Oi missä on polkuni, missä on tie, jonka varrelta mustikat hain

Teemme Suomi-koulun kanssa kevätretken Oslon eläinmuseoon ja vietämme siellä oppituntien välissä kevätjuhlaa piknikin merkeissä. Suunnittelin juuri pahaa-aavistamattomana viimeisiä tuntejamme selaten läpi Fröbelin palikoiden eläinaiheisia rallatuksia, kun kohdalle osui "Harakka-loru", veljenpoikieni muinainen suosikki. Olen kuvannut monta videotakin isänsä tavoin "keikalla" olevista pienistä, jotka laulavat Harakka-lorua legopalikoihin.

Tissa nostaa seltää!!!

Taitti linnut peltää!!!!

Nuorempikin intoutuu huutamaan satunnaisesti ulkoaosaamansa fraasit niin voimallisesti, että häntä yritetään toistuvasti siirtää turvamiehen tehtäviin.

Hän lähtee syksyllä kouluun! 

Samainen kaksikko on juuri palannut Turkista. Lentokoneessakaan ei pelkoa näytetty, vaikka vanhempi olikin ehdottanut, että Turkkiin voitaisi matkustaa ensi kerralla laivalla. Viimeksi kun tapasin harakkaloruilijat, heillä oli omat ihastuksensa, joiden edessä tätille sanottiin vaan kiusaantuneena, että "joo joo, ihan sama". 

Ja uudelleen ja uudelleen he kuuntelivat Hectorin Nostalgiaa ja osasivat ulkoa kaikki sanat. Toisella oli lisäksi koko ajan sokka irti!

Vaikka omasta ja britti-stand-up-koomikon, joka tietysti tottakai otti minut silmätikuksi koko esityksen ajaksi, mielestä sitä on aina vaan 17-vuotias, paljastavat lapset hämäyksen. Heistä huomaa, että aika on oikeasti kulunut. Jos joskus onkin ollut, niin enää sitä ei ole tuhlattavaksi. 

Ensimmäisen todella läheisen ystäväni kasvava maha ja mustavalkokuvat sitä asuttavasta tytöstä eivät varsinaisesti lakkaa muistuttamasta siitä, että jostakin jää aina paitsi olemalla toisaalla.

Täällä toisaalla on kuitenkin kaikenlaisia mielenkiintoisia projekteja meneillään. Annoin ensimmäiset yksityisopetustuntini ja kävin ihan itse ensimmäiset palkkaneuvotteluni. Minua pyydettiin laulamaan myös. Olen ottanut aurinkoa oopperatalon katolla ja ensimmäiset pisamat ovat laskeutuneet poskipäälleni. Olen saanut norjalaisen pankkitilin ja henkilökortin ja ylihuomenna saan avustusta toiminimen laittamiseen. Olen tavannut mielenkiintoisia ihmisiä ja tanssinut ja opiskellut norjaa ja syönyt kaikkien aikojen parasta sushia. Olen urheillut ja saunonut ja shopannut ja nauttinut hyvästä seurasta. Olen ostanut itselle kukkia. 

Haikeilun ja ikävän ohella elämä on siis ollut hyvvää!

Mutta jos siitä huolimatta loukkaa itsensä johonkin, hmmm...let's say vaikka poikaystävän huonoon käytökseen, suosittelen lämpimästi seuraavaa nettitelevisiohelmeä: The Voice of Finlandin finaalin introa. Axl Smithin kiusallinen Girl we cool-hitin tahtiin hyperventilointi parantaa kummasti oloa laittamalla asiat taas oikeaan perspektiiviin. Noin kolmeminuuttisen pakoreitittömän myötähäpeän ja ulvontanaurun jälkeen olo on raukea ja kiitollinen. Mulla tässä sittenkään edes niin huonosti mee...

Mä kirjoitin tämän jo 13.4. mutta unohdin julkaista

Kun vanhempani muuttivat Jyväskylästä Rovaniemelle (synnyttivät siellä minut), Rovaniemellä paikasta toiseen ja viimein Kemiin sekä edelleen Karihaarasta Tervaharjulle alkoi silloin alakouluikäinen isoveljeni saada kaljuja kohtia päähänsä.

Kun vanhempani suunnittelivat uutta muuttoa takaisin Etelä-Suomeen synnyinseuduille, isoveljeni hiustenlähtö kiihtyi. Heidän oli peruttava aikeensa, koska esikoinen stressasi muutoksia silminnähden raskaasti.

Myöhemmin me kaikki neljä metelöimme täyttä kurkkua muuttovastaisesti, eikä meitä liikutettu houkuttelevien työtarjoustenkaan perässä enää mihinkään. Meillä oli jalkapallojoukkueemme, teatterimme, bändimme, koulumme, kotimme ja ystävämme. Oma piha, jonka perällä pieneläinten hautausmaa, itse istutettu kuusiaita ja iso sähkökaappi, jonka ympärillä pelattiin sianpommitusta.

Yhtä kamalan raastavaa voi muuttaminen olla aikuiselle. Ei teille seikkailijoille. Mutta meille, joille seikkailuksi riittää oma kuisti, jolla vasta voi tuntea olevansa täydellisen vapaa ja onnellinen. Vasta silloin, kun tuntee kuuluvansa johonkin, tehneensä sen olon itselleen.

Kemiin muuton jälkeen olen asuttanut useampaa kuistia, tai tarkemmin sanottuna parveketta, ja viimeiseen kiinnyin niin, että on ollut vaikea karistaa tunnetta siitä, minne kuulun. Tietoisuutta siitä, etten ole siellä.

Oletteko kuulleet minun puhuneen samasta aiheesta ennenkin? Avomieheni ainakin on. Hän on ollut turhautunut negatiivisuuteeni ja lohduttomuuteeni. Minulle sen sijaan ei ole olemassa mitään kauniimpaa kuin tuntea suurta kaipuuta ja kuuluvuutta jonnekin.

Mulle on jostain teini-iän lentävien lauseiden kirjevihkoihin kirjoittelu-ajoista saakka iskostunut mieleen yksi fraasi:

Parempi kaivata sitä, jota rakastaa kuin elää sen kanssa, jota vihaa. 

Se on mulle jotenkin totta. Tietysti tuota ympäripyöreyttä voi käännellä, miten vain, ja niin minä juuri olen tehnytkin.
Olen soveltanut sitä monessa tilanteessa ja tähän se on kai kääntynyt jotensakin niin, että otin mielummin riskin ja kaipaan paikkaan, jota rakastan kuin jään sinne ja vihaan joka sekunttia, jonka joudun elämään ilman sitä, jonka kanssa elämältä olisi voinut saada kaiken. Kai minua myös pelotti, kun aikaa kului, että hän alkaisi ennen pitkää vihata minua, jos jättäisi takiani tavoittelematta unelmaansa.

Eivätkö ihmiset kadu eniten asioita, jotka jättivät tekemättä?

Ja vaikka nälkä kasvaa syödessä niin ulkomailla asuessa se vasta kasvaakin. Muutun täällä toisinaan parannelluksi versioksi itsestäni: reippaammaksi ja rohkeammaksi. Nyt haluan näyttää itselleni, etten ainoastaan pärjää vaan myös ennen pitkää viihdyn.

Tällaisina päivinä on helppo uskoa riskin kannattaneen. Kun olen tuntenut itseni korvaamattomaksi Suomi-koulussa; saanut pikkuoppilaani kielioppitunnilla kiljumaan riemusta ja liikuttavasti esittämään ääneen toiveensa siitä, että opettaisin heitä jatkossakin. Kun saamme vihdoin viimein tiilisavotan päätökseen kotiraksallamme ja televisiota kannattelee maailman hienoin tv-taso. Se kastetaan tirauttamalla muutama kyynel katsomalla Voice of Finlandia (se iso poika laulamassa Sua vaan yli kaiken mä raa-kastan!!!!) ja nautiskelemalla kylmä lasillinen Suomesta kuljetettua viimeistä lonkeroa. 
Kun aurinko aivan odottamatta heittää olohuoneeseen kirkkaan lupauksensa kesästä. Ja kun mies varastaa huomioni tanssien valoläikässä idioottimaisesti "tuo mulle lämpöö"-kappaleen tahtiin purskauttaakseen minut räjähtävään nauruun.

Voiks sää kirjottaa jo sen blogis niin lähetään kylille kuljaileen. No selvä. Työt on tehty. Lauantain alkuilta. Eikä meitä sido mikään mihinkään. Näillä kylillä on aina vain mukavampi kuljailla.

Nyt hän juuri strippaa "Call me maybe"-kappaleen mukana. Pakko mennä.

Man eldes ikke alene

Täytin kaksikymmentäkuusi vuotta. Olen virallisesti vanha.

Syntymäpäivä alkoi merkillisesti. Heräsin unesta, jossa keskustelin elämästä kaikkien aikojen ensimmäisen poikaystävän kanssa. Olimme täyttäneet kolmekymmentä ja hän oli saapunut lunastamaan tekemiämme lupauksia. Meidän olisi tässä vaiheessa pitänyt olla naimisissa ja meillä olisi pitänyt olla ainakin kolme lasta. 

Tunsin unessa suurta syyllisyyttä siitä, että olin elänyt elämääni jotenkin aivan väärin; 15-vuotias minä olisi ollut hyvin pettynyt. "Muistatko mitä minä lupasin?" kysyi uni-hän. Ja yhtäkkiä minä tietysti muistin, kuinka hän oli luvannut rakastaa minua vielä kolmikymppisenäkin (15-vuotiaana siihen on vielä koko elämän mittainen matka). Samassa uni-minä tiesi hänen myös pitäneen lupauksensa.

Mutta siitä huolimatta...tai pikemminkin juuri siksi uni-hän kertoi antavansa anteeksi sen, että poikkesin suunnitelmasta; rakastuin hänen jälkeensä monta kertaa, muutin toisiin kaupunkeihin ja toiseen maahan ja kasvoin aikuiseksi, enkä enää leikkinyt pihlajanmarjasotaa hänen takapihallaan. Tai yrittänyt osua sillalta sylkemällä alhaalla ajaviin autoihin.

Enkä enää osannut puhua hänelle, kun viimeksi kotona pienessä merenrantakaupungissa käydessäni istuimme vahingossa samaan penkkiriviin elokuvateatterissa. Minä, hän ja hänen suloinen kamalan nuori tyttöystävänsä. Leffa oli tietysti 25 tapaa pilata parisuhde, jos tilanteen tukaluudesta kaipaa ironisia lisätietoja.

Kuinka monta vanhan kansan viisautta yhdessä tekstissä on liikaa? Mä aion käyttää nyt muutaman. Aloitetaan tällä: Niin makaa kuin petaa. 

Avomieheni, joka useammin makaa kuin petaa ja jonka luokse löysin sääntöjä rikkomalla, on epäsuorasti pedannut minulle tämän syyllisyyden tunteen valitsemalla iltasatuluettavaksi Pikku prinssin. 

Oli minun vuoroni lukea ääneen, kun pääsimme ihastuttavaan kohtaan, jossa kettu ilmestyy näyttämölle. Ei ole ihme, että näkee tuollaisia unia, jos nukahtaa ketun tärkeään opetukseen totuudesta, jonka ihmiset ovat unohtaneet: Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt.

- Hyvästi, pikku prinssi toisti.
Kukka yskäisi. Mutta se ei johtunut vilustumisesta.
- Olen ollut tyhmä, se sanoi vihdoin. - Pyydän sinulta anteeksi. Koeta olla onnellinen.

Unesta herätessäni kiiruhdan tarkistamaan ulkoisten merkkien viittaavuutta siihen, että täytän kolmenkymmenen sijaan vasta kaksikymmentäkuusi. Kuten viimeisten viikkojen ajan, ennen uhkaavasti lähestyvää syntymäpäivää, olen havaitsevani rupsahduksen merkkejä.

Miehen lahjaa avatessa olen vakuuttunut siitä, että hänkin on havainnut. Saan salikassin, lenkkarit, urheilupaidan ja parit juoksuhousut. Ja sitten vielä sydänkohtauksen, kun alan täyttää kassia salille menoa varten. Sivutaskussa möllöttävät liput Beyoncen toukokuun konserttiin! AAAAAAAAAA!

Ihania lahjoja. En tiedä, olenko ihan ansainnut niitä. Ehkä sen urheilupaidan.

Urheilupaita on vähän huti, mutta vain noin kahdellakymmenellä vuodella. Näen sen heti. Koko on olevinaan oikea, mutta lastenpuolelta: merkinnän xs alapuolelta olisi ostotilanteessa huomatessaan voinut myös lukea 122cm-128cm ja sen alta vielä 6-8-years.
Tavoitepaita? lahjanantaja ehdottaa huvittuneena, kun tunkeudun nukenvaatteeseen. Jos tavoitteenani olisi esimerkiksi irroittaa toinen käsistäni niin sitten se menisi kyllä. 

Ikäkriiseily on ärsyttävää. Minä en ole ennen ikäkriiseillyt. Mutta silloin en olekaan ollut vielä 26-vuotias! Kaksi pahaa-aavistamatonta läheistä joutuu yllätetyksi kriiseilyn tulilinjalla. He kommentoivat, että "susta ei saa rupsahtanutta tekemälläkään hullu!" sekä "älä pelkää, et muistuta ulkoisesti etkä henkisesti lähellekään 26-vuotiasta!" 

Seuraa arvoitus. Kumpi kommenteista on avomiehen loppurepliikki jotain mitätöntä toista prätkämäistä asiaa koskevassa riidassa?! Ruma tyyli. Antaa kehässä toisinaan ihan hyvän vastuksen.

Muistan puolustautuneeni unessa sillä, että olen elämässäni onnellinen.

Se saattaa jopa alkaa taas olla ainakin suureksi osaksi totta. 
Vielä hetki sitten kuullessani muiden asuttavan meidän Turun kotia, teki samassa mieleni hypätä liikkuvasta autosta, kieriä keskelle pahinta loskaista iltapäiväruuhkaa ja huutaa apua koko puhkotun sydämen voimasta.

Totta tosiaan on kulunut kokonaisia viikkoja niin, etten ole tunnistanut itsessäni enää sitä tyttöä, joka mielummin hyppäisi raitiovaunun alle kuin sen kyytiin. 

Jos välillä surettaakin niin enää ei kuitenkaan siksi, että asuu Norjassa.

Vanhuus ei tule yksin. Se tulee "Näytätpäs sä nuorelta tässä kuvassa. Ja tässä." -kommenttien saattelemana parin vuoden takaisia paperivalokuvia katsellessa. Se tulee meille upeille naisille kohotettujen skumppalasien kiiltäessä. Se tulee tavassa käyttää luontevasti itsestään sanoja nainen ja upea. Se tulee miettiessä, että haluanko minä niitä lapsia ja vastatessa itselle, että kyllä haluan, mutta en vain juuri nyt. Se ei tullessaan enää kuule kysymystä siitä, milloin sitten, koska sillä on niin kiire kokeilemaan uusia asioita, kuten joogaa ja Suomi-koulun kevätretken järjestämistä luonnontieteelliseen museoon. Se tulee ystävän itse tekeminä karjalanpiirakoina.

Se tulee lempeytenä ja armollisuutena toisen ja itsen inhimillisyyttä kohtaan. Opetteluna pyytämään ja antamaan anteeksi. Enenevissä määrin ainakin. Se tulee haluna oppia vastaamaan siitä, minkä on kesyttänyt. Se tulee myös huomiona siitä, että eräs pikku prinssi on tainnut kesyttää minut, silminnähden.

Jos vanhuus tulla raahustaa tällaisina aamuina ja valkeaa kotiamme hivelevinä valoina sekä vatsan pohjasta (nykyään hyvällä tavalla) ottavalla minä asun täällä-tunteena, niin olen kiitollinen siitä.

Ja siitä aivan erityisesti, jos sen saa jakaa niiden ihanien tyyppien kanssa, jotka ovat tukeneet minua matkojen päästä ja joita ihan valtavasti rakastan. Sekä näiden ihanien tyyppien kanssa, joihin olemme täällä jo saaneet tutustua ja joille haluan vain sanoa saman kuin mitä eräs heistä kirjoitti meidän Hyttebok:iin kyläillessään: Dere er noen fantastisker personer! Det er veldig viktig för mig å ha gode venner rundt meg. Jeg setter virka lig pris på det. Mer enn dere aner! 

Haaste!

Ahaa, minut siis haastettiin kertomaan itsestäni 11 satunnaista asiaa ja sitten vastaamaan eräisiin kysymyksiin. Olen vähän otettu. Tykkäsin nuorempana vastailla tällaisiin kyselyihin. Joo, ja itsestäni olen osannut puhua ja kirjoittaa aina.

Siis 11 randomia faktaa minusta:

1. 
Olen herkkä. Kaikki eivät sitä tule ajatelleeksi, koska se ei tarkoita sitä, ettenkö luottaisi itseeni yhtä aikaa. Saatan kuitenkin loukkaantua syvästi sellaistenkin ihmisten puhheista, joilla ei ole sinänsä mulle mitään merkitystä. Yleensä kun joku (esimerkiksi päivä tai suunnitelma) on pilalla niin se on sitten ihan kokonaan pilalla, että sillä tavalla olen kans aika äärimmäinen tyyppi. Mutta tulen iloseksikin ja onnelliseksi ihan pienistä elämän yksityiskohdista.

2.
Edellisestä johtuen liikutun myös to-del-la helposti! Ystäväni S sen sanoi, että pahimpia ovat jotkut kolmea itse kasvattamaansa kohmeista naurista ja yhtä punajuurta torin kulmalla myyvät papat. Voih. Matkalla jouluksi kotiin oltiin superonnellisia, kun laivan autokannella ulos pääsyä odotellessa kuului joku varhainen suomenkielinen onnittelu-radio-ohjelma. Sinne soitteli koko ajan jotaki Raatikaisen Alpoa ja Laakson Hilkkaa onnitellakseen kaukana asuvia perheenjäseniään tai ihan vain solidaarisesti toivottaakseen kaikille rauhallista joulun aikaa ja rupatellakseen toimittajan kanssa. Viivyttivät puhelua viimeiseen saakka. Kyyllä, minä pillitin koko matkan kotiin.

3.
Kirjahyllyni on täydentynyt lähiaikoina kahdesta aarteesta. Arundhati Royn Joutavuuksien jumalan sain ystävältäni A:lta, joka myös rakasti kirjaa ja oli löytäessään ostanut sen divarista kahtena kappaleena miettien, kelle voisi toisen lahjoittaa. Riikka Pulkkisen Raja meni hukkaan ollessaan lainassa. Eikä sitä tietenkään ole saanut enää kovakantisena mistään pitkään aikaan, kunnes äiti teki täsmäiskun Kemin kirjadivariin.

4.
Saako ihmissuhteis saikuttaa? Impulsiivista shoppailua harrastava mieheni (HUOM. Ei avio vaan avo-, koska emme todellakaan mene koskaan naimisiin, koska olemme katsoneet parhaaksi säästää juurikin esimerkiksi häistä ja kodin sisustuksesta) ilmoitti juuri suunnittelevansa sen sijaan prätkän ostoa. En ole pitkään aikaan kuullut mitään niin älytöntä ja tuntenut itseäni lopulta näin ärsyyntyneeksi. Nythä on siis kaikki pilalla.

5.
Synnyin Rovaniemellä.

6.
Pelkään pimeällä liikkumista ja ulkoa kantautuvia ääniä, jos olen yksin kotona.

7.
Opiskelun ja opettamisen suhteen tunnustaudun perfektionistiksi. Muuten en niinkään. Paitsi AVOpuolison mielestä toisinaan hänen suhteensa myös. Mutta hei, jos itse on ollut aivan ihana tyttöystävä niin sitten on varaa vaatia hiukan toiseltakin, vai eikö muka oo?

8.
Olen ollut aivan ihana tyttöystävä.

9.
Tunsin fyysistä pahaa oloa, kun Mikael Saari ei voittanut Uuden musiikin kilpailua. En nähnyt, että se olisi edes mitenkään mahdollista. Olen hänestä niin ylpeä. Norjalaiset ja ruotsalaiset, joilla olen pakkokuunteluttanut tätä "euroviisuvoittajan 2013" We should be trough:ta ovat olleet ihan myytyjä. Kirvelevin tappio hetkeen ystäväni M kiteytti UMK-finaalin jälkeen viestissään. Ja hei, se on paljon sanottu Suomen maajoukkuejalkapalloilijoiden AVOpuolisoilta. Pitäkää dingdonginne.

10.
Olen toisinaan ruokkinut meidän etupihan sorsia. Nykyään, kun koetan vaivihkaa lähteä ulos tai tulla kotiin, ne tunnistavat minut kävelysillalta ja pulikoivat iloisesti nokat ojossa muodostelmassa vastaan. Arvatkaa vaan liikutunko siitä.

11.
Kuuntelen nyt Tiiu Helinän Susi-biisiä. On vaan niin ihana.


Ja kysymykset:

1. Mikä on sponttaanein teko, minkä olet koskaan tehnyt?

Tämä on helppo: Muuttanut Turkuun, ehdottomasti!

Minulla on sellainen pitkä seurusteluhistoria, jossa olen aina pysynyt aika itsenäisenä, esimerkiksi halunnut ehdottomasti asua yksin. Tapasin nykyisen helluni Oulussa yli kolme vuotta sitten ja vaikka rakastuin aika kovaa, en tahtonut oikein myöntää, että rakastuin. Hänellä oli mun silmissä aika kysseenalainen naistennaurattajan maine ja hän oli muutenkin kaikin puolin sopimaton siihen pinnalliseen kuvaan, mikä mulla oli mun tulevasta vanhemmasta akateemisesta muusikko-Alvarista.

Ehdittiin tapailla kaksi kuukautta, kun toinen sai töitä Turusta ja pyysi minua mukaan. Kieltäydyin edes miettimättä sen enempää, koska pidin ajatusta ihan vitsinä. Lähtöaamuna hyvästeltiin surullisina. Luultiin, että meidän välillä on kaikki suurinpiirtein ohi. Sitten hän ajoi pois ja minä lompsottelin yliopiston tyhjillä käytävillä itsenikin yllättäneen voimakkaan surun murtamana myöhässä luennolta ja mietin, ettei mua oikeastaan kiinnosta elää tätä elämääni täällä ilman häntä. 

En tiennyt vielä silloin hänen erittäin huonoon saumaan tulevasta prätkähaaveestaan.

Täytyy myös lisätä, että en todellakaan ole tehnyt montaa rohkeaa tai sponttaania tekoa elämässäni. Olen hyvin suunnitelmallinen ja kurinalainen ja turvallisuushakuinen eli ihan nynny. Minä kiinnyn kaikkeen ympärillä, enkä osaa muuttua tai uudistua. Kertoohan tän blogin kivikautinen ulkoasukin jo sen. En halua, että mikään muuttuu. Siis mikään hyväksi todettu. On todellakin asioita, joiden ehdottomasti soisi muuttuvan. Jesus had two fathers and he turned out fine!

Koko elämäni, kotini, opiskeluni, ystäväni ja työpaikkani oli Oulussa ja tulevaisuuteni siellä oli tarkkaan piirretty.

Luennon sijaan otin suunnaksi amanuenssin kanslian ja kuulin itseni kysyvän, mitä pitäisi tehdä, että voisi saada siirron Turun yliopistoon.

Seuraavaksi soitin äidille, että puhuisitko minulle järkeä, kun oon muka muuttamassa Turkuun?! Mihin äiti, joka vain kuukausi aiemmin huokaili paheksuvasti lukiessaan minusta ihastuksen ja käski lopettaa moisen höpötyksen, myhäili nyt No minä vähän jo ihmettelinkin, että miksi et muka lähtis?!?! Tässä välillä äitini ehti tavata hurmurin, joka halutessaan osaa kyllä kaivaa vanhat taitonsa esiin.


2. Kauhein elokuva? Paras elokuva?

Kaikki kauhuelokuvat ovat minusta ihan kauheita. En koskaan katso niitä, koska minulla on ihan liian vilkas mielikuvitus. Poliisi-tv:kin on kiikun kaakun, et onko se kiellettyjen listalla. Kerran kuitenkin koetettiin tyttöjen kanssa katsoa Halloween-yönä kimpassa Wolf Creek-nimistä tositapahtumiin perustuvaa Aussi-roadtrip kauhuleffaa, jossa auto hajoaa...
En suosittele kellekään. En kyllä tiiä, kuinka se loppuu, mutta se on ihan yhtä hirveyttä! Sammuttakkaa se, rääyin kuin syötävä niin hillittömässä paniikissa, että tytöillä ei ollu muuta vaihtoehtoa kuin jättää leffa kesken, laittaa valot päälle ja harhauttaa mua juttelemalla jostain, mikä tapahtuu kaukana autiosta talosta pimeän metsän keskellä.

Voi, parasta elokuvaa on ihan mahdoton valita. Oon tykänny hulluna ainakin näistä: Wicker Park, Crash, Derailed, Marley&Me, Amelie, Loveactually, Forrest Gump, Death Poets Society, The Notebook, Brokebackmountain, Boys don't cry (jota en kylläkään ennää pysty kattomaan, kun se on niin traaginen), Happythankyoumoreplease, 500 Days of Summer, He's Just Not That Into You, Non ti muovere (suomennettu Älä liiku), Ondskan (Pahuus), Så som i Himmelen (As it is in heaven)...ruotsalaiset tekkee muutenkin paljon loistoelokuvia, mutten muista niiden nimiä.  
Tykkään kattoa myös paljon kotimaisia. Vuosaari, Käsky, Veijarit ja Tyttö sinä olet tähti on esimerkiksi tehny vaikutuksen. Katottiin just E:n kanssa "Kohta 18" ja se oli tollaseksi nuorisoleffaksi kyllä ihan tosi hyvä!

3. Tärkein esine/asia?

Tärkeimmät esineeni ovat varmaankin mieheltä lahjaksi saatu Anna-koru ja DG:n kello, joita pidän aina, iphone, jota ilman en osaisi enää elää ja Tero-nalle, joka on minulle yksi lohdullisen muuttumaton ja halattavan läsnäoleva osanen tässä muutoin alati muuttuvassa maailmassa.

4. Biisi, joka kuvastaa sinua tai parasta ystävääsi?

Mua ja E:tä kuvastaa tietenkin Cheekin Jos mä oisin sä! Hahahaha.

5. Mitä haluat tulevaisuudelta? Miksi?

Prätkän! Eiku...en halua. Gradun valmiiksi ja lissää töitä.

6. Jos saisit valita, niin minkä kielen haluaisit oppia ja miksi?

Norjan, koska se tekisi töitten saamisesta aika paljon helpompaa. Odotan juuri postista itseopiskelupakettia, jonka tilasin meille.

7. Miksi aloit kirjoittamaan blogia?

En oikein muista. Siitä on niin kauan. Taisin lukea ihastuksissani erään M:n blogia Voi minun päiviäni. Halusin kirjoittaa yhtä hauskasti ja hyvin jonain päivänä. Olen kirjoittanut päiväkirjaa aina. Kirjoittaminen on mulle ehkä luontaisempi tapa ilmaista itseä kuin puhuminen. Kun aloin kirjoittaa blogia, huomasin, että ollessani vihainen en voi vain kirjoittaa sataan kertaan "Piip on mieshuora". On pystyttävä parempaan ja haettava vaihtoehtoisia tyylikkäämpiä tapoja sanoa sama asia. Vaikka lukijoita olisi kolme, he pakottavat minut kehittämään itseäni, vaikka kuinka kirjoittaisinkin itselleni.

8. Lempivärisi? entä lempivuodenaikasi?

Ei mulla oikein oo lempiväriä. Hedelmäkarkeista, deodoranteista, rasvoista, kännykänkuorista, hammasharjoista, hajuvesistä jne. tarttuu usein mukaan pinkki yksilö, jos semmonen vaihtoehto vaan on tarjolla. Mulla on pinkki onepiece, mutta muuten puen päälle lähinnä valkosta, mustaa ja harmaata.

Ja tää blogihan on myös aika pinkki! Lainatakseni paikkani osoitukseksi tarkoitettua vastausta, kun kysyin eräältä henkilöltä kerran, mitä hän piti blogistani luettuaan sitä. Jo aiemmin hän oli leimannut minut blondiksi hölmöläiseksi, jota ei kelpuuttaisi thaitheelliseen epäpinkkiin seuraansa julkisesti, vaikka muuten kyllä. Herttainen tapaus.

Lempivuodenaika on kesä.

9. Missä haluaisit käydä? Ja kuvaile lempipaikkaasi.

Haluaisin kyllä varmaan jo Jenkkeihin, mutta myös Euroopassa olisi mukava matkustaa. Seuraavan matkan taian silti tehdä Tukholmaan M:n luokse.

Lempipaikkani on sitten Turku, mutta sieltä juuri tulin ja minua kyllästyttää aina itkeä sen perään.

10.  Mistä haaveilet?

Haaveilen äidinkielenopettajan virasta yläasteella, jossa saisin opettaa myös luovaa kirjoittamista ja ilmaisutaitoa/draamaa. Siksi haaveilen paluumuuttamisesta yhdessä ja elämästä Norjan jälkeen, koska tollasta paikkaa ei taida olla täällä tarjolla. Haaveilen omasta lapsesta, jonka voin viedä vauvasanataidekerhoon, mutta jonka voi myös aina välillä palauttaa siksi ajaksi, kun haluaa taas olla hetken ihan vaan T:n kanssa kahdestaan. Ja omasta kodista, johon saa rauhassa rakastua ja jossa saa rauhassa rakastaa, koska siitä ei tarvi enää koskaan muuttaa. Pysyvyydestä.

11. Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?

Ravistella prätkämiestä. Mitä hän oikein miettii? Ehkä myös vähän soittaa perään, onhan hän joka tapauksessa minun prätkämieheni ja minä kiukuttelen ikävää, koska olemme nähneet yhteensä kaksi viikkoa tänä vuonna. Kirjoittaminen on saanut minut leppymään ja arvioimaan  käytöstänikin kriittisesti. Voin pitää siitä tai olla pitämättä siitä, mutta jos hän haluaa prätkän niin hän on ehkä sitten kuitenkin prätkänsä ansainnut? 


Sitten minun on keksittävä 11 kysymystä. Kerro itsestäsi 11 satunnaista asiaa ja vastaa sitten näihin kysymyksiin:

1. Millaista päivää vietät tänään?
2. Mitä mieltä olet prätkän ostamisesta maailman kalleimmassa maassa, jossa autostakin on ollut suunnilleen vaan harmia, kun on tarkoitus säästää? Sijoittaisitko a) prätkään b) johonkin muuhun vai laittaisitko kenties c) säästöön niin kuin on sovittu?
3. Mikä on lempilautapelisi?
4. Miten analysoisit Anna Puun kappaletta Säännöt Rakkaudelle? Mistä siinä on mielestäsi kyse?
5. Missä tilanteessa olet halunnut vajota maan alle häpeästä?
6. Kenen sanoisit tuntevan sinut parhaiten? Kuinka se käy ilmi?
7. Minkä hyvän elokuvan olet viimeksi katsonut?
8. Mistä olet valehdellut äidillesi?
8. Millaiset häät haluaisit, jos joskus menisit naimisiin?
10.Mille olet nauranut viimeksi raikuvasti?
11. Mikä on bravuurisi keittiössä?

Ja heitän haasteen teille:

http://vaahterapuu.livejournal.com/

http://eimainoksiaparatiisiin.blogspot.fi/

http://maidelin.blogspot.fi/

http://kulta-siskoni.blogspot.fi/

http://milkaemilia.blogspot.fi/

ja sinulle S.M., jos vielä kirjoitat blogia, koska en löytänyt sitä! Linkitäkkö sen tonne mun kommenttiboksiin, jos son vielä hengissä ja otat haasteen vastaan?

Edit. Siis mikä tätä bloggeria vaivaa, kun tää tekee tollasia taustoja ja muuttaa riviväliä ja fonttia, enkä saa tätä millään normaaliksi!!!!!!!?????!!!!!!!!

Painajainen Sørengkaialla

Moi miniä! 
Kuulin, että oot vieläkin kipeänä... :( 
Toivottavasti lääkkeet auttaa ja saat 
itsesi pian kuntoon ja palaat kehiin 
entistäkin ehompana. :) Paranemisia!!!!!

Pitkittynyt flunssani sai kahdeksantena päivänä seuraa vihlovasta pää- ja silmäsärystä, valonarkuudesta, korkeasta kuumeesta, paineen tunteesta kasvojen alueella ja romahtaneesta yleiskunnosta. Oireista johtuva tuska ylitti lopulta vastenmielisyyskynnyksen ruveta selvittämään paikallista terveydenhuoltosysteemiä. 

Legevakt ei tullut kyseeseen, koska olin aivan liian kipeä mennäkseni koko päiväksi  istumaan päivystykseen ennen diagnoosia, kohdeltavaksi tavallisena flunssapotilaana, jonka edelle heitetään ihan kaikki. Siis myös ne tyypit, jotka eivät osaa vaihtaa itse tamppoonia.

Niinpä sain ensin pariin numeroon soittamalla paniikissa kiristettyä itselleni fastleggen eli omalääkärin ja siltä vielä ajan neljänkymmenen minuutin päähän alkamalla itkemään, kun ensin väittivät aikojen olevan koko viikon osalta täynnä. Suunnistin kartan avulla toisella puolella keskustaa sijaitsevalle lääkäriasemalle ja karkasin sieltä myöhemmin maksamatta antibiottireseptin kanssa (epätietoisena käytännöstä).

Että kiitos vain, mutta kyllä minä tätä kutsuisin jo kehiin astumiseksi.

Kauaa en kuitenkaan kerennyt tuuletella, kun jouduin sinne legevaktiinkin. Meille on annettu vain rajallinen määrä kärsivällisyyttä odotella yksin kotona vastausta siihen, voiko viikon jatkuneesta pää- ja silmäsärystä lähteä näkö tai henki.

Onneksi ottivat hätätilani vakavasti. Julkisilla foorumeilla kyynelehtimisestä on alkanut kehkeytyä meitsin vahva tavaramerkki. Kun sen padon saa häpeältään kerran auki niin se ei kuulkaas niin vaan tukkeudukaan enää. Se on sellaista itkettävää touhua, kun on joutunut epäoikeudenmukaisen taudin uhriksi ja kylkeen vielä turhautuminen siihen, ettei saa asianmukaista apua.

Sainhan minä sitten. Seitsemäntoista pilleriä päivässä olivat nujertavinaan viidentenätoista sairastuspäivänä poski- ja otsaontelotulehduksenkin, painesärkyineen. 

Itseasiassa työn teki oikeasti huolestunut poppa-anoppini, joka halusi kokeilla kurssilla oppimaansa mentaalista kaukoparannusta, jonka aikana tehtävänäni oli maata rentoutuneena ja vastaanottavaisena kymmenen minuutin ajan tervehtyen. En tiedä, mitä minuuttien aikana tapahtui toisessa päässä, mutta seuraavana aamuna sairaus oli poissa. 

Eipä tullut kokeiltua esimerkiksi kahta viikkoa aiemmin.

Ei ole helppoa olla yksin vieraassa maassa, kun on kipeä.
Muutenkaan ei ole helppoa olla yksin vieraassa maassa. Eikä toisen kanssa.
Mutta siitä selviää. 

No ai että mitä ne pienet ilot sitten oikein ovat?

Suomalainen sukunimi yläkerran naapurin postilaatikossa. Oman kitaran virittäminen. Se kun harmiteltuani, etten saa plektraa mistään tähän hätään, olen myöhemmin samana päivänä astua jalkakäytävällä hylätyn plektran päälle. 

Se kun on opittava nauramaan itselleen jumpassa, jonka norjankielisistä ohjeista johtuen teen kaikki liikkeet viisaannäköisellä viiveellä. Yleensä olen vielä touhukkaana menossa jossain kovaäänisessä taputusliikkeessä, kun muut ovat jo ymmärtäneet siirtyä venyttelemään.

Kun palaan ruokkimaan etupihamme palelevat sorsat. Pienen oppilaan halaus ensimmäisen oppitunnin jälkeen. Hieno opettajakollega, jonka kanssa ymmärrys hyvästä opetuksesta kohtaa. Lattialle puhallettu ilmapatja uuden ystävän luona.

Mainiot Suomi-martat, jotka ovat ajautuneet Osloon omista syistään, kerääntyneenä yhden pöydän ympärille ymmärtämään toisiaan. Niitä syitä on tarkemmin sanottuna tasan kaksi. Työ ja rakkaus. Kumman hyvänsä perässä muuttaneet etsivät ystävien lisäksi nyt sitä toista. 
Suomi-martat syntyivät, kun jäsen L toivoi leffa- lenkkeily- tai kahvittelukaveria nuorista suomalaisista Oslon alueella. Vastasin ilmoitukseen, kuten noin kymmenen muutakin suomalaista 20-30-vuotiasta. Niin järjestimme erittäin onnistuneet sokkotreffit meidän kaikkien kesken.

Se, kun näistä pääsee ylpeänä kertomaan toiselle. 
Vaikka oliskin superpaljon hienompaa, ettei sitä tarvis tehdä skypessä, jonka huono yhteys tekee molemmat vain vihaiseksi. 
Kahden viikon aikana ehtii ruveta tuntumaan kuin olisin täällä yksin vaihdossa tai harjoittelussa. Tarkkana ollessaan saattaa joinain hetkinä huomata houkuttelevan mahdollisuuden katkeroitua. Siihen ikään kuin tarjoutuu tilaisuus. Kaukosuhde olisi onnistunut vissiin Suomestakin. Asiasta huomauttaminen houkuttelee varsinkin silloin, kun yksin ollessa vielä sairastuu, jos sattuu olemaan sairastuessaan 9-vuotiaan tasolle taantuvaa tyyppiä. Minä en ole. Minusta tulee alle kouluikäinen.

Suuriin iloihin kuuluu korvaamaton ystävä M, joka tuo ennen Berliiniin lähtöään limpparia ja sipsiä influenssapotilaalle, jonka voimat ovat loppuneet kesken teen keittämisen. Aivan pyytämättä. Minulle! Sipsiä! Ihanaa! Luulin, että minut pitäisi tuntea kauemmin osatakseen tehdä juuri niin. Hänen viereessään saan vihdoin myös unta ja kuitattua univelat koko ensimmäisen viikon edestä, koska minulla on vakavia ongelmia yksin nukkumisen kanssa.

Sekä uppoutuminen huomaamatta kuudeksi tunniksi kirjoittamaan gradua sängyssä, kun kipeänä oloon turhautumisen hetkellä on tarkoitus vain vilkaista, mitä sille kuuluikaan. Ideat seuraavalle opetuskerralleni, jolloin aloitamme kirjeenvaihdon suomalaisten koululuokkien kanssa.

Avaimen kääntyminen lukossa, viimein. Askeleet eteisessä reissujen välissä. Turkin jälkeen ne vievät yhden kuukauden aikana vielä ainakin Israeliin, Suomeen ja Espanjaan...

Ja se, kun reissaamisesta uupunut mies kaappailee minua pitkin yötä tiukasti kainaloon puoliunisena mutisten kuinka ihanaa on olla kotona.

Pienet ilot, yhtäkkiä aika suuret!

Alan jo viihtyä Norjan kodissa. Ehkä liiankin hyvin, koska pelimiehen karattua Turkin-leirille en ole näyttänyt nenääni ulkona. Olemme pakotettuja luoviin sisustusratkaisuihin, kiitos kauniin asuntomme lähes asumiskelvottomuutta hipovan epäkäytännöllisyyden. Niihin taipumisen jälkeen alan kuitenkin pitää näkemääni kodikkaana. 

Kun kotiin jää yksin, sinne todella jää YKSIN, jos se sattuu olemaan Norjassa ja jos ainoa paikallinen ystäväkin matkustaa samaan aikaan Suomeen. Itse koetan olla sisukas, pysyä täällä ja opetella viihtymään myös kodin ulkopuolella. 

Vauvanaskelin. Suuntaan ne ensimmäiset huomenna kirjastoon, koska kukapa ei viihtyisi kirjastossa. Ja koska G ei kirjoita itse itseään, vaikka olisin valmis melko epätoivoisiin tekoihin, jos se suostuisi poikkeukseen.

Uudesta Taikametsämukista hörpätty Enkelin suukko moiskahtaa märkänä ja lämpimänä sisimpään. Eräs on todennut, että tee on yhdentekevää, mutta kaikki, mitä sen ympärillä tapahtuu on tärkeää, että riittää, että se on mukissa, tai jotain. Yhtä hyvin voi mukissa olla Kuumaa tanssia, Reissaajan teetä tai Enkelin omenaa - teessä nimittäin löytyy nyt. Ja vaikka nautin sen yksin, tunnen olevani suojeltu ja rakastettu. 

Aivan kuin villasukat, tumput ja kudotut tossut, jumppakengät, rasvat ja muut kauneudenhoitotuotteet, silkkiyöpaita, hiustenkuivain, kiinnostavat kirjat, cd ja pari leffaa, petivaatteet, hiustuotteet, suklaa ja muut ihanat joululahjat, joilla täällä ahkerasti hemmottelen itseäni, tuntuvat palasilta antajistaan silloin, kun he itse ovat kaukana toisessa maassa. 

Palasista päätellen he tuntevat minut. Onpa vain hyvä, että saan tuntea heidät.

Tietysti lahjajoukkoon mahtuu myös äidin ja isin valitsema hasardi Vilan aivan liian iso olkatopattu paita, joka ei istu mistään, mutta täytyyhän heidän joka vuosi myös koetella rajojaan. 

Joulu oli ihana, kuten joulut ovat.

Meidän jouluissa rajoja tosin koetellaan toisinaan myös riitelemällä, mutta ehkä se on rehellisempää niin. Sitä paitsi suhteet, jotka kestävät riitelynkin, ovat melkoisen arvokkaita.

Nää norjalaiset eivät riitele. Norjassa riitelyä vältetään viimeiseen asti ja epäkohtien esiintuojat leimautuvat itse ongelmallisiksi ja hankaliksi. Norjalaiseen työpaikkaideologiaan kuuluu tärkeimpänä se, että kaikilla on mukavaa. Hyvä fiilis säilytetään toimivuuden ja tehokkuudenkin kustannuksella. Näin olen kuullut.

Oppilaiden vanhemmat ovat jo etukäteen hiukan huolissaan siitä, etten vain teettäisi heidän lapsillaan mitään liian vaikeaa. Viestit tulevat kuitenkin viimeisen päälle rakentavassa "vika ei millään tavalla ole sinussa, kato ku meidän lapsi ei vaan ole tottunut osaamaan"-hengessä.

Norjassa huvittaa myös superlatiivien ja ylistyssanojen mahdikas käyttö. Olen kiitollinen saamastani lämpimästä ja herttaisesta vastaanotosta. Suomessa opettavien leuat loksahtaisivat lattiaan, jos he näkisivät vanhemmilta saamiani palautteita, joissa olen jo erinomainen, loistava ja varmasti elämyksellinen, vaikka ensimmäinen tuntini tosiaan on vasta kolmen päivän päästä!

Ei missään ole näin ihania vanhempia!

Odotan innokkuudella töiden alkamista, oppilaiden kohtaamista, oman paikkani ottamista luokkahuoneessa (kolmas paikka, jossa muuten uskon viihtyväni) ja tunnetta siitä, että teen jotain tärkeää ja teen sen hyvin. 

Ottamatta mitään pois siitä, kuinka hyvin olen esimerkiksi Karrikoiran ja Aurinkorannan tähtösten seurassa onnistunut välttämään jo toista päivää suihkua, pukeutumista ja kaikkea älykästä tai hyödyllistä tapaamatta ketään ja silti hajoamatta, mikä on tietysti saavutus, eikä täysin ponnisteluitta tule, sekään.

Ei tule hyvin kylmää. Siis luulet vain.

Kahdessa vuorokaudessa Balin melusta ja saasteesta (ei ole meidän paratiisi, vaikka reissu olikin hauska ja jännittävä) lumisen jo hivenen kotoisan Oslon ja kauniin tunnelmallisen Tukholman kautta Turkuun, joka ei vaatine esittelyjä.

Turussa viipyisin paljon pidempään, esimerkiksi koko loppuelämän, jos voisin.

Blankon brunssilla kaksi salaateista, mansikoista, pähkinöistä, piirakoista, voisarvista, kevätkääryleistä, tonnikalatahnasta, kanasta, pizzasta, munakkaasta ynnä muista herkuista koostuvaa kukkuralautasellista myöhemmin jälkkärimoussea (ja pannaria ja tuulihattuja…) mussuttaessani muistin, että ylensyöntiin voi myös kuolla. Keskustelu karkasi elokuvaan Seitsemän, jossa Brad Pitt selvittää seitsemän kristillisen kuolemansynnin hengessä tehtyjä murhia. Yllytin kaikkia valitsemaan kaksi kuolemansyntiään. Ylensyönnin rinnalle tunnistin itsessäni ylpeyden. 

Synneistä kateus ja viha jäivät valitsematta.

Väitin itsekin, etten ole kovinkaan kateellinen ihminen. Enkä vihainen. 

Tiedän sen siitä, että viime aikoina olen erottanut ahdistuksestani juuri nuo kaksi tunnetta. Ja ne tuntuvat vierailta!

Olen kateellinen tyytyväisyydestä, kyvystä onnellisuuteen, tasapainosta ja mielenrauhasta ja eheydestä, kun tunnen itseni peuraksi elämän ajovaloissa.

Yllätyn rysän päältä kadehtimasta lujaa nelikymppistä arkista naista, joka on livahtanut Valintatalon takaovesta kadulle ja nauttii nyt syvässä kyykkyasennossa höyryävän kuumaa kahvia ja savukettaan pikkupakkasessa minun entisillä huudeillani. Levollinen ilme kasvoillaan.

Hän saa toistaa rutiineitaan, herätä työaamuihin ja pitää tietynmittaisia taukoja. Olla tärkeä. Hän saa tavata työkavereitaan ja kiintyä heihin. Hän tietää mitä tekee ja minne on menossa. Tai ehkä hän tietää, ettei ole menossa minnekään vaan hän saa elää levollista ja mukavaa elämäänsä. Ja oli se mukavaa tai ei, niin se hän saa elää sitä Turussa!

Rauha sisältäni taisi jäädä siihen herttaiseen elokuun iltaan, jonka karmea ääni puhelimessa keskeytti. Ääni hävitti rakastamani elämän siinä hetkessä ikiajoiksi. Ääni käski ruveta heti pakkaamaan ja astua ensimmäiseen aamulla lähtevään lentokoneeseen. Miten ihmiseltä voidaan odottaa tuollaista lähtövalmiutta antamatta edes harkinta-aikaa?! Tunnen erittäin syvää yhteyttä pakolaisiin Oslon työkkärissä. 

Sille äänelle olen hirveän vihainen. Olen vihainen itselleni ja vihainen toiselle ja toisinaan kaikille, jotka eteen sattuvat.

Olen vihainen niille, jotka sanovat vaihtavansa kiljuen paikkaa kanssani, mutta eivät kuitenkaan vaihda.

E, jonka kanssa lyhytkin juttutuokio palauttaa aina mieleeni heti, miksi pidän häntä parhaana ystävänäni, kirjoittaa Turku ei oo sama ilman sua. Vetää taas oikeasta narusta. 

Se tuntuu varsin kohtuulliselta ottaen huomioon, etten ole itsekään lähellekään sama ilman Turkua. 

Puolivälissä pohjoiseen taittamaamme matkaa saan kiinni suuremmasta perspektiivistä, jonka läpi katsottuna elämä ei näytä päättyvän vielä ensi vuonna. Armollista. 
Kolme ja puoli vuotta tuntuu naurettavan lyhyeltä ja merkityksettömältä ajalta, jos miettii esimerkiksi suunnilleen sen kestoisia edellisiä parisuhteitaan tai jos aikoo elää esimerkiksi sata vuotta. Niihin vuosiin (3,5) mahtuu pieni maailma, mutta äkkiä ne ovat ohi - ja tuhlattuinakin haittaavat aika vähän.100-vuotiaana vuodet Norjassa saattavat tuntua äkkiä arvokkailta; voihan niiden aikana tapahtua joitain hienojakin juttuja. Ja ellei niin ainakaan ne eivät pilaa lopullisesti koko elämää.

I sound like a broken record. Aloittaessani minun piti kirjoittaa jostain aivan muusta, mutta tulin taas kaataneeksi sieluni tähän tekstiin, enkä ollenkaan tiennyt, että siitä tulisi näin synkkää. Vaihdan raitaa ja valitsen Maaritin: 

Anna mennä vaikka Norgeen, ei tule kylmää eehhei

Ei ole Oslon vika, ettei se ole Turku. Minun on annettava sille mahdollisuus. Oslosta on sitä paitsi erittäin vaikea keksiä paljon muuta vikaa. Ihan oikeasti vadelmavenepakolaiset, jotka kuvittelette, että Ruotsissa on kaikki paremmin: HA, kokeilkaa Norjaa!

Pallo jalassa

Portaikossa jalat eivät tottele vaan ovat luhistua alta. Llihasten avunhuudot vielä pari päivää kunnon äärirajoilla toteutetun hikilenkin jälkeen herättävät epäilyksiä urheilusta fyysisen hyvinvoinnin edistäjänä. On vaikea nähdä kivun viestivän, että liikuntaa tulisi harrastaa lisää, kun se vaikuttaa pikemminkin vaativan lopettamaan heti.

Mielelle juokseminen on parhautta. Varsinkin aurinkoisessa ja kauniissa Oslossa, jossa sisälle jäämisen syyllisyyttä olisi ollut vaikea kestää, koska yleensä aina sataa. Ja koska välillä on vaikea kestää sitä, että sängystä voi nousta vasta kun huvittaa tai olla nousematta ollenkaan, koska aika harvoin tarvitsee olla missään.

Tämä on varmaan sitä futisvaimouden gloriaa, jonka vaihtaisin milloin vain luokalliseen angstaavia teinejä, sponttaaniin viinilasillisen ja esimerkiksi Saran tai Marian kera nautittavaan ceasar-salaattiin, kieleen, jota ymmärrän ja joka tekee minusta minut, äkäiseen asiakkaaseen, joka etsii 90-luvun alussa kirjoitettua vihreäkantista kirjaa, jonka päähenkilö harrasti ehkä sulkapalloa ja saunaan, jonne voi kömpiä rakkaimman kanssa pötköttämään touhukkaan päivän jälkeen. Voi kuinka rakastan touhukkaita päiviä! 

Ja silti touhukkaiden päivien muuttuminen päiviksi, joiden kohokohta saattaa olla suihkuun raahautuminen huomatakseen, että ajattelevainen avopuoliso on vienyt perheen ainoan shampoon mukanaan Kyprokselle, ei ole ollut se tämän hetken suurin haaste.

Nimittäin kun kaikki muu alkushokin jälkeen alkoi olla pikkuhiljaa järjestymässä kokonaiseksi ja ihan lupaavaksikin elämäksi, se ainoa asia, josta emme tänne muuttaessamme osanneet olla huolissamme ja josta kaikki kuitenkin riippuu, rupesi ryttyilemään. Futis.

Sankat pelaajasairastelut muuttivat kauden niin tappiokkaaksi, että yhtäkkiä kymmenen sijaa sarjataulukossa laskenut joukkue oli vaarassa pudota Norjan pääsarjasta. Tilannetta huononsi vielä alkukaudesta sattunut jenkkimaalivahdin pelaaminen ilman työlupaa. Joukkueen itse raportoitua asiasta moka tuli sovittaa sakoilla. Sanktio muutettiin viime tipassa pisteen menetykseksi.

Niinpä sunnuntain peliä katsoessani vilisi silmissä omien valkovihreiden ja vanhan norjalaisen mahtiseura Rosenborgin mustien pelipaitojen lisäksi koko tulevaisuus. Pölkyllä kun oli sellaisia pieniä asioita niin kuin epävarmuus kodista Oslossa, yhdessä samassa maassa elämisestä ja suurin piirtein toisen koko urasta. Varmaa olisi ollut meidän Balin matkan peruuntuminen karsintapelien tieltä.

Minulle, maailman huonoimmalle kontrollin menettäjälle, joka en pidä autokoulun liukasajosta, huvipuistolaitteista ja aivastamisesta oli todella helvetillistä seurata sivusta, kun ylärimaan kimpoava pallo päättää kohtalosta puolestani. MIKSI SE EI MENE SISÄÄN?! 

Hermoilevien Maijan ja Roopen kanssa lohduttaudumme sillä, etteivät kanssakatsojat osaa Suomea. Taisi norjalaisille tosin jäädä yhdeksänkymmentäminuuttisen tehokielikurssin aikana takkiin ainakin muutama kirosana.

Ottelu päättyi mahtiseuralle lukemin 4-1. 

Äiti totesi puhelimessa ennen peliä, että kyllä te tästäkin varmasti jotenkin selviätte, teillä on aina ollut sellainen onni.

Olisiko se onni sitten puuttunut tapahtumien kulkuun, kun kaksi kolmesta takanamme olleesta joukkueesta ryssivät kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan pelatut omat ottelunsa niin, että loppujen lopuksi säilyimme sarjassa sen viimeisellä sijalla rimaa hipoen.

Tunne pelin jälkeen oli häpeällisen voitokas. Se vei mieleni hetkeen autokoulun kirjallisen kokeen jälkeen. Kurkistin pienestä huoneesta virnistäen aulassa hermoilevalle isälle, joka oli ottanut haasteekseen opettaa tyttärensä ajamaan. Kokeessa sai mennä korkeintaan yhdeksän väärin.

- No?
- Läpi!
- Montako virhettä?
- Yhdeksän!?!

Meidän hillittömään naurukohtaukseen repeämisemme sai koko katsastusaseman hilpeälle tuulelle. 

Samaan epäuskoiseen riemuun puhkesi nyt suloinen jalkapallon tahtiin sykkivä Hønefossin pikkukaupunki. Panokset täpärän selviämisen takana tuntuivat minusta vain aivan kohtuuttomilta. Erityisesti ollakseen jonkin pelin varassa, jonne ihmiset voivat sunnuntai-illan ratoksi ostaa lipun ja tulla seuraamaan mestausta kuin amfiteatterille.

En voinut olla ajattelematta niitä muita kaupunkeja ja perheitä, joissa ei juhlittu. Vaikka piippu oli siirtynyt omalta ohimolta toiselle, en unohtaisi, miten pienestä liipasimen painallus on kiinni ja millaiset seuraukset sillä voi olla, mihin kaikkeen se vaikuttaa. En palaisi enää koskaan aikaan, jossa luulin jalkapallon olevan vain jalkapalloa.

Raaka laji. Sille on myyty aika monta elämää. Meilläkin on vielä ainakin kolme seuraavaa vuotta pallo jalassa.

Rytmihäiriöitä

Olen kuullut useasta suunnasta, että kannattaa heti muuttaa yhteen ja mennä naimisiin, kun se vielä tuntuu romanttiselta ja suurelta ja tehdä lapsia ennen kuin tulee liian laiskaksi ja mukavuudenhaluiseksi. Myöhemmin se kaikki jää niin helposti. 

Tuota nopeaa yhteen muuttamista kannatan itsekin.

Vastarakastuneena tulee suodattaneeksi toisen ärsyttävätkin tavat. Asuinkumppanin ihmeellisyyttä tarkastellessa tulee huomaamatta tehneeksi kompromisseja ja luopuneeksi kapeakatseisuuteen perustuvista periaatteista. Ei siitä voi olla haittaa, että elämä hioutuu alusta asti yhteen. Että sille syntyy yhteinen rytmi.

Jo muutaman kuukauden erossa olo (mikä on pitkä aika tuossa vaiheessa, tietää mummikin) voi tuoda säröjä harmoniaan. Luotuaan uuden kodin rytmin ihan yksin, saattavat toisen yhtäkkiä huomioitavat tavat ja olemassaolo ruveta ärsyttämään. 

Koska olen kaksi kuukautta voinut jättää siideritölkin tiskipöydälle kellekään selittelemättä, en muista varoittaa, että sitä on käytetty tuhkakuppina ennen kuin toinen alkaa kaataa sisältöä lavuaariin. Ihan idioottimaista muutenkaan tuoda tuhkakuppia sisälle, kuka sellaista edes tekee?

Valtava merilokki ei väistä kävelysillalla. Se antaa ohittaa ihan läheltä. Muutaman yhtä valtavan kaarrellessa meidän yläpuolella hihkun, että Norjassa lokitkin ovat ihan erilaisia kuin Suomessa: tuommoisia isoja värikkäitä möllejä, joilla on sielu pienten sirojen valkeiden kakkijoiden sijaan! 

On täällä niitäkin pieniäkin. Tunnistan kyllästyneen äänen, kun kuulen sellaisen. Koko lokkikeskustelu on vissiin ihan typerä. Saarelan ei kuulemma kannata tehdä kahden päivän perusteella suuria johtopäätöksiä Norjan lintukannasta.

Saarelan ei kannattaisi tehdä ilmeisesti kovin paljon mitään muutakaan, sillä hän on koko ajan väärässä. Esimerkiksi kysyessään kahvilassa toiselta asiakkaalta, kumman vuoro oli seuraavaksi ja päästäessään tämän edelle, vaikka vuoro oli selvästi meidän! Tai antaessaan uuden osoitteensa salikorttia varten unohtaen siitä yhden G:n! Ja jättäessään jälkiä teen keittämisestä: Nämä kaapinovet menevät kiinnikin, katsotaanpas miten ne menevät, oho, näin!

Mietin, milloin olen alkanut seurustella isäni kanssa. Missä häntä pidetään vankina, jota mummi ennen lähtöäni puhelimessa tituleeraa oikeaksi auringoksi minun pitäessä vertausta erittäin osuvana?

Itsellänikin on sovittautumisvaikeuksia toisen elämänrytmiin ja tekemiin valintoihin. En innostu just huipusta avokeittiöstä, koska sen käryjä ei pääse pakoon olohuoneeseen. Myös sopivan pehmeät uudet sohva ja sänky ovat aivan liian kovia. Turhaudun vaatekaapillisesta uusia hienoja, mutta aivan liian kalliita vaatteita, joiden ostamista en voi ymmärtää, koska olemme kuluneen vuoden aikana pyrkineet pääsemään eroon edellisistä, jotka eivät mahdu minnekään ja joita emme edes ehdi käyttää.

Tänään, kolmantena Oslopäivänäni, ovelta kuuluu jo "Hey Darling!" työpäivän päätyttyä. Käymme ottamassa haltuun metron ja tutustumassa valmiiksi koulureittiin, jotta pääsen perille lauantaina apuopettamaan ja työhaastatteluun. Ärsytystä aiheuttaa enää kiilaamiseni ja se, etten huomaa väistää lätäkköä.

Mies ottaa puheeksi suomalaisia seurallisemmat norjalaiset merilokit. Astelemme pimeässä ihastuttavasti valaistua merenrantakotiamme kohti ja olemme yhtä mieltä siitä, että näky on mieletön. 
"Mikä rytmi!" hän henkäisee askeltemme rummuttaessa yhtäaikaisesti meren ylittävää kävelysiltaa täysin tietämättömänä päivän ajatuksistani. Minua hymyilyttää - Niinpä, sieltä se taas löytyy.

Näkymisiin!

Tyhjänäkin tämä on kaunis asunto. 

Ja näkymä yli Turun! Sitä eräs ystäväni pitää liian hektisenä. Toisen mielestä se muistuttaa aivan kuin Roomaa! 

Joskus koulussa pyydettiin kuvailemaan tunteita herättävää maisemaa. Minun maisemassani ei ollut henkeäsalpaavaa auringonlaskua vihertävän meren yllä,  kukkaan puhkeavia kirsikkapuita tai romanttisia latoja, joiden kyljissä maali rapistuu. Näkymässäni vilisi ihmisiä ja autoja, jotka ohittavat huoltoasemaa. Eri-ikäisiä, -korkuisia ja -värisiä kattoja ja ikkunoita. Kirkon torni. Valoja läheltä ja kaukaa. Mainosvaloja, autonvaloja, katuvaloja. Linja-autoasema, hotelli, apteekki ja junanraiteet.

Kuin kokonainen kaupunki pienoiskoossa. Sellainen automatto, jonka päällä veljien kanssa lapsena ajeltiin. Minun maisemani avautuu Ketarantien keittiön ikkunasta ja pervekkeelta ja olen nähnyt siinä vuodenaikojen vaihtelut, hitaasti joka ilta samaan aikaan "etenevän" nahkatakkimiehen ja city-jäniksen.

Meillä oli tapana miettiä parvekkeella, missä kaikista näkymän taloista kukakin haluaisi mieluiten asua.

Olen pitänyt maisemasta silloinkin, kun en ole pitänyt mistään muusta. Ja se on merkinnyt minulle kaupunkia, josta en tiennyt mitään hurutellessani kauan sitten keltaisella auton pienoismallilla postista apteekkiin, mutta josta tuli minun. 

Ja josta, ennen kaikkea, tuli meidän.

Muuttokuormamme tänään lähdettyä matkaan kannoimme isoveljen kanssa varastoon piilotetut, omilla aikoinaan korvatut, Tps:n huonekalut sisään ja kokosimme ne. Asunto oli kalustettu, kun muutimme siihen, joten lienee kohtuullista, että se on kalustettu myös lähtiessämme. Noista huonekalun irvikuvista pölyjä pyyhkiessäni palasin aikaan, jolloin olin 22-vuotias, siis hirveän nuori, ja minut valtasi hellyys mustia iljetyksiä kohtaan.

Löysin muuttosiivouksen yhteydessä myös Vekarantie johonkin ihan mihin sattuu-numeroon Oulusta lähettämäni, mutta silti perille tulleen kirjeen, koska huoleton 21-vuotias T muisti meidän uuden osoitteen väärin. Kirjeessä kerron asioita, joita odotan, toivon ja haluan ajalta, jona tulemme asumaan yhdessä Turussa. Oli hassua lukea kirje T:lle nyt skypessä ja todeta, että ne ovat väärässä, jotka väittävät ettei kaikkea, mitä haluaa, voi saada.

Jostain syystä tuo tumma lasinen nykyisyyteen varsin sopimaton vitriini toi mieleen ne aamut, joina T lähti treeneihin ja se oli kaikki minulle niin outoa ja uutta. Että mies lähti aamuisin töihin. Että minulla oli mies, jonka kanssa asuin, joka sanoi aamuisin menevänsä töihin, vaikka se meni pelaamaan futista. 

Enkä osannut jäädä nukkumaan vaan heräsin aina puolituntia aiemmin laittamaan hänelle aamiaisen valmiiksi. Enkä osannut aloittaa itse mitään vaan meikkasin, laitoin hiuksia ja valitsin vaatteita odottaessani häntä kotiin. 

Muistan T:n hehkuttaneen töissä aamiaisiani. Hänen naimisissa oleva joukkuekaverinsa oli kysynyt, kauanko olemme asuneet yhdessä. T:n vastattua joitain kuukausia, naimisissa oleva vakuutti, että aamiaiset tulisivat loppumaan. 

Muistan päättäneeni, etteivät aamiaiset tulisi ikinä loppumaan. 

Ja silti ne loppuivat.

Alan pelätä. Olen päättänyt, etten lakkaisi muistamasta ja vaalimasta tätä näkymää koskaan. Jos unohdan sen, mitä tästä ajasta jää? Olen kuvitellut, että sellaisesta voisi itse päättää.

Tallennan pakkasesta huuruun menneen lasin takaa näkymää mieleeni kauhunsekaisin tuntein. Minun on muistettava tämä näkymä. Minun täytyy muistaa tämä näkymä, minä haluan muistaa!

Ja tuon kahden erilaisen rakennuksen välistä pilkottavan keltaisen vanhan kivitalon, jonka minä aina valitsin kodikseni, sen korkeuksiin kurottavan kattohuoneiston ja mustakehikkoiset ikkunaruudut.

Lähtölaskenta lähestyy

Lisään kaikkien aikojen viimeisen luennon viimeisien listaani. Check.

Niin kuin vuoronumeron 138 omaaminen vuoronumeron 99 ollessa meneillään ei riittäisi syyksi lohduttomuuteen, yrittävät Kelalla vielä savustaa porukkaa nettipalvelujen pariin musiikin voimin: Aurinko suuteli meitä, Andreeeiiiiiii. Herää kysymys toiminnan laillisuudesta.

Minun ei tarvitse tulevaisuuden varalta selvittää vastausta, sillä käy ilmi, että putoan pois Suomen sosiaaliturvasta. Kuulostaa vähän pelottavalta. Se keltainen kelakortiksi kutsuttu läpykkä, johon olen lapsena isoin harakanvarpain kirjoittanut nimeni, on tästä eteenpäin täysin hyödytön. Saan uuden sosiaaliturvatunnuksen sitten Norjassa, jos saan. 
Viimeinen asiointi Kelalla? 

You wish. 
Huomenna koetan vakuuttaa opintotukilautakunnan oikeudestani opintotukeen ja asumislisään. Ikään kuin sama pulju, mutta jos luoja suo, eri dj.

Oslo oli aika wau ja suomalaiset tuttavamme siellä ihania. 

...mitä nyt unenpöpperöisyydeltäni kykenin observoimaan. 
Olen kärsinyt kuukauden nukahtamisvaikeuksista. Silloin kun en keskity kuulemaan tiirikka-Teron askeleita ihan selvästi meidän olohuoneessa tai pelkäämään jokaista rasahdusta, en muuten vain malta nukahtaa, koska minun on oltava valveilla ja kontrollissa, skarppina, hereillä ja olemassa. 

Aika kliseistä, mutta uskomattoman totta, kuinka turvallista rakkaassa kainalossa oli esteittä vaipua uneen kahdeksalta illalla. Ja kuinka taivaallista siitä onkaan herätä. Siitä minä haluan herätä kaikkina loppuelämäni aamuina, olkoon se sitten Norjassa tai missä hyvänsä.

Muistin, että Venäjälläkin pelataan futista. 
En sittenkään ole valmis ojentamaan miehelle aseeksi uutta muuttoa, jolla lyödä, edes ollakseni romanttisen tahdoton.

Kun pääsin nukkumisen makuun, jatkoin sitä vielä Jyväskylässäkin kahden ihanan naisen välissä ja liikuttavien veljenpoikien yläsängyssä. Kyllä maittoi. Varmuuden vuoksi nukuin bussissakin vielä varastoon, sillä täällä kotona valveillaolon ahdinko toivotti taas säälimättä tervetulleeksi.

Mutta vaikka 6-vuotias kummipoikani tarjoutui labyrintissa siirtämään pelinappulaani seinän läpi (hei, mutta jos sovitaan vaan, että sää olisitki tässä), kun jouduin jäämään vielä hetkeksi paikalleni odottamaan tien aukaisevaa palikkaa, lupasin kestää. Ja kestän.

I've heard it's pretty where you are

Vaikka eräskin rakas ystäväni tekee piruettejaan huippuopetuksessa New yorkissa, minä en ymmärrä tanssista mitään. Silti liikutun huolella Dancen oululaisten nykytanssinumerosta. Enkä vähiten siksi, että herkkä koreografia rakentuu Maria Menan biisin varaan, jossa lauletaan Every wrong turn that you take, will also be my mistake.

Tuntuu hurjalta tulla imaistuksi mukaan. Ja suurelta. Ihanalla tavallakin suurelta tuntuu se, että mennään syteen tai saveen (jaa...kumpi näistä on se hyvä vaihtoehto, oliko niin, että se on tiietty jo etukäteen jättää pois?), sinne mennään ja siellä tönötettään yhdessä. 

Vaikka onhan tämä jo ikään kuin toinen kerta. Ensi-imussa minulla, meillä, oli kuitenkin paljon voitettavaa. Päätös muutostani Turkuun ja yhteiseen kotiin oli jotenkin enemmän omissa käsissäni ja olin päätökseen enemmän tyytyväinen. Se oli alku kaikelle. Nyt pelkään, että häviämme jotain. Miten tästä elämästä ja ympäristöstä muka voisi panna paremmaksi?

Ihana ja reipas entinen ja tuleva avomieheni lohduttaa: Olisihan se surullista jumahtaa paikalleen kaksytneljä- ja -viis-vuotiaina. 

Minusta taas jumahtaminen kuulostaa juuri nyt yhdeltä suurimmista rikkauksista. Saada jumahtaa keskelle ystäviä, jakaa heidän kanssaan koko elämä. Muistoihin kääriytyneessä maisemassa korjata saavutustensa viljaa. Minä unelmoin jumahtamisesta. Että joskus saisi ponnistelemisen sijasta olla vaan ja viihtyä ja nauttia siitä, mitä on saanut aikaan. Ympäröivistä ihmisistä, joihin on juuri tutustunut ja kiintynyt. Ja niistä, jotka ovat muuttaneet perässä Oulusta. 

Ajatella että minulla on ystävä, jonka kanssa olen leikkinyt tonttua ala-asteella, roikuttanut jalkoja relletin katon reunalta ylä-asteella, pitänyt hätäpalavereja lukiossa ja leimaantunut (vain toisinaan ansaitusti) hulluksi kemiläiseksi ihmisraunioksi opiskeluaikoina. 

Ja jonka kanssa nykyään asumme sadan metrin päässä toisistamme, meillä on yhteinen työmatka samaan ostoskeskukseen, miehemme ovat ystäviä ja heillä oli sama työpaikka, minkä vuoksi istuimme yhdessä myös katsomossa futishuligoimassa, jakamassa siihenkin liittyvät ilot ja surut, ja yökyläilimme miesten ollessa työmatkalla. 
Jaamme monet ystävät ja kemut, päivät kemujen jälkeen, jos toinen on kannettu toisen sohvalle nukkumaan, salaisuudet, naurut niin päijäthämeläisyyden ja virkaintoisten ostari-vartijoiden poliisikompleksin kuin "muslimikännienkin" kustannuksella. Jaamme huolet, epävarmuudet ja ärsytykset, lenkkipolun ja vahvan näkemyksen ruokavammaisuudesta.

En tiedä, miten ystävä voisi tulla läheisemmäksi. Ei sellaista ystävää halua halata hyvästiksi. Sellaisen ystävän haluaa pakata yhteen laatikoista ja viedä mukanaan Osloon.


No hyvä on seikkailijat, se vierivän kiven sammaloitumattomuus lohduttaa minua toisinaan. Mutta tulikos kivi sitten vieriessään onnelliseksi? Vai saiko sammal kuitenkin sen olon tuntumaan kodikkaammalta?

Uudessa ympäristössä sitä on aina aluksi niin kädetön. Varsinkin sellaisessa, jossa ei voi ilmaista itseään äidinkielellä, joka on enemmän kuin puolet siitä, mitä olen. 

Mukavuusalueelta poistuminen yleensä palkitsee jälkeen päin. Mutta ennen sitä, se tekee kipeää.

Tänään on tehnyt kipeää paljon vähemmän. Matkustan ensimmäistä kertaa tulevaan kotikaupunkiini, jonka olemassa oloa en ole koskaan aiemmin tullut edes noteeranneeksi. Suoraan siihen syliin, joka on mukavuusalueeni keskus, sen ruumiillistuma.

Kaupunki on kuulemma kaunis ja ihana ja me muutamme sen sydämeen, meren rannalle. Ruumiillistumalla on hyvä fiilis, ja odottava. Sen ääntä kuunnellessani tulen salakavalasti onnelliseksi. 

Ehkä tästä kaikesta huolimatta tulee taas hyvä...

Nykin ystävä kirjoittaa olevansa minusta ylpeä. Minäkin olen hänestä. Ja jos englannin osaamattomuudestaan kuuluisa hän tilailee nykyään ihan itse cokiksensa Manhattanilla, ehkä minäkin opin sanomaan: en lett cola.

Vai joko se meni väärin?