) Tutustua ryhmään ja omaan paikkaan siinä. Opetella ottamaan kontaktia muihin ja olemaan vuorovaikutuksessa uuden ryhmän muihin jäseniin.
5) Muuttaa oppilaiden asenteita positiivisemmiksi suomen kieltä kohtaan ja tehdä oppimisilmapiiristä mahdollisimman hyvä.
6) Saada toiston avulla malli joka-lauseesta ja siitä kuinka sitä voidaan arjessa oikeasti käyttää.
7) Sanavaraston kartuttaminen.
Kuka mäne oikeasti edes ajattelee, että on tärkeämpää oppia milloin Aleksis Kivi syntyi ja kuka hän oli ja mitä elämällään teki kuin oppia ketä ne ihmiset siinä ympärillä joka päivä ovat ja miten niiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ja opitaan. Miten joltain kysytään mistä se tykkää tai ei, ja miettiä kuka minä olen ja mistä minä tykkään.
Hulahula-vannetta oppii varmasti pyörittämään nopeammin, jos se on hauskaa ja jotain minkä haluaa oppia.
Toki sen voi oppia ehkä jopa yhtä tehokkaasti pakon edessä, jos joku auktoriteetti vaatii ja uhkaa ja kiristää. Mutta kun osaaminen on mitattu ja todettu, ei jälkimmäinen oppija varmasti enää koskaan vapaaehtoisesti palaa hulahula-vanteen pyörittämisen äärelle. Itseasiassa hän kiertää kaukaa kaikenlaiset yökötysrefleksin aikaansaavat vanteet.
On monta tapaa opettaa asioita, ja jotkut niistä voivat olla toisia mukavampia ja siksi motivoivampia. Miksi emme käyttäisi niitä?
Oulussa pedagogiikassa ja didaktiikassa tämä oli pelin henki. Kilpailimme siitä kuka keksi luovimman ja innostavimman tavan opettaa äidinkielen asiasisältöjä. Ihailimme toinen toistaan havainnollisempia tehtävätyyppejä, värikkäitä motivointeja ja innovatiivisia riskin ottoja.
Totean eräässä ryhmäkeskustelussa olevani pettynyt siihen kuinka vähän opettajat yleensä näkevät vaivaa oppilaiden motivoimiseen. Mihin eräs toinen opiskelutoverini tokaisee, että "mää en nyt ihan ymmärrä, että mitä sää Anna tarkotat, että oppilaille pitäisi joka tunti olla jotain sirkushuveja??".
Koska just sitähän minä tarkotin. Koska siinähän ne vaihtoehdot ovat, eihän siihen välillä jää mitään. Oikeasti, mikä kommentti tuo edes on? Ei olisi vuorovaikutukseen ja toisten huomioon ottamiseen keskittyvä ja toisaalta omaan kriittiseen ajatteluun kannustava äidinkielen opetus ollut sinullekaan pahitteeksi.
Miksi meidän opetusfilosofiat ovat niin erilaiset?
Ja ne perustelevat omaansa sillä, että se on hyvä oppia, että ei koulussa tai elämässä voi kaikki aina olla mukavaa. Minä vain en näe sellaista vaaraa, että koulussa tai elämässä olisi liian mukavaa. Siitä ei minun mielestäni ole pelkoa tai edes kyse.
Ja ymmärrän että on opettajalta liikaa vaadittu, että hän ehtisi tai jaksaisi aina valmistella jonkin superhyvän, yhtä aikaa opettavaisen ja mukavan tunnin, mutta TTU, sitten kun joku jaksaa niin olisihan se hienoa, että siitä saisi kiitosta eikä katteellista panettelua.
Tunnen olevani Robin Williams Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Voin vain kuvitella kuinka tuo tunne pahenee päästessäni joskus keskelle oikeaa työyhteisöä ja kolmattakymmentä vuotta tällä samalla tehokkaaksi todetulla metodilla opettavien äikänopejen keskelle. Se on juhulaa kuulkaa se.
Onneksi olen saanut tukea minua ohjaavilta opettajilta. Draaman opettaja, jolle olen sanataiteileva oululainen (ja ylpeä tästä nimikkeestä), lohduttaa ja kannustaa sanomalla että tulen tarpeeseen. Ihana harjoittelun ohjaajani kertoo heränneensä siihen, että hänen omat tuntinsa ovat liian tylsiä ja kielenhuoltopainoitteisia, ja aikoo käyttää jatkossa enemmän aikaa suunnitteluun ja oppilaiden motivoimiseen. Ja..., minua hän pyytää sijaisekseen.
Okei, opiskelutoverini ovat usein ihania myös. Eivät he ehkä ole kapeakatseisia tai yksinkertaisia tai vanhanaikaisia tai tyhmiä, mutta toisinaan heidän näkemyksensä opettamisesta ovat. Yllättävän monen. Ja minä suren niitä. Ja suren sitä, jos ne eivät tule muuttumaan ennen kuin he alkavat opettaa jonkun lapsia. Aivan liian monen.
Ja suren sinua hyvä "JUKI", joka olet näemmä joskus vuosia sitten kommentoinut blogitekstiäni ystävällisesti sanoin "Miten joku muuten voi kirjoittaa "useinmiten" ja haaveilla tulevansa opettajaksi - vieläpä äidinkielen sellaiseksi?".
Myönnän että minulla on äidinkielen opettajana heikkouteni ja paljon oppimista, kuten esimerkiksikin juuri sopimusten varaisten yhdyssanojen oikeinkirjoitusasu tai pilkkujen paikat.
Mutta niin, parahin Juki, kukin meistä tekee vain sen mihin pystyy; minä keskityn tuomaan esiin ja välittämään sen ilon mikä kieltä käyttävänä ja sillä itseään ilmaisevana ihmisenä olemisessa on. Sinä pyrit viemään sen pois.
Thursday, September 29, 2011
Rakkaudentunnustus
Elämäni ensimmäisten sitsien jälkeinen aamu, johon herään jo kuudelta hyvävointisena, koska en millään malta nukkua, kun sisällä pulppuaa valtoimenaan onni. Silitän ja suukottelen miehen tuoksuista unenlämpöistä ihoa vieressäni ja saan vastaukseksi hymyn, jolla on selvästi vielä toiveissaan jatkaa untaan.
Vaikka oikeastihan ärsyttävä mainos on se, missä raitiovaunun istuimen liian pieneksi havainnut laihduttaja-Anniina uskaltaa näyttää kauniilta!
Nämä aamut ovat minun, ja niihin sopii Johanna Kurkela (kuin nenä päähän, mun isi saattaisi sanoa). Suuret tunteet sopivat. Kristillisimmät skippaan, mutta ne onneksi tunnistaa yleensä jo nimestä. Esimerkiksi "Maan päällä niin kuin taivaassa" kuulostaa pahalta. Rohkenen antaa mahtipontisten melodioiden ja herkän äänen poukkoilla seinistä aika kovaa näin varhaiseksi, erehtyihän toinen muuan anteeksipyyntönsä yhteydessä kehuskelemaan rakastavansa kaikkia hassuja tapojani askartelulaatikosta juurikin siihen että laitan aina musiikin soimaan, kun hän vielä nukkuu.
Ei aikaakaan kun olen onnistunut herättämään nukkuvan karhun. Niin katoavaa-a-aa-a-aa on voimat ihmisen karhu laulaa epävireisesti ja tahdottomasti luolastaan ulos löntystäessään ja laukaisee ohimollaan pitelemänsä aseen.
Olisin palanut halusta paistaa aamiaislettuja, jotka kysyisivät olenko muistanut sanoa että olet maailman uppein ja suloisin, mutta maito on loppu. Ja että rakastan kaikkia pieniä hassuja tapojasi. Sitäkin, että kuvittelet karhunpalveluksen olevan ISO PALVELUS ja sitä, kun kiinteistökaisamainoksen pärähtäessä ruutuun viidettä kertaa tunnin pituisen ohjelman sisällä, katsot minua typertyneenä ja lohduttamana: "Ihan oikeasti, mää en enää tiedä mitä mää teen ton Kaisan kanssa".
Vaikka oikeastihan ärsyttävä mainos on se, missä raitiovaunun istuimen liian pieneksi havainnut laihduttaja-Anniina uskaltaa näyttää kauniilta!
Tuesday, September 20, 2011
Sitä saa mitä tilaa...
Sille tiukkanutturaiselle vanhapiikakansankynttilä-mielikuvalle opettajattaresta on baitövei kyllä ihan perusteensa. Kun olen opettaja, en pysty olemaan kovinkaan montaa muuta asiaa yhtä aikaa. Ainakaan hyvin.
Kotona nipotan sietämättömästi sängyn petaamisesta. Ja ihan kaikesta muustakin rehellinen ollakseni. Vaihtoehtoisesti olen hiljaa ja poissa; suunnittelen tuntia kesken elokuvan, ruokaostosten, unen. Tuntia, johon muuten kaikki ympärillä liittyy.
Yhtä aikaa tykkään kaikesta mitä saan aikaan kello kahdeksan kuuden välillä joka päivä, ja en tykkää siitä mitä kaikkea laiminlyön sen edestä. Ylityöllistettynä olossa on puolensa. Ja sitten se toinen puoli.
Viikonloppuna oli erityisen hienoa antaa vesireittien kuljettaa kaislojen halki. Veneen kannella, tuulta hiuksissa nojata lämpimään rintakehään ja kirkkaasti muistaa, miksi olen päättänyt olla sinun. Tulla metsästä 5 tuntia ja 20 litraa suppilovahveroita ja kantarelleja myöhemmin ja huomata etteivät ikuisuudeksi vakiintuvat joutsenet ole sillä aikaa antaneet pörhentelevän kilpakosijan tulla väliinsä.
Sunday, September 11, 2011
Piti kirjoittaa välillä, kun alkoi tuo huonekalujen siirtely puuduttaa...
Feisbuukki on alkanut muistella vuosien takaisia päivityksiä. Ensin on vallan herttaista muistella mennyttä minää, mutta sitten tulee paha mieli, kun sen huomaa hakkaavan nykyminän kymmenen-yksi.
(Se yksi olet sinä Pomppatiita, ei tarvitse loukkaantua.)
Tänään - vuonna 2009 - olin hengästynyt kasiluokan opettamisesta. Eilen vuonna 2009 olin puhki tuntien suunnittelemisesta, ja minä rakastin sitä kaikkea. Entinen minä oli aktiivisempi, ainakin feisbuukissa. Ja reippaampi, rohkeampi, aikaansaavampi. Ja laihempi. Go get'em tiger, sille sanottiin. Ja sehän meni ja oli kaikkia ääriviivojaan myöten. Se venytti mukavuusaluetta niin että paukkui, niin että se kattoi koko maailman lukuunottamatta tietysti silliä, jota se ei vaan opi ikinä syömään.
Nyt elämme niinkin vaarallisesti että saamme varoituksen - huonekalujen siirtelemisestä! Jännä juttu, onhan niitä kerran siirretty, puolitoista vuotta sitten ovesta sisään.
Uudelleen-orientoidun gradun tekemiseen siivoamalla hurjasti Pmmp:n tahdissa. Palautan mieleen rakkauden tutkimusaineistooni samalla, kun olen tukehtua pölyyn kesken maan ja vetten alla kuolleilla kielillä laulavan tytön...
Enkä saa vietyä kesäkenkiä varastoon ja korvattua niitä talvikengillä. Se, että avomies on Vaasassa, on olevinaan joku syy.
Vuoden 2009 minä olisi tukehtunut pölyn sijasta nauruun, jos olisi kuullut kokoontuvansa naapuriin, toisen futisvaimon luo kuuntelemaan pallopeliä radiosta. Mutta siellä naapurissapa asuukin minun paras ystävä. Se, jonka kanssa voi puhua kaikesta; painajaisista, erotiikkamessujen synnyttämästä hämmennyksestä, opiskelijaelämästä, noloista yökastelijoista, hajonneista läppäreistä ja siitä kenet talutettiin ulos mistäkin yökerhosta, jonka kanssa voi tyhjentää kulhollisen mustikkakeksejä, ja joka muistuttaa että on jotain ottaa haltuun uusi kaupunki, yliopisto, koti, uudet ihmiset, uusi harrastus ja työpaikka. Ja että ensi viikollahan minä alan opettaa!
Tuesday, August 23, 2011
Syksyisiä asioita
Kuusi tuntia kirjaston vetoisassa lukunurkkauksessa päivittäin saa minut niiskuttamaan. Tunnelmassa sinänsä ei ole mitään vikaa; minä katon sinun kamoja, kun käyt kahvilla ja sinä hiljennät mölyämään erehtyvät tuttavasi, että saan keskittyä. Siellä me toisillemme tuntemattomat sulassa solidaarisuudessa luemme, minä ja kymmenen muuta abia. Ainiin, paitsi että minä en lue ylioppilaskirjoituksiin, vaan suomen kielen sivuainepääsykokeeseen, mutta meen täydestä.
Ai mitä, etkö sinä ole opiskellut jo pari vuotta sitä suomen kieltä? No kato olen, mutta se on yksi näitä Turun yliopiston hienouksia, että kaikki sivuaineoikeudet on haettava uudestaan kerran vuodessa järjestettävässä pääsykokeessa, sillä ilman tuota oikeutta Oulun yliopistossa suorittamani suomen kielen aineopinnot mitätöityvät.
Lukemisen kanssa olen varsin sujut, mutta sen luihin ja ytimiin paikalla kököttämisen seurauksena pureutuvan kylmän kanssa en. Kotona vedän villasukat polviin saakka ja könyän varastosta lunta odottelevien talvirenkaiden yli kaivamaan hyvään talteen pakattua toppaliiviä. Ihan ite.
Lukemisen kanssa olen varsin sujut, mutta sen luihin ja ytimiin paikalla kököttämisen seurauksena pureutuvan kylmän kanssa en. Kotona vedän villasukat polviin saakka ja könyän varastosta lunta odottelevien talvirenkaiden yli kaivamaan hyvään talteen pakattua toppaliiviä. Ihan ite.
Kirjoitan kalenteriin päivämääriä, joina täytyy muistaa ilmoittautua kursseille ja sitseille ja mennä taas kuoroon. Siivoan penaalin edellisvuoden jäljiltä ja varaudun tulevaan erivärisin kynin. Käyn kokouksessa suunnittelemassa fuksisuunnistusta ja kertomassa Minun ja Sannukan rastista. Tilaan mekon potkupallokauden päätösgaalaan. Katselen uudeksi vuodeksi mökkiä Rukalta...
Ja silti kaikkein varmin syksyn merkki on elämänlaatuani merkitsevästi rajoittavan sivuainepääsykokeen jälkeen kokoontuva BB-studio. Sillä - olkaapa rehellisiä - mitkään kynttilät eivät valaise olohuoneita niin kuin vuosittainen BB, jota kukaan ei seuraa, mutta joka silti kerää ääreensä puolisen miljoonaa katsojaa illassa. Ja jonka aluksi outo ja vielä edellisvuotta huonompi tunnari pärähtää syksyn hämärään voimalla, jonka muistaa pian unissaankin ja tuo synkkeneviin iltoihin turvallista jatkuvuutta.
Ja kieltämättä vähän kyseenalaisesti hankitun paremmuuden tunteen.
Subscribe to:
Posts (Atom)
Voittaja ei välitä. Eiku.
Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...
-
Pojat. Sellaisia huomioita tänään, että pojat ovat hankalia ja niistä on vain harmia. Varsinkin sellaiset pojat, jotka luulevat voivansa puh...
-
Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hank...
-
En. Ei siksi etten haluaisi, mutta... No sanotaan ehkä. Ehkä tosiaan jos Alvar Ainutlaatuinen tulee vastaan. Tai siinä tapauksessa, että kom...