Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-match erehtyi kertomaan lämmenneistä tunteistaan sängyssä. Ystäväni puki päälleen kesken lempimisen ja lähti kotiinsa salamana. Meni kuulemma fiilis. Auts, säälin vuoteeseen jäänyttä avautujaa ja tunnen hänen häpeänsä. Kunnes tulen ajatelleeksi, kuinka perverssiä on sääliä häntä. Hänkö tässä todella on se raukka? Miksi deittailuelämässä, korjatkaa jos olen väärässä, tarinan sankari on olevinaan se, joka ei kiinny? Joka viimeiseen asti näyttää siltä, että ei välitä.

Olen siis itsekin ollut tällainen Don Juanita. Nauranut muka hyväntahtoisesti päin naamaa, kun joku on alkanut tunteilla. Älä höpötä. Vuosia sitten eräs turkulainen iski minut Ruisrock-sunnuntaina kaikkien aikojen parhaalla lainilla esittelemällä itsensä ja kertomalla olevansa hyvä derivoimaan. Olin matemaattisen lahjakkuuden edessä niin sulaa vahaa, että lauantain festariheila meni suorilta vaihtoon. Tapailimme hetken, mutta lopulta jätin kyläilemään tulleen derivoijan pihapuuni alle nukkumaan. Vie vaan mut pelaamaan kimbleä, tavataan sun ystäviä ja pussaillaan, mutta älä sano, että olet rakastunut minuun!

Pikkujulmuruudestani on seurannut myöhemmin itseinhoa ja häpeää. Toisinaan ne ovat kävelleet minua vastaan lähikaupassakin, koska derivoija on muuttanut naapuriin suloisen avovaimonsa kanssa. Karma on ollut aika kirjaimellisesti a bitch, sillä tietysti he ulkoiluttavat yhteistä koiranpentuansa sen saman puun juurella, jossa hänen ei enää tarvitse nukkua, kun olen kävellyt krapulan raiskaamana suoraan ansalta tuntuvaan tilanteeseen, jossa hän näyttää törkeän hyvinvoivalta ja onnelliselta. Olisin myös voinut olla niin iso ihminen, että olisin pyytänyt anteeksi. Sen sijaan piipitin moi ja surkuttelin yksinäisyyden puuskassani äidille puhelimeen sitä, mikä tuhlaaja olen ollut.

Tiedän, että kohtaaminen oli minulle aivan oikein. Vaikka en tietenkään pikkujulmuroinut ilkeyttäni, vaan koska minuun oli sattunut enkä osannut muuta. Kyllä se pikemminkin olin minä, se raukka.

Tunteettomuusroutani vähitellen sulaessa olen ymmärtänyt hyvästelleeni myös ihmisiä, joista olen välittänyt enemmän kuin olen myöntänyt. Pari kertaa olen saanut maistaa omaa lääkettäni ihastumalla ja yrittänyt heittäytyä suhteeseen miesten kanssa, jotka puolestaan eivät ole halunneet raivata elämästään aikaa minulle. Heistä viimeisin naureskeli pariskunnille, jotka tarvitsevat toisiaan. Jotka päättävät toistensa lauseet, käyvät Prismassa samanlaisissa tuulipuvuissa, pelaavat toisten pariskuntien kanssa lautapelejä ja käyvät brunsseilla sunnuntaisin. Omassa harvinaisen instagramkelpoisessa hipsterielämässään, jossa riippuvaisia ollaan vain seuraajista, hän välttelee tietenkin tällaista keskinkertaisuutta, jota nimittää perinteiseksi parisuhteeksi.

Kulttuurissamme, ainakin pääkaupunkiseudun kuplassa, ihaillaan riippumattomuutta. Sitä, että voit lähteä yksin rinkkoinesi (tai mieluiten vyölaukkuinesi, koska mitä vähemmän tarvitset mitään, sitä kovempi tyyppi olet) vuodeksi samoilemaan mahdollisimman syvälle keskelle jotain sellaista viidakkoa, jossa kukaan muu ei ole koskaan vielä käynyt eikä siksi tule vastaan häiriten täydellistä itsenäisyyttäsi. Olen käyttänyt aikaani näihin ihmisiin, jotka ovat tehneet hyvin selväksi, että voivat elää kanssani tai yhtä hyvin ilman minua. Sovin heidän lavasteisiinsa, mutta olen tiennyt jääväni tunnetasolla paitsi. Kaksi kertaa olen päätynyt vastaamaan, että onnea vaan katu-uskottavaan itseriittoisuuteesi, koska mä taas haluan poikaystävän, joka tietää, ettei tahdo enää elää ilman minua!

Molemmat katuvat, kun on liian myöhäistä. Kun olen tavannut hänet, joka ei esitä coolia (paitsi ironista kyllä työkseen) vaan näyttää, mitä tuntee, niin ettei sitä tarvitse arvailla, ja jolle mun ei tarvitse esittää mitään. Sen sijaan sama heppu, jota ennen ahdisti ja oksetti, kun olisin halunnut suhteemme syvenevän ja menevän jonkinlaista yhteistä tulevaisuutta kohti (yhteen muuttaminen oli ehdoton no go), kysyy nyt vetisin silmin, onko mitään, mitä hän voisi tehdä saadakseen mut takaisin. Olen lähellä tuntea syyllisyyttä hänen kyynelistään. Samaan aikaan vilkaisen kuitenkin puhelintani ja huomaan näyttelijän viestittäneen, että hän valitsee meille juuri puutaloa Porvoosta ja kysäisee pilke laikkusilmässään, olenko valmis muuttamaan Porvooseen.

En raaski hieroa onneani entisen heilan itkuiseen naamaan, mutta heitän säälin hiiteen ja mielessäni totean, että kyllä musta vaan nyt saa tuntua ihan voittajalta! Joskus jokin tällä planeetalla menee oikein. En haluaisi hetkeksikään palata siihen tilanteeseen, jossa olen koko ajan haluamassa enemmän, jotenkin vaatimassa jotakin kohtuutonta, kuten toisen aikaa tai arvostusta. Tuntemassa, että olen naurettava, kun haluan ja tarvitsen toista. Toisaalta vielä pahempaa olisi palata hetkiin, joissa minulta toivotaan ja odotetaan enemmän, kuin olen ollut valmis antamaan. Molemmilla puolilla on kurjaa ja yksinäistä: kumpikin tuhlaa aikaansa.

Abban viiltävä The winner takes it all on väärässä. Toki kaikki korttinsa paljastanut ja tyrmätyksi tullut saattaa tuntea itsensä siinä puun alla yötä viettäessään luuseriksi, mutta hän on paljon lähempänä seuraavan erän voittamista kuin tyyppi, joka vetää hupun tiukemmin päähänsä ja mutisee sen uumenista, ettei tarvitse ketään. Toki tällaisiakin aikoja voi tulla ja silloin on annettava periksi tarpeelle lähteä muina muumipappoina valloittamaan yksinäisiä vuoria tai meren rantaan tuijottelemaan majakan tuikkivaa valoa. Mutta tunteminen ja haluaminen eivät ole heikkouksia!

Jos elämä sattuu paiskaamaan ihmisellä, jonka kanssa haluaa jakaa Sillan kaikki tuotantokaudet, suukot Porvoon vanhankaupungin mukulakivikaduilla, kutsut juhliin, taloyhtiön saunavuorot, päivän kohokohdat ja yhden nyrpeän kommentin, jolle nauretaan makeasti, J. Karjalaisen uuden levyn, suppilovahverosaaliin, videon vauvaa matkivasta koirasta ja aamupäivät, joina ajetaan Cittarin parkkihalliin, jotta voidaan viipyä liian kauan haistellen tänään leivottuja leipiä, on rohkeaa ja suurenmoista näyttää se!

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei multa näköjään edes kysytä, Jarkko selittää: "Ei hän rakastu eikä häntä voi tässä elämäntilanteessa suositella kenellekään." Käy ilmi, että hän on sitä, mitä oppilaani kutsuisivat tuttavallisesti fuckboyksi. Hetken mietittyään Jarkko tulee toisiin ajatuksiin ja toteaa, että mulle hän voisi itseasiassa sopiakin, koska oon niin kova muija. Loppuosa tuntuu niin hyvältä, että pyydän häntä toistamaan. Sen sijaan hän tarkentaa: "Sua eivät miehet kyykytä. Sää kyykytät niitä."

Minäkö? Yllätykseltäni vedän vähän lounassalaattia väärään kurkkuun. Eikö Jarkko muka tiedä kaiken siitä, kuinka nyljetyksi olen rakkaudessa tullut? Pitkän keskustelumme päätteeksi alan nähdä, että vaikka asiat eivät ole aina sujuneet, kuten olisin toivonut niiden sujuvan, olen silti tehnyt ihmissuhteissani itsenäisiä ja tiukkoja ratkaisuja usein pikemminkin ylpeyden ja omanarvontunnon kuin rakkauden sanelemana. Voisi todellakin tarkastella uudelleen sitä narratiivia, jota itselleen itsestään kertoo ja lakata olemasta uhri. Mulle on ollut rikkovinta, mutta samalla merkittävää, voimaannuttavaa ja hitto miten rohkeaa lähteä eniten koskaan rakastamani ihmisen luota, koska en voinut hänen kanssaan enää hyvin. Joissain toisissa tilanteissa, nyt, jääminen olisi kuitenkin paljon rohkeampaa.

Iisa laulaa: Jos se sattuu niin sen muistaa aina! Jos joutuu miettimään, onkohan oma sydän koskaan särkynyt, ei se silloin ole! Todellakin tuntuu juuri siltä, kuin olisi astunut avojaloin ruosteiseen naulaan ja joutuisi kävelemään koko matkan kotiin. Eikä se häämötä missään horisontissa, vaikka joka mutkan jälkeen toivoo, että tulis jo perille ja vois alkaa toipumaan. Astumaan jalalla kuin aina ennen naulaan astumista, kuin niinä lapsuuden kesinä, joina avojalat tömisivät metsäpolulla pelottomasti.

Mutta sydämestä ei - siltä vaikuttaa - taida koskaan tulla ihan ehjää. Kun sattuu tarpeeksi, sen muistaa varmasti. Siitä on tuskallisen tietoinen vuosienkin päästä, vaikka ei tietenkään haluaisi olla. Sitä kostaa vastaan osuville, vaikka ei tietenkään haluaisi satuttaa ketään. Uusien ihmissuhteiden alussa muisto särkymisestä ohjailee käyttäytymistä ja ajatuksia viimeistään, kun joku alkaa tuntua merkitykselliseltä. Hyvin usein se neuvoo suojautumaan ja juoksemaan karkuun. Laittamaan puhelimen lentokonetilaan ja muuttamaan Uuteen Seelantiin. Mutta kun eräältä ympäri maailmaa seikkailleelta ihailtavan rohkealta tuttavaltani kysytään, mikä rohkeus on palkinnut eniten, hän vastaa: Tietenkin rohkeus rakastaa. Se on helvetin pelottavaa, mutta opettaa enemmän kuin mikään Itä-Timorin liftireissu. 
Aamen!

Mies, jonka vasemmassa silmässä on pieni värilaikku, kertoo mun olevan erikoisin ihminen, jonka hän on tavannut - niin herkkä ja vahva yhtä aikaa. Se saattaa olla kauneinta, mitä mulle on sanottu. Silläkin uhalla, että joudun antamaan jotakin itsestäni ja mahdollistamaan sen, että muhun ehkä sattuu joskus tulevaisuudessakin, pehmeä olkoon uusi kova!

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen Alvar Ainutlaatuisen paikka on auki. Etsintäkuulutus kaipaa kuitenkin pientä päivitystä matkalla kertyneiden kokemusten valossa.

Ei ole mitään väliä, kuinka kohtaan Alvarin: baarissa, Tinderissä, sattumalta keskellä kirkasta päivää tai ystävien järjestämillä sokkotreffeillä. Elokuvamaisuudesta olen oppinut sen, että kun jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Lavastaminen sikseen. Jos meillä on yhteisiä tuttuja, joku voi ehkä tarkistaa Alvarin taustat ja kertoa, että hänen nimensä todella on Alvar, että hän oikeasti asuu Espoossa ja ettei hänellä esimerkiksi ole kahta muuta tyttöystävää jo ennestään. Hän voi yhtä hyvin asua myös Vantaalla tai Iisalmessa, mutta olisi kiva bonus, jos hän puhuisi totta.

Ihan kamalan nuorena toivoin, että Alvarissa olisi Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi" -runoteoksen puhujan sielukkuutta, jota nykyään voisi luonnehtia myös alkoholismiksi ja narsismiksi. Pyyhitään tämä kohta pöytäkirjasta ja myönnetään, että olen saanut, mitä olen tilannut. Alvarilla ei ole vaikeasti hoidettavia addiktioita. Eikä hän ole ylidramaattinen, arvaamaton tai väkivaltainen. Rikosrekisteristä voidaan keskustella.

Alvar saattaa olla urheilija tai muusikko, mutta mielummin harrastaja kuin ammattilainen. En halua elää hänen työnsä ehdoilla. Jotain sellaista hän tekee, mistä nauttii. Partiota tai videopelien hakkaamista se ei ole. Alvar haluaa matkustella. Ja vaikka en ole missään määrin kiinnostunut Alvarin rahoista, hän ei onneksi ole niin pihi, että antaisi lomakohteen valinnassa merkitystä säästölle, jonka havaitsemiseen tarvitaan excel-taulukkoa. Sitäkään tyyppiä hän ei ole, joka tuntee elävänsä vain päästessään aamusurffille tai purkaessaan muovijätelauttaa Tyynellä valtamerellä syyskuusta seuraavaan toukokuuhun. Vaikka matkustaminen on ihanaa, kotiin on kiva palata. Kuten muumipappa, hänkin kokee, että suurin seikkailu käydään omalla kuistilla.

Alvar voi olla minua nuorempikin, jos hän on hurjan söpö. Hän on kypsä, mutta ei vakava. Poikamainen pilke säilyy hänen silmäkulmassaan. Alvar on viisaampi tai yhtä viisas kuin minä. Ainakin hän osaa jotain, mitä minä en osaa, esimerkiksi derivoida. En pääse mihinkään siitä, että on seksikästä, jos mies on hyvä matikassa. Akateemisuus on hyvä lähtökohta, muttei todellakaan välttämättömyys. Hän ei kuitenkaan koskaan kirjoittaisi "elämänkoululainen" mihinkään someprofiiliinsa. Insinöörikin menee kyllä vakaaseen harkintaan. Eikä hän kirjoita "enään" tai "kuullostaa" kahdella ällällä. Alvar on kunnianhimoinen ja määrätietoinen, kun sille päälle sattuu, mutta osaa myös nauttia suoraan sänkyyn woltitetusta smetanapizzasta ja Unelmienpoikamiesmaraton-sunnuntaista. Eikä hänen osaamisensa sängyssä rajoitu tietenkään siihen.

Alvar on seurustellut. Jos hän nimittäin ei tähän mennessä ole, voi siitä melkein päätellä jotain hänen sitoutumiskyvyttömyydestään, vaikka hän uskottelisi kuinka, että olen se, jota hän on koko elämänsä etsinyt. Hän voi olla kotoisin pohjoisesta, jolloin matkustamme sinne yhdessä jouluisin. Tai hän voi olla etelästä, jolloin näytämme toisillemme paikkoja, joista toinen ei vielä tiennyt. Jos hän on Turusta, voimme saman tien mennä naimisiin ja muuttaa puutaloon hänen kotikaupunkiinsa. Ihan Alvarin vuoksi toivoisin, että Ainutlaatuisten perhe olisi suuri ja ihastuttava. Mikä on sisaruksia parempaa? Alvar ei ole kuitenkaan itse valinnut sitä perhettä, johon on syntynyt vaan tärkeämpää on, että hän haluaa joskus oman.

Alvarille ei koskaan tarvitse esittää coolia tai epäkiinnostunutta, jottei häntä alkaisi ahdistaa. Alvar tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa. Nimittäin minut. Näen sen hänen katseestaan. Joskus täysin yllättäen hän kertookin sen. Esimerkiksi auton etupenkillä hän saattaa keskeyttää jonkin täysin tyhjänpäiväisen höpötykseni huokaamalla rakastavansa sitäkin, miten nyrpistin äsken nenää tai sitä, että minulla on "joku v***n askartelulaatikko!" Alvar tietää myös, että teen listoja aivan kaikesta ja että minulla oli lapsena marjapuuronpunainen virkattu kellarimyssy, joka laitettiin tärkeänä päähän, kun päästiin isin kanssa käymään kellarissa. Juuri tällaisia yksityiskohtia Alvar kertoo itsestäänkin. Hän pitää minua sylissä niin, etten mene hukkaan, ja hipsuttaa ihanasti. 

Alvar on hyvä keittiössä - onhan hänellä mielikuvitusta, uteliaisuutta ja itseluottamusta. Hän ei ole ruokavammainen vaan pitää chilistä ja valkosipulista, ymmärtää Lidlin lämpimän leipäosaston päälle eikä hoputa, kun haluan haistella suihkusaippuoita, jotta osaan valita juuri oikean, kun kerrankin olemme päätyneet suureen ostoskeskukseen. Saunomisestakin hän pitää. Ja viinistä. Hänen ei välttämättä tarvitse suhtautua intohimoisesti sienestämiseen, jouluun tai teatteriin, mutta hän lähtee silti hyväntuulisesti hymyillen mukaan metsästämään suppilovahveroita tai kirkkoon laulamaan Maa on niin kaunista, jos tietää sen olevan minulle tärkeää. Aliaksessa rökitämme kaikki!

Alvar on ehdottomasti sosiaalisesti taitava ja rakastettava. Hän heittäytyy ilolla päin elämää ja hänellä on paljon kavereita. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa Kallio-kierrokselle tai heittelemään frisbeetä. Ihailen hänen luontaista johtajuuttaan ja huumorintajuaan. Saamme vaivatta toisemme nauramaan. Myös tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan. Ja yhdessä lauletaan, vaikka vaan autossa tai karaokessa.

Myös minun ystäväni, vanhempani ja veljeni pitävät Alvarista. Hänet voi ottaa mukaan Kiiminkibonanzaan ilman, että hänen pärjäämisestään tarvitsee huolehtia. Meillä on omat elämämme, mutta ne yhtyvät monessa kohdassa. Alvar haluaa jakaa kanssani mahdollisimman paljon asioita aamiaisista ja siivouspäivistä konsertteihin ja juhannuksiin. Eikä hänen nimensä välttämättä edes ole Alvar. Se voi aivan yhtä hyvin olla vaikka Bruno Mars tai melkein mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Vesa. Ja vaikka hän on niin kuuma, etten aina hänen seurassaan pysty keskittymään elokuvaan, hän on myös paras ystäväni. Vaatimattomasti siistein tyyppi, jonka tiedän. 

Vasta hänen vuokseen tuntuu järkevältä tai hyvältä luopua vapaudesta. Joltain muulta kuin luopumiselta.

#Niinmuaki

Kun törmäsin muutama päivä sitten #metoo -kampanjaan, ylenkatsoin sitä, kuten lukuisia muitakin somekampanjoita. Vaikka tiesin aiheen koskettavan itseäni, ajattelin, etten halua tehdä näin ikävästä asiasta numeroa. En lähtisi mukaan moiseen vihaiseen huomiohuoraamiseen. Kampanjalle on helpompi naureskella, kuulostaahan se naisten ensimmäisen maailman ongelmalta: "harmi, kun olen niin hyvännäköinen, että kaikki haluavat mua". Vähättelyni taustalla vaikuttavat sama epäusko ja häpeä kuin seksuaalista häirintää kohdatessani: onko reaktioni liioiteltu tai olenko itse antanut ymmärtää jotain väärin? Vaikenemalla ahdistelusta suojelen itseäni, koska pelkään kantavani sen seuraukset.

Ensimmäisessä kesätyöpaikassani 15 vuotta vanhempi perheellinen esimies kosketteli ja ehdotteli sopimattomia heti ensimmäisestä työpäivästäni alkaen. Olin hirveän pettynyt, olinhan ensimmäistä kertaa hoitanut itselleni töitä enkä aikonut niistä luopua! Kun keräsin rohkeuteni ja osoitin, etten olisi leikissä mukana, hän suuttui ja haukkui työtaitoni päivittäin, antoi kurjimmat ja raskaimmat työvuorot poikkeuksetta minulle, soitteli vapaa-ajallani kertoakseen, ettei minusta ole mihinkään ja neuvoi hankkimaan vähemmän vastuullisen työn, levitti huhua osaamattomuudestani, puhui yliesimiehelleni minusta muiden kuullen "tapauksena" ja kirjoitti painajaismaisen kesän päätteeksi alhaisen työtodistuksen. 

Nielin itkua. Pukeuduin peittävämmin, vaikka esimieheni muistutti, että ihoa saisi näkyä. Häpesin niin paljon, etten uskaltanut kertoa vanhemmilleni tai poikaystävälleni. Kestin vain. Silmää lipevästi iskevät asiakkaat eivät olleet mitään häneen verrattuna. Ei heistä pitäisi edes puhua samassa lauseessa. Toivonkin, että kampanjan herättämässä tunnemyllerryksessä harmillinen, mutta sinänsä vaaraton tahdittomuus osattaisiin erottaa väkivaltaan rinnastuvasta välineellistämisestä. 

Seksuaalisen häirinnän tunnusmerkit täyttyvät, kun tilanne alkaa tuntua häirinnän kohteesta uhkaavalta. On tietysti ikävää, että joku vastenmielisenä pitämäsi setämies intoutuu ehdottelemaan likaisia Lidlin leipäosastolla tai vielä ikävämpää, kun auton ikkuna rullataan alas ja huudetaan kovaäänisesti HUORA ylittäessäsi suojatietä. Olen molemmissa tilanteissa itsekin pahoittanut mieleni. Myös perseen puristelu tanssilattialla voi olla ällöttävää, mutta kohtauksesta on aika helppo poistua. Se ei ole samalla tavalla vahingollista kuin silloin, kun seksuaalista häirintää käyttää vallan välineenä henkilö, jolla oikeasti on valtaa.

Välittömän fyysisen uhan sijaan seksuaalinen ahdistelija saattaa olla niin kutsuttu portinvartija tai auktoriteetti, joka istuu niiden asioiden päällä, joita sinä tavoittelet, ja jolla ainakin on valtaa vaikuttaa elämäsi olosuhteisiin. Asetelman epätasa-arvoisuus tekee tilanteesta törkeän. Ahdistelu ilmenee kiristyksenä tai painostuksena, ja se voi vakavasti häiritä tai estää esimerkiksi töihin pääsemistä, työn tekemistä tai uralla etenemistä. #Metoo-kampanjan taustalla vaikuttaakin juuri Hollywood-näyttelijöiden protesti. Vaikutusvaltaista elokuvatuottajaa syytettiin siitä, että tämä käytti valta-asemaansa väärin ja ahdisteli seksuaalisesti useita eturivin näyttelijöitä - jopa raiskasi yhden. Tuottaja sai potkut perustamastaan yhtiöstä valtavan mediahuomion saattelemana. Keskustelun kiehuessa näyttelijä Alyssa Milano kehotti seksuaalista häirintää kohdanneita naisia kirjoittamaan "#metoo" Twitterstatukseensa, jotta ongelman laajuus tulisi ymmärretyksi. 

Vastavalmistunut opiskelukaverini teki opettajan sijaisuuksia, kun eräs hänen sijaistamansa eläkeikää lähestyvä opettaja ehdotti kahvilla käymistä. Hän kertoi jäävänsä pian eläkkeelle. Hän voisi suositella opiskelukaveriani seuraajakseen. Kiinnostuneena ja otettuna opiskelukaverini luuli ammattitaitonsa puhuneen puolestaan, kunnes eläköityvä opettaja jatkoi, ettei hänen puolisonsa ymmärrä, mutta sinä taas kun olet niin nuori ja kaunis niin voitaisiin tavata vapaa-ajalla ja vaikka mennä yhdessä johonkin hotelliin. Kun tyrmistynyt opiskelukaverini torjui ehdotuksen, sijaisuudet loppuivat. 

Äidinkielenopettajana en ylläty, että #metoo on tullut monella tavoin ymmärretyksi ja herättänyt siksi muutakin kuin innostusta tasa-arvon edistämiseen. Onhan ihmisten (luetun)ymmärtäminen heikentynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Naisten seksuaalista ahdistelua vastustava kampanja ei ole maahanmuuttajien huhutusta raiskauspiikistä johtuva kampanja, eikä se ole miesten lynkkauskampanja. Kaikki miehet eivät alista naisia. Työurallani ja elämässäni olen tavannut paljon enemmän mukavia, kunnioittavia ja kannustavia miehiä, jotka parhaimmillaan ovat puolustaneetkin minua ahdistelijoita vastaan. 

Opiskeluvuosinani työskentelin pikaruokaravintolassa yksin myöhään illalla. Eräs asiakas saapui työpaikalleni kuukausien ajan elellen harhoissaan välillemme kehkeytyneestä rakkaussuhteesta. Tilanne kärjistyi piinaavaksi, kun hän alkoi seurata minua, oli selvittänyt kotiosoitteeni ja työvuoroni ja uhkaili minua ja poikaystävääni onnettomuudella, jonka pystyi kuvailemaan karmivan tarkasti. Kun en uskaltanut enää kävellä töihin tai sieltä kotiin, otin poliisiin yhteyttä. Poliisi sanoi voivansa asettaa lähestymiskiellon (miehellä oli entuudestaan jo yksi), mutta totesi, että konkreettista hyötyä siitä ei olisi. Silloinen esimieheni oli huolissaan turvallisuudestani ja terveydestäni ja otti ongelman vakavasti. Kun ahdistelija seuraavan kerran saapui, oli esimieheni kookkaine ystävineen vastassa. He pelottelivat miehen tiehensä samoilla aseilla, joita hän oli käyttänyt minuun. 

"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Kampanjaa vähättelevät, vastustavat ja siitä suuttuvat kovaäänisimmin ne, jotka jollain tapaa tunnistavat kritiikin kohteesta itsensä. He, jotka säikähtävät sitä, etteivät uhrit suostukaan vaikenemaan ja ottamaan häpeää kantaakseen, kuten on totuttu. Toki miehet myös osittain aiheellisesti pelkäävät leimautuvansa seksuaalisiksi ahdistelijoiksi pelkän ulkonäön kommentoimisen, pitkän katseen tai pienen viattoman flirtin johdosta. Osa naisista epäilemättä hyödyntääkin häirintäkorttia valtaa, huomiota tai muuta etua saadakseen. Some pursuaa ihmettelyä siitä, uskaltaako naista enää ollenkaan lähestyä, pyytää edes kahville saamatta syytöstä ahdistelusta. Niinpä. Naisilta todellakin edellytetään nyt suhteellisuudentajua! 

Mutta hei mies, älä sinäkään heittäydy aivottomaksi marttyyriksi. Sopivan ja sopimattoman välinen raja voi joissain tilanteissa tuntua häilyvältä, mutta viimeistään kun sinulle kerrotaan, että olet ylittänyt sen ja että käytöksesi on ahdistavaa tai loukkaavaa, lopeta. Älä ainakaan suutuksissasi rupea kostamaan. Puhumattakaan siitä, että täysin tietoisesti vaatisit seksiä sinuun riippuvuussuhteessa olevalta ihmiseltä. Rautalangasta väännettynä: jos esimerkiksi jonkun teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ehdotat jollekin saunomista, ja hän kieltäytyy, älä anna sen vaikuttaa arvioosi hänen kyvyistään näyttelijänä. 

Miehet ovat tervetulleita omien häirintäkokemustensa kanssa saman hashtagin alle. Mieheen kohdistuva seksuaalinen häirintä yksittäistapauksen tasolla on ihan yhtä törkeä. Kampanjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat naiset yksinkertaisesti siitä syystä, että naisten seksuaalinen häirintä on varsin laaja ongelma. Pelkästään lähipiiriäsi haastattelemalla selviää, että naiset kokevat seksuaalista häirintää moninkertaisesti miehiin verrattuna, kokeile vaikka.

Murtumisia

Meinasin jo välillä kirjoittaa onnesta, mutta en uskaltanut. Oppii varovaisemmaksi, kun rakkauselämä muistuttaa laskeutumista toistuvasti syöksykierteellä ja hampaat edellä asvalttiin.

Parvekkeen ovenkahvakin murtuu käteeni. Se tuntuu vertauskuvalta. Käykö niin kaikelle, mihin kosken? - Are you kidding me?! kysyn parvekkeen ovenkahvalta, joka nyt kuitenkin on olevinaan jotakin ei-niin-murtuvaa metallinomaista ainetta.

Kun törmään häneen bussipysäkillä, käännyn vaistomaisesti pois, kuten me loukkaantuneet 14-vuotiaat teemme. Hän ihmettelee, olenko muuttanut, kun mulla ei koskaan ole valoja päällä. Yhtäkkiä hän sanoo jotain ja välttelee katsettani. En saa sanoista selvää, mutta jotenkin tärkeältä se vaikuttaa, joten vähän liian innokkaana pyydän häntä toistamaan.

- Niin että sun bussi tuli.

Mun sydäntä sydäntä särkee-ee laulaa Erin ei yhtään liian dramaattisesti kuulokkeissani, kun kyynelten sumentama Sturenkatu liukuu ohitseni. Osuvasti sydämeni päällä tykyttää vasta tikattu leikkaushaava, jotta rinnan repeäminen ei välttämättä jää pelkästään metaforaksi. Kipu ja polte kuuluvat niin oleellisesti asiaan, että menee sekaisin, aiheutuvatko ne tikeistä vai luopumisesta.

Onpas herkullinen itsenäinen pasta, äiti kannustaa, kun olen onnistunut tekemään ruokaa ja lähettämään siitä kuvan perheelleni elonmerkiksi.
Näytät hyvältä, ystävät valehtelevat, kun olen itkenyt kaksi vuorokautta pimeässä huoneessa pystymättä nousemaan sängystä. Tuovat suklaata. Muistuttavat, että olen selvinnyt pahemmastakin. Tietävät jonkun kivan, jonka kanssa pitäisi lähteä treffeille. Sanot vaan heti, kun jaksat.
Ihmettelen, miten ystäväni ovat vielä siinä. Juuri kun olen aikeissa epäillä, etten ole kovinkaan rakastettava, he ovat siinä. Tunnen siitä syvää onnea.

Elämä jatkuu, se on pahinta.

Haluaisi vain juuri ne yhdet tietyt sopivasti lihaksikkaat käsivarret ympärilleen. Haluaisi juuri ne hänen käyttämänsä lempinimet, Toukan ja Mymmelinkin, vaikka siitä ei aiemmin pitänyt. Ei haluaisi hyvästellä hänen perhettään ja hänen ystäviään. Eikä syödä kenenkään muun tekemää munakasta vuoteessa. Haluaisi hänen luentonsa Star Warsista, vaikkei niistä elokuvista välitäkään. Haluaisi hänen äänensä ja hänen tuoksunsa. Haluaisi sen tuoksun, joka ottaa vastaan hänen eteisessään, niin että tuntee tulleensa kotiin. Haluaisi hänet sohvalle liikuttumaan uskomattomalla voimalla, kun Venäjältä adoptoitu mies vihdoin tapaa ensi kertaa kauan kadoksissa olleen siskonsa. Haluaisi olla hänen parinsa Aliaksessa. Olisi halunnut olla hänen parinsa.

Osaako joku muu jossain piiloutua yhtä hellyyttävästi viltin alle hetkellä, jolla pitäisi alkaa pakkaamaan?

Että jostain ihmisestä voi tulla se tärkein. Ja että silti juuri häntä ei saa pitää.

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni. 

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!"

Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.

Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa urheilla yhtä reippaasti kuin pinkissä ja sitä, olisiko jooga voinut pelastaa blogi-Lauran. 

Ihastun kirjoittajan tapaan antaa merkitystä hipuille. Hippu on hetki, jona tekee ensimmäisen kerran jotakin, joka niksauttaa elämän pysyvästi vähän uuteen asentoon. Liikkumiseen liittyviä hippuja ovat esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa kävelee koulusta kotiin itse uuden luokkakaverin kanssa hidastellen matkalla tai kun 16-vuotiaana jalkojen mennessä solmuun ja uusien kenkien painaessa hämärässä pysäyttää ensimmäisen taksinsa. Lapsena ja nuorena hippuja kokee erityisen paljon. 

Olen melkoisen onnekas, ja tiedän sen, voidessani lisätä liikkumisen hippuihin ajomatkan vuokratulla valkoisella Mercedes Benzillä Highway neljältä tämän tästä poiketen Torontosta pikkukylien kautta Montrealiin, Ottawaan ja takaisin Torontoon country-radion pauhatessa, järvien, viljapeltojen, pikkutaajamien ja hylättyjen motellien ohi vilistellessä. Syvälle piilotettu country-diggari minussa on noin 1000 kilometrin kohdalla herätetty iäksi. Eihän missään muussa musiikissa (saati hetkessä) sen jälkeen ole riittävästi tunnetta. Kaikkivoipaisuutta. 

Muiden keräillessä pokemoneja minä alan keräillä hippuja. 

Ensimmäisen kerran 31 vuoden aikana sydämensä särkenyt ystäväni kertoo katsoneensa leffaa jonkun ihan kivan laastarimimmin kanssa, mutta tulleensa samalla viiltävän tietoiseksi siitä, ettei halua suhdetta, jossa pystyy katsomaan elokuvan alusta loppuun, vaan nimenomaan sellaisen, että ei pysty, koska haluaa vaan jutella ja rutistaa ja muhinoida ja tuijottaa sitä toista koko ajan!

Mieti, että me istutaan tällä samalla puistonpenkillä ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä ja puhutaan joistain aivan muista ihmisistä, sanon, koska en osaa muotoilla sanojani yhtä hienosti kuin kolmevuotias, joka päiväkodissa lohduttaa eroahdistuksesta huutoitkuun purskahtavaa saman ikäistään: "Älä sure, kyllä me vielä päästään vapaiksi!"

Yöunien viikkotolkulla väistäessä liian koviksi hiljaisuudessa yltyvien kysymysten tieltä on tärkeä muistaa, ettei sillä skeittilaudalla tarvitse horjahdella menemään ihan yksin. Helpottaa huomattavasti, kun joku tarttuu käteen ja ymmärtää vetää koko tärisevän matkan kotiin trukkien ottaessa iskuja Kallion mukulaisiin katuihin.

Torontossa hätkähdän joogan jälkeen infrapunasaunassa, kun nainen, jonka asettautumista viereiselle lauteelle en ole Keltaiseen uppoutumiseltani edes huomannut, pyytää minulta - ah niin kanadalaiseen tapaan - anteeksi. Mitä niin? "This water bottle makes horrible noice, eh?!" hän naureskelee ja ottaa kuin vakuudeksi sanoilleen pitkän korisevan huikan.

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.

Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.

Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole menossa minnekään. Hän on jäämässä.

Kollareissaan, sikäli kun ne eivät juuri sillä hetkellä ole minulla lainassa, tiskaava mies on pysähtynyt kuva turvasta ja levollisuudesta.Tiskaamiseen tulee täysin uusi kulma, kun mies, jossa ei ole tietoakaan turvasta tai levollisuudesta, tulee taakseni, suukottaa hiuksiin, ottaa tiskiharjan kädestäni ja alkaa pestä astioita siitä ylitseni. Kuulemma vähintä, mitä voi tehdä, jos saapuu myöhään. Uhma valuu tiskiveden mukana viemäriin. Varsin katalaa käyttää juuri tiskaamista aseena. Tai aseista riisumiseen.

Mutta minä en ollut lainkaan rauhallinen. Muistelin kettua. Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. (Pikkuprinssi)

Se ei ole ihan koko totuus, sillä itkemään voi joutua aika hemmetin paljon. Varsinkin, jos on yhtäkkiä tehnyt mieli olla vähän lempeä ja lämpöinen sellaiselle, jonka lähtemistä tai jäämistä ei ole uskaltanut edes ajatella. Jos aina antaa itsestään vain korvalehtensä läpi kuultavan valon, ei lopulta ole mitään, minkä puolesta itkeä. No...siinä on puolensa kyllä. 

Ainakin jos sattuu olemaan sellainen sosiopaattimagneetti, kuin minä olen. 

Osittain edellisestäkin johtuen olen monta kertaa muuttanut mieltäni avioliitosta tavoiteltavana instituutiona, mutta siitä en, että jos minua joskus kosittaisiin, ei olisi mitään romanttisempaa, kuin että se tapahtuisi tiskatessa! Juuri siten kai sitä haluaa tulla rakastetuksi! Täysin teeskentelemättömästi ja odottamattakin läpi tavallisten tiistai-iltojen ja -aamujen, teeveden kohistessa taustalla, hiukset ja puheenaiheet huolettomasti sekaisin, eriparisukat jalassa, tahmaa paidassa ja suupielessä taikinakulhon kaapimisen jäljiltä. Leonard Cohen saattaa tosin soida. Tai ei siitä haittaakaan olisi.

Höyheniin katsomatta

Isi on ottanut Berliinin matkalta mukaansa saksalaisen iltapäivälehden, koska sen takakannessa on juttu, jossa valtava nälkäinen haukka hyökkää lajilleen epätyypillisesti lokin kimppuun. Luontokuvaaja oli ikuistanut reportaasiin verenhimoisen kuvasarjan, jossa nälkäinen haukka liitelee meren yllä kuljettaen lokkiriepulaista valtavissa kynsissään. Se on mennyttä lokkia, ajattelee lukija. Vaan jostain ilmestyykin lokin hurjapäinen ystävä, syöksyy pelottomasti haukan ylle ja nokkii voimiensa takaa pedon päälakea, kunnes tämä päästää irti lounaastaan. Talking about love!

Kun isi mökillä esittelee artikkelia touhuissaan, mietin, mistä tuollaisia lokkeja löytyy!

Miksi olen vetänyt puoleeni enempikin niitä, jotka silmät kiiluen piirittävät minua mittaillen ja arvioiden, voisivatko kauttani saavuttaa jonkinlaista hyötyä mielipahasta piittaamatta. Monesti niillä on pesä jossain aivan muualla. Hyökkäilevät ahnaasti jäätelöni kimppuun. Ja kun tajuavat, ettei heille ole siitä herumassa, valitsevat uhrikseen lähimmän pahaa-aavistamattoman lohikeiton syöjä-poloisen, kenet hyvänsä.

Osittain virheellisesti moinen luotaantyöntävä kaikkiruokaisuus saa varpailleen ihan koko lokkien sukua kohtaan.

Isoveljen perheeseen syntyi kolmas poika. "Great, just what the world needs - another man", sanoisi Sinkkuelämän Samantha. Mutta minä luulen tietäväni, että syntyjä on juurikin sitä, mitä maailma tarvitsee - another great man.
Hassua, miten valmis sitä on nokkimaan kenen tahansa päälakea tuon pienen käärön puolesta, vaikkei häntä ole vielä koskaan edes tavannut. Kummipoikani, josta täten on tullut pikkuveljen ohessa vastuunsa vakavasti ottava 8-vuotias isoveli, kertoo, ettei ainakaan aio opettaa vauvaa kiroilemaan ennen kuin on aivan pakko.

Ymmärrän.
Sellainen tilanne saattaa tulla, kun saa huomata alkaneensa vahingossa seuraamaan instagramissa entisen hellunsa uutta tyttöystävää, jonka kuvia on stalkannut hyvin aikein, kuitenkin varoen painamasta tykkää-nappulaa. Voi helvetti. Vaikka olisi täysin iloinen toiselle suodusta onnesta, saattaa helposti ylianalysoituttaa, näkeekö uusi tyttöystävä tilannetta samassa valossa. Sitä kun yleensä yrittää pysyä kunnioittaen poissa jaloista, koska tietää, kuinka rasittavia toisen (ja miksei omatkin) entiset säädöt ja rakkaudet voivat pahimmillaan olla.

Tai kun alan tarkastella näkemystäni lokeista - olinko liian ankara - ja juuri silloin parvekkeelleni lentää harakka, joka nokkii antaumuksella syysiltojen punaviinifiilistelyyn varattua vaniljakynttilää, varastaa siitä ison palasen ja lehahtaa tiehensä.

"Ope, onko mun käsi jotenkin liian musta, ettei se erotu tuosta oranssista seinästä?" tuhahtaa kasiluokkalainen, joka on mielestään viitannut koko tunnin saamatta vastata.
Rasismi-kortin käyttämiseen joutuu tottumaan oppilaiden kanssa, jotka ovat saaneet kuulla erilaisuudestaan lapsesta saakka. Lanttulaatikon hakureissun oli tyypillisesti keskeyttänyt keski-ikäisen mies, joka lähikaupan  pihassa kehotti rakentavasti pyöränsä selästä kaikkia n*******tä painumaan v*****n Suomesta. Oppilaani kertoo tulleensa surulliseksi lähinnä mukana olleiden pikkusisarustensa puolesta, mutta toivottaneensa miehellekin oikein hyvää joulua!

Usein tunnen olevani etuoikeutettu saadessani tehdä töitä sen upean, viisaan ja avarakatseisen sukupolven parissa, joka vastaa vihaan rakkaudella. Tunnen olevani oikeassa paikassa opettaessani heitä, mutta samalla minulla on heiltä paljon opittavaa.

Kaduttaa heti, että olen negistellyt harakalle. Nauran helpottuneena, kun kynttilärosvo myöhemmin palaa rikospaikalleen vielä useita kertoja jyystämään herkkuaan. Kyllähän siitä riitttää. Toivottavasti sen maha ei tule kipeäksi.

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat? 

Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.

Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan. 

Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurottelemaan puhelimen käteen, soitan ensimmäisenä ystävän poikaystävälle, joka ei vastaa, mutta viestittää parturista perään: sopiiko jos soitan myöhemmin?  Sopiihan se, ihan ku mää tästä mihinkään olisin menossa. Ehdin miettiä, kauanko ihminen selviää syömättä ja juomatta. Valitsen eloonjäämisen ja näppäilen parturoitavan pahaa-aavistamattoman ystävän numeron. Helpotusitkuni säikäyttämä ritarillinen hän saapuu puolentunnin kuluessa, pukee tärisevän ja nolon ihmisriekaleen ja vie lääkäriin, jossa saan kipulääkettä, lihasrelaksanttia, saikkua ja nukkua.

Viikon kuluessa pää jo kääntyy ja vaikka niskaan sattuu edelleen, palaan ihmettelemään, miten kummassa mun elinaika tulee riittämään kaikkeen, mitä haluan tehdä?

Miten voi olla yhtä aikaa opettaja, ystävä, rakastaja, maailmanvalloittaja, jooga-guru, kolumnisti, tytär, koulumusikaalin ohjaaja, lapsenlapsi, joka käy kylässä, prinsessa, punaisen ristin vapaaehtoistyöntekijä, kutsuvieras, pöytätenniksen puoliammattilainen, äänestäjä, spontaani eläjä, helsinkiläinen, turkulainen, suurperheen äiti, runoilija, asuntosäästäjä, seinäkiipeilijä, virkamiesnainen, sisko, (kummi)täti, puolimaratoonari, kimppakyytiläinen, laulaja, koiran hoitaja, kissan hoitaja, norsun hoitaja, sienestäjä, innovatiivinen kokki, filosofian maisteri, aliaksen hallitseva korttelimestari, juhlakalu, käsilläseisoja, hän, joka muistaa ottaa vitamiinit aamuisin, jotka aloittaa lasillisella ph-arvoja tasoittavaa sitruunavettä?

Jos ei ehdi käydä edes Porvoossa?

Eaglemanin ajatuksia herättävässä novellissa Tuonpuoleista kuvataan paikaksi, jossa kaikki kokemuksensa elää udelleen siten, että samankaltaiset tapahtumat on ryhmitelty yhteen: Käytät kaksi kuukautta ajamalla autoa kotikadullasi, seitsemän kuukautta harrastat seksiä. Nukut kolmekymmentä vuotta avaamatta silmiäsi. Viisi kuukautta kuluu vessanpöntöllä lehtiä selaillen.

Tuonpuoleinen ei totta vie ole mitään herkkua puolentoista vuoden jonottamisineen, kuuden tunnin vihreän valon odottamisineen, seitsemän tunnin oksentamisineen, kuudenkymmenenseitsemän päivän sydänsuruineen, puolen vuoden mainosmaratoneineen ja viidenkymmenenyhden päivän mittaisine miettimisineen, mitä laittaisi päälleen.

Julmasti minua ravistelee kohta, jossa etsitään viidentoista kuukauden ajan kadonneita esineitä. Viisitoista kuukautta ei riittäisi tuonpuoleisessani mihinkään. Inhoan sitä, että olen sellainen hökäle, jolla on koko ajan joku hukassa, vaikka se aivan äsken oli tässä. Kun en keskity. Tai keskityn, mutta jo johonkin muuhun.

Tuonpuoleisessani juoksisin tosi monta hikistä päivää asemalaiturilla ehtiäkseni junaan. Melkein yhtä monta tuijottaisin hengästyneenä junan perävaloja tappiota nieleskellen. Viikkokausia pahoittelisin myöhästymisiäni. Ja siirtelisin papereita, niitä helposti hukkaan meneviä, pinosta toiseen. Tee-mukien sarjakaatelemisesta saisi myös komean pätkän. Sotkut pääsisi onneksi siivoamaan sitten kerralla. Kuinka surullista on tajuta, että aivan liian kauan olisin tyytymätön itseeni. Tuntisin alisuoriutuvani. Ulkonäkökriiseilisin monta kuukautta, vaikka jokainen minuutti on liikaa.

Kauhusta jäykkänä olen juuri saavuttamassa tietoisuuden siitä, kuinka tuskaisen pitkiä vuosikymmeniä viettäisin korjaten näitä aineita uudelleen ja uudelleen, kun erään lukiolaispojan päätäntä tulee hätiin: Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tuonpuoleinen ei ole samanlainen kuin tekstissä, vaan tuonpuoleisessa saa kokea ne elämänsä hetket uudelleen, mitkä itse haluaa. ”Ihana ajatus”, kommentoin liikuttuneena konseptin laitaan. Hänen tuonpuoleisensa on ensimmäinen, johon olen koskaan halunnut uskoa.

Halu uskoa kasvaa mykistävien kuolinuutisten edessä. Onkohan 7000 metrin korkeudesta pudonneella vuorikiipeilijällä tuonpuoleisessa lukuisia lumisia huippuja ja auringonlaskuja ihailtavanaan? Valmistaako hän parhaillaan herkullista ankan rintaa, jauhaa kuuluisien mojitojensa sekaan tuoretta minttua? Hakeeko hän jälkiruuaksi maailman suurimman lakujätskiannoksen? Ehkä hän on saanut lumisista huipuista tarpeekseen ja nauttii auringonlaskunsa vaihteeksi tropiikissa...

Hiukan helpompi on hyväksyä se, että mummoni mies, jota olen pitänyt vaarina syntymästäni saakka, siirtyy tuonpuoleiseen viettämään 93-vuotis-syntymäpäiväänsä. Hän puristaa äitini kättä ja viimeisiksi sanoikseen tuskin kuuluvasti kiitos. Herrasmies loppuun saakka. Veljeni mielestä "vähän sellainen vihreä".

Viime kesänä oli meidän vuoromme viedä varavaarini ulos katsomaan maailmaa. Työntää häntä pyörätuolissa, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Ajeluttaa hänet viimeistä kertaa mökilleen ja muihin tärkeisiin maisemiin. Hautajaisissa nyyhkimisen sijaan on merkittävää olla rakkaidensa lähellä, kun he elävät. 

Jotakin tunnen tehneeni oikein, vaikka minulla on lähelläolijana totta vie kunnostautumista.

Kylvän parvekkeelle basilikan ja rosmariinin. Kuoleman sijaan aion keskittyä elämään. Sepäs sattui myhäilee kolmen aamun päässä suvi suloinen aivan selvästi kutsuen kuin tilauksesta operiepulaisen elohon: kutkuttavan ihaniin reissuihin, lupaavaan läsnäoloon. Uusiin sellaisiin hetkiin, joissa kelpaa sitten tuonpuoleisessakin riemulla raidailla.

Throw me to the wolves and I will return leading the pack

Graduaineistossani käsitellään yhdessä ja yksinolon paradoksia eli suurin piirtein sitä, kuinka parisuhde ja rakkaus välttelevät toisiaan. Lohduton viesti kuuluu, ettei ulkoisesti esteetön rakkaus voi kestää. Pariutumisen näennäinen helppous eli se, että saamme aika vapaasti valita, ketä haluamme rakastaa, on sabotoinut jotain romanttiselle rakkaudelle ominaisia piirteitä. Ja koska rakastavaiset eivät enää länsimaissa liittoudu taistelemaan ulkomaailmasta tulevaa uhkaa, esimerkiksi eri kasteihin kuulumista, sovittuja avioliittoja tai riidoissa olevia mahtisukujaan vastaan, ovat kamppailut siirtyneet parisuhteen sisälle.

Kuolemattomia rakkaustarinoita halutaksemme on keksittävä jotain niin älytöntä kuin että tää toinen olis ihminen ja se toinen olis vampyyri. Ja tosielämässä hekään eivät kestä. 

Julistauduttuani suureksi rakkaustutkijaksi tulen ajatelleeksi sitä suutarinlapsiraukkaa, jolla ei ollut kenkiä. 

Onko mitään epätieteellisempää kuin kirjoittaa tutkimusta siitä, kuinka lohduton, avuton, haikea ja kuitenkin toiveikas tunnelma on Pmmp:n Päiväkoti-biisissä. Heilutella jalkoja. Purra huulta. Yrittää pysyä asiallisena. Ja järjissään katsellessaan samalla oslolaisen olohuoneen ikkunasta avautuvaa näkymää suoraan lapsien täyttämälle päiväkodin pihalle. Ne tuli leikkimään. Tietysti myös ilma on kauniimpi kuin aikoihin. Enkä itkekään - en, mutta pari kertaa hengitän kyllä syvään. 
Taisin jo silloin tietää, etten enää, sitten kuitenkaan, ollut sun tyttö.

On siedettävämpää olla oikeasti yksin kuin yksin yhdessä.
Kehrään ystävieni sylissä ja haluan, että minua silitetään.

Ystävät muistuttavat, ettei yhden tai kahden tai viidenkäänkymmenen pikkujulmurin vuoksi kannata muuttaa nunnaluostariin. 

Mutta ei kannata kuulosti minusta ihan kokeilemisen arvoiselta haasteelta silloinkin, kun esittelin gradun aiheen joskus sata vuotta sitten Turun yliopistossa. Eihän tästä voi tehdä. Tai voi, mutta hyvää arvosanaa se ei tule saamaan. 

Watch me.

Heitän luostarin kirjahyllystä vaaleanpunaisissa, arvoisissaan, kansissa erottuvalle Magnaksi arvioidulle epätieteelliselle tutkimukselleni onnellisen silmäyksen. Odotetusti teoriaosuuden ohueksi jääminen kerää moitteita, mutta analyysi todetaan taitavaksi ja kieli kauniiksi, paikoin jopa lyyriseksi.

Olen vihdoin, virallisesti ja täyspäiväisesti, äidinkielenopettaja.


Koulupäivän jälkeen kävellessäni M-junalle mietin lapsen kouluainetta ja hymyilen itsekseni. Kun tulen isoksi, haluan mennä naimisiin. Jos kukaan ei huoli minua, alan opettajaksi.

Ei mikään huono valinta. Vastavalmistuneilla opettaja-poloisilla ei tosiaan taida olla pahemmin aikaa tulla huolituiksi. Ja ovathan he puuduttavaa seuraa, herranjestas. Kuukausia sitten irtauduin kynän ja paperilehtiön kanssa treffeille, ensitreffeille vieläpä, joissa ihan oikeasti suunniteltiin mun tunteja!

En osaa sanoa, kumpi töihin hukuttautumisesta ja huolimis-asioiden vastenmielisyydestä on syy ja kumpi seuraus. Ovatko seuraavat ensitreffini seitsemän vuoden kuluttua suoraan alttarilla koko Suomen ihmeteltävänä, koska vain opettaessani heitin muun menemään? Vai hukuttaudunko töihin juuri vältelläkseni koko huolituksi tulemisen paradigmaa siihen liittyvine riskeineen, pelkoineen ja ahdistuksineen?

Usein opettajat ovat sillä tavalla liikaa tietäväistä sakkia, etteivät enää usko moniinkaan huolimisiin. Itse asiassa mitä enemmän he vastaanottavat keskiyöllä "teetkö mun kanssa vauvoja"-viestejä muiden poikaystäviltä, sitä kauempana huolimisesta he haluavat pysytellä.

Lukiolainen ei suostu kirjoittamaan. Hän ei ota pyynnöstäni, käskystäni, neuvottelustani eikä uhkauksestani huolimatta esille vihkoa ja kynää. Mä tulin lukioon, koska luulin, että täällä tehtäis järkeviä asioita ja luulin, että täällä tultais fiksummaksi. 

"Niin luulin minäkin" väsymykseni nostaa päätään. Kadun tuhahdusta heti, kun näen loukanneeni oppilasta.

Oho, ai niinku Challenge accepted?! nauraa toinen. Pyytäessäni keksimään argumentteja loman loppumisen ja kouluun palaamisen puolesta hän on erehtynyt sanomaan, että et säkään pysty.... 

Ai en pysty? 

Muutama viattomasti alkanut esimerkki kasvaa puolen oppitunnin pituiseksi intohimoiseksi tsemppi-puheeksi äidinkielen oppimisen tärkeydestä ja ihanuudesta teemalla "kieleni rajat ovat maailmani rajat", joka sisältää esimerkiksi osiot "kielihän on se, mikä erottaa ihmisen eläimestä", "kieli on kaiken ajattelemisen perusta" ja "äidinkieli on tunnekieli, joka läpäisee kaiken inhimillisen toiminnan" tosielämän esimerkkeineen. Myöhemmin tuuletan liikutuksen vallassa, kun vastaan tulee esseitä, joissa oppilaat ihan pokkana esittävät omina pohdintoinaan, kuinka kieli todellakin erottaa ihmisen eläimestä. Puheen retoriikka onkin sitä luokkaa, että kelpaisi helposti jonkun puolimakean jenkkileffan lentokenttäkohtaukseen. Tai pukukoppiin ennen viimeistä matsia, josta kaikki on kiinni. 

Se ensimmäinen lukiolainen, joka ei koko kaksoistunnin aikana ole suostunut tekemään yhtään ainoaa tehtävää, koska ne ovat tyhmiä, syö ilmapopcornejaan ja innostuu: Tää on just kovaa! Miksei meillä ole tämmöstä enemmän?! 

Dear haters! I have so much more for you to be mad at. Just be patient.

Eräänä sunnuntaina huomaan telkkarin jääneen päälle, kun kuulen naisäänen kertovan itsensä nolaamisen erikoisosaamisekseen. Liity kerhoon ystävä kallis. Sinkkulaivaa ei yleensä voi katsoa ulvomatta myötähäpeästä. Jostain syystä ihan aina ei ole varaa.

Syystä, joka kuuluu lokeroon: "todella herttaisella päättäväisyydellä viikonloppuyönä tehdyt valinnat".

Onneksi tänään ei ole sellainen sunnuntai. 

Silloin kun harmillisinta on, ettei Pete Parkkonen tykkää takaisin Tinderissä, ovat asiat melko mallikkaasti. Gradu on kansissa, maisterin paperit odottavat allekirjoituksia ja minä opetan täyttä päätä. Ja opin, lisää. Innostun ja jännitän ja onnistun ja epäonnistun aika vähän ja nautin. Ystävät vierailevat ja hemmottelevat tanssiaskelin, jouluisin asioin tai ihan vain olemalla siinä. 

Yksi heistä onnittelee lyhyehkön ajelehtimiseni päätymisestä ryhdikkyyteen ja aikaansaavuuteen. En edes ole koko ajan myöhässä. Hold that thought. Kumartuessaan ottamaan maitoa teehensä hän erehtyy vilkaisemaan purkin päiväystä ja haluaa perua sanansa. Jotkut asiat eivät muutu. Tapailin kerran kundia, joka toi mukana oman maitopurkin tullessaan kylään. True story.

Toiset sitten muuttuvat.

"Vanha Anna ei olisi toiminut noin" ystävä tokaisee vähän naureskellen. Tarkoittaa ehkä ihan hyvää, mutta huomautan vähän närkästyen, että kyllä mä olen se sama Anna. Askelista kaikkein hätäisimmät johtavat välillä tiloihin, jotka voivat herättää kummastusta. Ennen eivät samalla tavalla johtaneet, koska ne otettiin aina jonkun rinnalla ihan totisena laput silmillä 14-vuotiaasta lähtien. Silloin kun kaikki on selvää, niin kuin se, kenen kanssa haluaa elämänsä jakaa, ei joudu niin helposti tilanteisiin, joissa ei ole yhtä selkeää oikeaa ja väärää. Vanha Anna sai kai siksi osakseen vähemmän paheksuntaa. Vaikka saihan sekin, koska aina jotain ärsyttää.

Voin kertoa, että molemmat Annat, niin vanha kuin uusi, ovat jopa turhan ankaria itseään kohtaan ja morkkistelevat ihan huolella omastakin takaa. Ulkomaailmalta voisi toivoa joskus vähän armollisempaa kivitystä. 

Ajatukseni kiteytyvät ystävän instagram-kuvaan, jossa ihmiset ovat kerääntyneet tuijottamaan heppua, joka kohoaa punaisten ilmapallojen kannattelemana kohti painotonta tilaa. Kuvassa lukee: Everybody just wants to be liked and accepted. Except for Tom. Tom doesn't give a shit. Vakuudeksi tästä Tom näyttää ulos mukavuusalueelta liihotellessaan keskaria säyseälle laumalle ja heidän mielipiteilleen. 

I wanna be Tom.

Tom ei morkkistelisi.

Ja Tomin tuskin tarvitsisi seisoa käsillään ennen töiden hakemista, jotta veri valuisi päähän, koska jännittää niin, että on pyörtyä. Mistä vielä erittäin pätevä cv kainalossakin kumpuaa se pelko, että ei kelpaa - tarve pyytää anteeksi ja väistyä? 

Tom ei varmaankaan menettäisi keskittymiskykyään ja yöuniaan tullessaan ilkeillyksi sellaisten ihmisten taholta, joita piti kavereinaan. Selän takana tietty. Klassikko. 
En usko, että Tom käyttäisi sen jälkeen energiaansa monen päivän itsetutkiskeluun, vaikka sisimmässään tietää, että naisten välisen solidaarisuus-kulttuurin luomin edellytyksin muut ovat käyttäytyneet huonosti eikä itse. 

Muuan lahtelaisen suuren runoilijan sanoin vihaajat vihaa, meitsi vaan takas vilkuttaa. Antaa niiden hiillostaa, nä nä nä nä nää nää. Suuresti ihmettelen, kuinka huonosti (vai sittenkin hyvin?) pitäisi mennä, että olisi aikaa tuhlattavaksi vihaamiseen? 

Torjutuksi ja tuomituksi tuleminen on haiden jälkeen pelottavinta, mitä on. On kyse sitten mistä tahansa tärkeästä asiasta, kuten työjutuista tai ihmissuhteista.

Ei sellaisessa jatkuvassa pelossa ole hyvä olla ja elää. En jaksa enkä halua olla koko ajan turvaamassa selustaa. Aion elää tätä elämää sillä rohkeudella, jota tarvitaan maalivahdin ottamiseen pois kentältä. Jos kaikki röyhkeyteni hiusten kihartamisesta hukkaan festareilla menemiseen häiritsevät, varoitan tässä samalla muitakin kavereitani siitä, että nyt kannattaa toden teolla lähteä läpyttämään. Tulen suurella todennäköisyydellä suorittamaan kyseisiä hirveyksiä vastakin. Tai sitten kannattaa miettiä, onko ylipäätään vihainen mulle vai itselleen? 
Kyllähän sitä tosiaan sais olla jatkuvasti mielensä pahoittamassa, jos valitsisi sellaisen tien. Ympäristöllä on tapana tarjota siihen erilaisia mahdollisuuksia jatkuvasti.

Mutta sori vaan, ei meitsi ala. Ja jos tämä on osa sitä mun kuuluisaa röyhkeyttä niin guilty as charged.

Onneksi on paljon ihmisiä, jotka eivät ala myöskään. He keskittyvät hyvään ja pistävät sen kiertämäänkin. Kuin todistukseksi siitä saan juuri riemuisasti yksintanssiessani Peggyn tahtiin yksiöni keskilattialla liikuttavan viestin opiskelukaverilta:

Tämmöinen kevyt sunnuntai-illan kyssäri: oot yks positiivisimmista nuorista naisista, jonka tiiän. Inspiroit! Mulla alkaa loppuu ihan totta usko näissä mieskuvioissa. Taas mönkään. Sä sanoit häissä niin pysäyttävästi, että kyllä sä rakkauteen vielä uskot. Miten? :D

Tänään on hyvä sunnuntai. Isänpäivä.

Tapasin isin viimeksi muutama viikko sitten. Johtajankoulutus-asioissa Helsingissä vierailessaan hän ehdotti tapaamista siinä Runebergin patsaalla. Ovelasti tunnustamatta, etten tiedä, mihin päin pääkaupunkia kansallisrunoilija on sijoitettu (nyt tiedän), ehdotin toista lounasravintolaa Manskulla. Selvä, no tapaammeko sitten siinä Kolmen sepän patsaalla?

Tuo on niin mun isiä, jonka tapaa hahmottaa maailmaa voisi luonnehtia kaikin tavoin uniikiksi.

Tavatessamme Kolmen sepän patsaalla, jonne suunnistan arvaamalla, mikä patsas voisi olla kyseessä, hän on ihanan vanhanaikainen oma itsensä ja tarjoaa käsivarttaan tartuttavaksi. Nuorempana se hermostutti ja nolostutti minua. Kun isi tarjosi koulukavereilleni puvun takissaan välimerellistä simpukkakeittoa ja pohti itsekseen ääneen vesikäärmeitä, onko niitä, mietin aina, miksei isi voinut olla niin kuin muidenkin kavereideni kemiläiset jalkapalloisät, jotka hallitsivat kaukosäädintä ja kertoivat kalsareissa puujalkavitsejä.

Koska isi on noiden teini-iän nolostumisvuosien jälkeen jälleen sankarini, varsinainen Tom, annan hänen taluttaa minut kömpelösti liikennevalojen yli. Ja riisua takkini ja siirtää tuolin alleni, kun istun.

Jonkin hölmön juttuni keskeyttää työpuhelu, johon isi useiden anteeksi pyyntöjen saattelemana vastaa. Vangitaan..., vangitaan vaan, ilman muuta isi vastaa hyväntuulisesti puhelimeen. Vaikka minusta on vähän perverssiä, että isi vangitsee tullissa kiinnijääneitä huumausaineiden salakuljettajia kesken kanahalloumsalaatin syömisen, olen hänestä ylpeä. Ja hän jaksaa palata kuuntelemaan ihan tyhjänpäiväistä juttuani, jossa ei vangita ketään.

Joka vuosi mietin, kuinka etuoikeutettuja ovat he, jotka viettävät tätä päivää isänsä kanssa.

Erityisesti sen ymmärtää hetkinä, joina eilen sairaalaan kiidätetyn ystävän isän äkillisesti repeävä aortta, tai epäily siitä, muistuttavat, että elämä voi muuttua sekunneissa. Ystävän isä selvinnee suurella säikähdyksellä, levolla, voimakkailla kipulääkkeillä ja mahdollisesti myöhemmin suoritettavalla rutiinileikkauksella. 
Säikähdyksestä seuraa sentään jotain hyvää. Saadessaan puhua sairaalassa makaavan lääkkeistä tokkuraisen isänsä kanssa ystäväni kertoo rakastavansa häntä. No sehän on kiva kuulla, jokseenkin vaivaantunut isä toteaa jäyhään tyyliinsä. No SANO SE NYT SILLE! ystävän äiti hermostuu taustalla, jolloin ystävän isä heltyy: Niin minäkin sinua.

Kerään kaiken rohkeuteni suorittaakseni samanlaisen uroteon ja soitan Kemiin. Oma isini kertoo purkittaneensa kurpitsaa. Hänen aorttansa voi onneksi hyvin. Purkit ovat pullollaan etikkaliemessä lilluvaa kellertävää vihannesta. Rakkaus tuntuu liian juhlavalta mahtuakseen samaan keskusteluun. Miksi jonkin täytyy aina revetä ennen kuin sanat saa kakistetuksi ulos? 

Mitä olisin halunnut kertoa, on samalla vastaus opiskelukaverini viestissä esittämään kysymykseen. Että isini (ja äitini) tavasta rohkaista minua ajattelemaan ja tekemään asioita omalla tavallani sekä rakastaa ja kunnioittaa minua juuri sellaisena, olen oppinut puolestani rakastamaan ja kunnioittamaan muita, sekä sen, että kaikki minussa on tuon rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista.

Heartbreak makes you grow some balls

Yläkoulukäisten poikien ainekirjoituksissa, joissa piti kuvailla elämäänsä kymmenen vuoden kuluttua, toistuvat samat teemat. Minun iässäni pojat ovat rikkaita ja joko johtavassa asemassa tai töissä futiksen parissa. Melkein kaikkia on lykästänyt, koska suurin osa ajaa Lambourghinia, se on tärkeää. Heidän ikäisenään en edes tiennyt, mikä Lambourghini on. Jos tarkkoja ollaan, en tiedä vieläkään. Enemmän hämmennyn kuitenkin siitä, että jokaisella heistä on tyttöystävä tai vaimo. Suurimmalla osalla jaloissa hääräilee omia lapsiakin.

Missä vaiheessa se muuttuu? Mitä sellaista tapahtuu kymmenen vuoden aikana, että tyttöystävistä ja vaimoista hankkiudutaan eroon tai kierretään edelleen kaukaa, jos ollaan sinne saakka pystytty erossa pysymään?

Jos Dynamon tanssilattialla huutaa kolmen kieppeillä lähtevänsä puoleksi vuodeksi Torontoon, kerääntyy eteen nopeasti jono, josta tuuppailla matkoihinsa lakimiehiä ja urheilijoita ja ekonomeja, jotka kymmenen vuotta sitten luulivat äidinkielen ainekirjoitustunnilla haluavansa vaimon ja kaksi lasta.

Torontossa puolen vuoden päästä kotiin palaavan suomalaistytön edessä tuo jono on kolminkertainen.

"Anna, don't expect to find love in this city!", tolkutettiin monesta suunnasta, kun muutin sydämeni sitten kuitenkin varastaneeseen pilvenpiirtäjäkaupunkiin, jonka kiivaasti sykkivä pinnallinen deittailuskene sai aluksi tottumattoman haukkomaan henkeään.

Yläkouluikäiset tytötkin seurustelevat kymmenen vuoden päästä, mutta heidän poikaystävänsä ovat Christianeja ja Joshuoita ja Alejandroja. He asuvat ulkomailla.

Ymmärrän yskän.

Olen aina kuulunut niihin rakkauden itsemurhapommittajiin, jotka uhraavat rakkauden eteen itsensä ja antavat kaiken omastaan, lainaavat vielä vähän toisilta ja antavat senkin. Nyt se geeni on poistunut mun DNA:sta. Kaikki on ihan hyvää, kivaa ja parhaimmillaan todella hauskaa tai toisinaan vähän kurjaa vastapainoksi, mutta mikään ei räjähdä rinnassa.

Onko minun iässäni kaikilla jo oma lastinsa - se joku, joka puristaa kourassaan sydämemme riekaleita, mitä sitten kostetaan hullun kiilto silmissä kaikille tielle osuville?! Tahtomattaankin.

Tunnissa minulle nousee 39:n asteen kuume pelkästä tukalasta "mitä tämä on" -keskustelusta, joita en muuten niitäkään osaa enää käydä. Puhutaan mielummin jostain...puhutaan banaanikärpästen tuhoamisesta?! 

Kun rakastumme täpöllä johon kuhun, joka ei ehkä vastaa tunteisiimme samalla voluumilla, meillä on tapana silti luulla, että kyllä se vastaa. Meidän on vaikea ymmärtää olevamme jollekin vain ihan kiva. Keksimme typeriä selityksiä hänen käytökselleen, koska emme hyväksy jossain sisimmässä tiedostamaamme totuutta: emme ole hänelle riittävän erityinen.

Kun hän peruuttaa kauan odottamamme tapaamisen parempien bileiden ilmestyessä tyhjästä, muistamme oharipuhelusta sen, että hän kysyi, miten viime viikkoinen tenttisi meni (hän muisti!) ja sen, että hän sanoi meitä kuitenkin vastustamattoman hellyyttävästi kuumaksi ja tiitteräksi äikänopeksi. Vietämme iltaa miettien, onko tiitteryys hyvä vai huono asia ja mitä se oikeastaan tarkoittaa.

"Hän kuulosti kyllä oikeasti todella harmistuneelta, kun ei nyt nähdä" selitämme ystäville. Ja hyvää tarkoittaen ystävät osallistuvat tähän petokseen. Tyttöjen teehetken aikana on päästy yhteiseen varmuuteen siitä, että kundihan tässä itseasiassa on uhri jouduttuaan vastentahtoisesti juomaan alkoholia ja valvomaan, vaikka olisi tietysti mielummin nyt vieressämme katsomassa dokumenttia ja mussuttamassa karkkia.

Uskomatonta, kuinka hölmöjä voimme olla, viisaat aikuiset, halutessamme vain niin kovasti jonkun haluavan meitä niin kuin me haluamme häntä. Tai mielummin vielä enemmän. Tai luulemme haluavamme. Tuo haluhan vain kiihtyy, kun jossain syvimmällä sisimmässä tiedostamme, ettei hän halua ja näin elämäntehtäväksemme tulee saada hänet muuttamaan mieltään, koska yhtäkkiä koko olemassaolomme on siitä riippuvainen.

Erityisen hölmöjä tajuamme olleemme vasta, kun joku todella haluaa meidät ja jos olemme onnekkaita, vielä meidän parastammekin ja asettaa naurunalaiseksi kaikki aiemmin kuulleemme tai itse keksineemme selitykset
siitä, miksi joku ei ole kahteen viikkoon ehtinyt soittaa, vaikka todella paljon olisi halunnut.

Hän nimittäin soittaa lävitse vaikka kaikki mielikuvituksetonta nimeäsi kantavat naiset, (joita kuulemma on 36 kappaletta yksistään Turussa ja sen lähikunnissa) saadakseen lopulta puhua sen oikean kanssa. Tai hänen sylistään saattaa herätä ihan yllättäen toivottamaan hyvää itsenäisyyspäivää suurten lumihiutaleiden valuessa taivaalta hitaasti ja taianomaisesti kippisteltyään ensin ystävän sinkkukotitupareissa "ei mennyt niin kuin Strömsössä"-parisuhteiden päättymiselle. 

Uudenkarheasta sylistä huolimatta tilanne on pelottavan tuttu. Mä olen ollut tässä joskus ennenkin, tajuan. Mä en voi elää tätä enää uudestaan, tajuan.

Vuoden aikana olen ollut sekä hän, joka odottaa soittoa, että hän, joka unohtaa soittaa. 

Jälkimmäisessä roolissa olen rempseästi suosinut surullisen huonoja kielikuvia: 
"No mieti, jos sulla on koira, jota tosi paljon rakastat ja sitten se koira kuolee ja sulle vaan tulee sellanen olo, että ei kiinnosta enää koskaan ottaa toista tilalle" selitän ja mietin, kuinka mieltäylentävää mahtaa aikuiselle miehelle olla koiraan verratuksi tuleminen tällä tavalla, mutta koska saatan puhua ennen kuin ajattelen, jatkan vielä: "Että on kiva leikkiä toisten koirien kanssa ja se menee hyvin, mutta just se omaksi ottaminen ei vaan tunnu hyvältä idealta, koska sitten se rupeaa muistuttamaan liikaa siitä edellisestä olematta kuitenkaan se." 

Ei kovin mieltäylentävää. Hän kertoo sen minulle.

Toisella kerralla koetan puhua enemmän suoraan: 
"No tiiäkkö kun tykkään susta tosi paljon. Saatan vähän rakastaakin. Mutta kun olen joskus ollut niin rakastunut, että olin valmis hyppäämään junan alle sen toisen puolesta. Niin nyt mää en enää hyppäis."

Hän on samaa mieltä siitä, että vain silloin, kun junan alle hyppääminen tulee kyseeseen, on jutussa jotain järkeä.
Sääli.

Kolmanteen kertaan mennessä olen alkanut rakastaa itseäni riittävästi ymmärtääkseni, ettei tilanteeni vaadi sen kummempia selittelyjä: 
"Ei vaan huvita. Mulla on vaan menny maku".

En sano, että tämä olisi välttämättä pysyvä tila, sillä palattuani Suomeen, sen nykyiseen pääkaupunkiin entisen sijaan, olen saanut todistaa elämänkokemuksiensa viisastaman ja kovettaman ystävän täydellistä pehmenemistä yllättävän salamarakastumisen myötä. Kaikki aamun jaetusta Hesarista, salamimakkarasta ja kynsisaksista liittyvät nyt entisen kyynikko-ystävän uuteen helluun, johon palataan keskustelussamme vähintään kahden minuutin välein. 
Ja jos koetan vaihtaa puheenaihetta johonkin neutraalilta vaikuttavaan asiaan, kuten vaikka vihreään väriin, on juuri vihreä - kuinkas sattuikaan - aivan taatusti yksi hellun lempiväreistä tai jos ei ole niin sininen käy yhtä hyvin. Ja ainakin hän on joskus a) pukeutunut vihreään b) tehnyt jotakin jollekin vihreänsävyiselle asialle c) lausunut jonkin valloittavista mielipiteistään vihreään liittyen.

Rakastuneista ihmisistä näyttää tulevan vähän hölmöjä ja toimintakyvyttömiä. Ehkä se on välttämättömyys, jonka avulla ihmiset saadaan uskomaan, että on hyvä idea sitoutua yhteen kumppaniin. Onpa hyvä, että rakastumista on pidetty loitolla minusta, sillä tarvitsenkin koko aivokapasiteettia gradun viimeistelyyn ja sitä seuraavaan työnhakuprosessiin. 

Omassa elämässäni rakkautta on paljon. Se näyttäytyy pieninä tekoina. Minun elämässäni rakkautta on tuoda vesilasi toisen vuoteen viereen, kun tietää, että tällä tulisi herättyään olemaan paha krapula.

Mitä parisuhteeseen tulee, tuo aivot sulattava kokonaisvaltainen räjähdys on edelleen vähimmäisvaatimus. Vasta sen jälkeen aletaan edes kartoittaa mahdollisuuksia jakaa kaikki tulevaisuuden aamut, illat ja How I met your motherin tuotantokaudet; punnita, kuinka suurta merkitystä antaa sellaisille sivuseikoille kuin toisen huumeongelma tai menneisyys partiolaisena.

Touhua riittää, kiire on suunnaton

Kun mainoskatkolla pärähtää ruutuun "Osallistu Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun", mietin otsa kurtussa, ketä ne sellaiset ihmiset aivan oikeasti ovat, joilla on aikaa osallistua Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun. Minä haluaisin edes kerran olla sellainen. Siinä kilpailussa täytyy olla hyvät mahdollisuudet voittaa!

Ainiin, mutta mä osallistuin yhteen toiseen kilpailuun, jossa ei ollut. Voitin sen silti. Nimittäin harjoittelupaikan Kanadasta. Ja niin mä pakkaan taas. Ensi kevään opetan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta Toronton yliopistossa. 

Taisin puhua jännityksestä siis hivenen liian aikaisin. Koska yliopistossa opettamisessa ei selvästikään olisi mulle vielä tarpeeksi haastetta, täytyy se tehdä saman tien vieraalla kielellä ja vähän helvetin kaukana kotoa.

Jos eläisin piparinleivontakilpailuun osallistujan elämää, fiilistelisin nyt muuttamista vaahteranlehtikaupunkiin, joka on suurempi kuin yksikään kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Mutta kun on yhtä aikaa seitsemän yläkoululuokkaa opetettavana, 200 ainekirjoitusta korjattavana, gradu viimeisteltävänä, viisumi ja työlupa, asunto, lennot, vakuutukset ja kaikki muu lomakkeiden täyttämistä vaativa inhottavuus läpi kahlattavana, en ehdi paljon muuta kuin nukahtaa naamalleni konseptipinon päälle punakynä kädessä. 

Oppilaani tekevät päivistä riemukkaita. He, jotka haluaisivat alkaa mua myös sosiaalisessa mediassa: "Ope, hyväksy se instaseuraus ees sitte ku et oo enää meiän ope. Koska miten mää muuten tiiän, miten sulla menee siellä Kanadassa?!" Hekin, joille raivostun ja pidän elämäni ensimmäisen kiivaan puhuttelun: "Me luultiin eka, että sää oot mukava, mutta sitte susta tuliki tommonen natsi?!" ja jotka viimeisinä työpäivinäni tulevat kertomaan, kuinka ikävä tulee. He, jotka vastaavat, kun kysyn tunnin alussa, mikä luokka te olitte, että "me ollaan ne sun murut!" Jep, sanon oppilaitani muruiksi toisinaan, kun sille päälle satun. Hän, joka kaikella viattomuudella ihmettelee kiukkuni voimaa "tiedätkö sä ope mitään niin inhottavaa kuin puhelimen räplääminen tunnilla?" (Tiedän. Välituntivalvonta.) Ja hän, jonka ammattitaitoni on ilmiselvästi häikäissyt: "Ope, mikä susta tulee niinku isona?"

Rakastan työtäni. Sitä on vain yhden pienen äidinkielenopettajan tehtäväksi huolestuttavan paljon kerralla. Luokkahuone olisi täynnä tarinoita, mutta työpäivän jälkeen bussissa puolikuolleena matkalla kotiin suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja en voi olla miettimättä, mitä iloa on hyvistä tarinoista, jos ei niitä ehdi kertoa? 

Ei edes puhelimessa.

Olen yhä vain varmempi siitä, että minulle sopivat paremmin pienemmät tulot ja vapaus kuin elämä rikkaana ja ylityöllistettynä. Tähän aion tulevaisuudessani kiinnittää huomiota. Se on lupaus. Ja niin en ensimmäistä kertaa elämässäni ota sijaisuuteni päättyessä tarjoutuvaa toista vastaan. En vaikka sekin on yläkoululla, toisin sanottuna täyttä parhautta.

Kolmannen sitten kuitenkin otan. Eli huomenna mennään taas!

Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun gradupalautteeni alussa käytetään sanaa kaaos ja jatketaan: Tässä on aika paljon töitä vielä, mutta onneksi sinä et niitä pelkää! Kaksituntiseksi venyvän loukkauksen päätteeksi en todellakaan enää kuule sitä, että tulkinnoissani ei ole mitään huomautettavaa, että työ itsessään on uskottava tai että sisältöön sinänsä ei tarvi tehdä ollenkaan muutoksia vaan että kyse on rakenteellisista ja muodollisista seikoista. Kotimatkalla kaaos polttelee silmäkulmia, mutta pidättelen itkua, vaikka puhun isinkin kanssa puhelimessa. Hän ottaa kritiikin puolestani raskaasti, ja harmittaa, että edes soitin.

Seuraavien tuntien aikana alkaa harmittaa vielä enemmän, kun huomaan, että sana on levinnyt sukulaisteni keskuudessa. Mitä huvittavampaa tukea satelee puheluiden ja viestien muodossa. Olen pahoillani, kun ymmärrän niiden luulevan, että voin vieläkin mennä rikki!

Kotiin päästyäni tartun kiireesti veitseen ja teen jotain, mitä en ikinä tee: ruokaa. Sipuli saa kyytiä ja kyyneleet tulla. En olisi halunnutkaan mennä Helsinkiin! En olisi halunnutkaan käydä kaupassa! Tai seinäkiipeilemässä! En olisi halunnutkaan olla läsnä ystävän vauvan nimiäisissä! En olisi halunnutkaan vaihtaa lakanoita! Enkä nähdä ketään!

Tänään, gradun viilailun päätteeksi poikkesimme vaimoni kanssa kirjasto-koti-rutiinireitiltä ostaaksemme uudet kalenterit. Molemmat meistä kuuluvat sekä jouluihmisten, että niiden ihmisten heimoon, joille on erityisen tärkeää löytää kalentereista juuri se oikea. Eli se, jota ei ole. Onko pienempi paha, että kansi on vääränvärinen vai että päivät on aseteltu allekkain, eikä rinnakkain? 

Kun kalenterinvalintapiipahdus venyy häpeällisen pitkäksi, alan nauraa, ettei uskoisi tässä kahden kirjakaupan väliä sahaavan pari maailman kiireisintä neiti-ihmistä. Ongelma kuulostaa pikemminkin sellaiselta, joita meillä oli Oslossa, jossa suurin huoli oli kalenterin jääminen ostamisen jälkeen tyhjäksi. Ei ollut muuta kuin aikaa. Totean kaipaavani joskus sitä elämän helppoutta: suurin haaste oli täyttää päivät kaikella mahdollisimman kivalla. Vaimo katsoo minua epäuskoisesti ja palauttaa maan pinnalle huomauttamalla haasteiden olleen niin suuria, että päivät oli täytettävä kaikella kivalla, jotta niitä ei joutuisi kohtaamaan! Mihin ennätän lisäämään...ettei joutuisi kohtaamaan kysymystä koko itsen menemisestä hukkaan, aivan! 

Hänellä se on tuoreemmassa muistissa. On se hyvä, että kun aika on oikea, laukut saamme kyllä käden käänteessä pakkattua jäämättä sen kummemmin arpomaan - koetukselle päätöksentekokyky joutuu vasta elämän suurten kysymysten äärellä, kuten kalenterin valinnassa. Lopulta päädyn painottamaan toimivaa sisältöä aina vieroksumani violetin värisessä nahkakantisessa, mutta söpön tyttömäisessä kalenterissa, joka vaan tuntuu kaikessa vieraudessaankin houkuttelevalta. Sää näytät ihan mun vuodelta 2014, juttelen kalenterille kiikuttaessani sitä kassalle.

Joku on heti piparinleivontakilpailuun osallistuttuaan koristellut kauppakeskusta sadalla virkkaamallaan lumihiutaleella. Jouluihmistä kirpaisee syvältä. Kauppojen sunnuntai-aukioloaikojen todistaessa joulun ilosanoman olevan täällä tunnen kuitenkin suurta tyytyväisyyttä kafkamaisen epätodellisesta ja ulkopuolisesta kävelystä läpi ostoskeskuksen. Hemtexin herkullisen punaiset, ruudulliset joulutekstiilit ovat esillä joitain muita varten.

Ensi jouluna, päätän, ensi jouluna minulla on aikaa! Pysähdyn katselemaan liekkejä ulkolyhdyissä, järjestän joulukorttien askarteluillan ja paketointipajan ja leivon tonttulakki päässä suklaanamuja vaikka koko suvulle! Laitan ne lasipurkkeihin, jotka koristelen kauniiksi sellaisen soittolistan tahdissa, johon olen kerännyt kultaiset joululaulusuosikkini. Vaikka olisi rahaakin (aikaa ja rahaahan yleensä tuppaa olemaan korkeintaan vuorotellen) kauppakeskukset saavat jakaa mainoksensa muihin koteihin. Omassani, johon olen ensimmäistä kertaa koristellut myös kuusen, syötän sitten piparitaikinaa ihmiselle, joka rakastaa minua juuri minun itseni vuoksi. En ole vielä päättänyt, onko se poika.

Koko ajatus saa mut aivan suunniltani innostuksesta. Päätän kirjoittaa sen jo kalenteriin!