Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-match erehtyi kertomaan lämmenneistä tunteistaan sängyssä. Ystäväni puki päälleen kesken lempimisen ja lähti kotiinsa salamana. Meni kuulemma fiilis. Auts, säälin vuoteeseen jäänyttä avautujaa ja tunnen hänen häpeänsä. Kunnes tulen ajatelleeksi, kuinka perverssiä on sääliä häntä. Hänkö tässä todella on se raukka? Miksi deittailuelämässä, korjatkaa jos olen väärässä, tarinan sankari on olevinaan se, joka ei kiinny? Joka viimeiseen asti näyttää siltä, että ei välitä.

Olen siis itsekin ollut tällainen Don Juanita. Nauranut muka hyväntahtoisesti päin naamaa, kun joku on alkanut tunteilla. Älä höpötä. Vuosia sitten eräs turkulainen iski minut Ruisrock-sunnuntaina kaikkien aikojen parhaalla lainilla esittelemällä itsensä ja kertomalla olevansa hyvä derivoimaan. Olin matemaattisen lahjakkuuden edessä niin sulaa vahaa, että lauantain festariheila meni suorilta vaihtoon. Tapailimme hetken, mutta lopulta jätin kyläilemään tulleen derivoijan pihapuuni alle nukkumaan. Vie vaan mut pelaamaan kimbleä, tavataan sun ystäviä ja pussaillaan, mutta älä sano, että olet rakastunut minuun!

Pikkujulmuruudestani on seurannut myöhemmin itseinhoa ja häpeää. Toisinaan ne ovat kävelleet minua vastaan lähikaupassakin, koska derivoija on muuttanut naapuriin suloisen avovaimonsa kanssa. Karma on ollut aika kirjaimellisesti a bitch, sillä tietysti he ulkoiluttavat yhteistä koiranpentuansa sen saman puun juurella, jossa hänen ei enää tarvitse nukkua, kun olen kävellyt krapulan raiskaamana suoraan ansalta tuntuvaan tilanteeseen, jossa hän näyttää törkeän hyvinvoivalta ja onnelliselta. Olisin myös voinut olla niin iso ihminen, että olisin pyytänyt anteeksi. Sen sijaan piipitin moi ja surkuttelin yksinäisyyden puuskassani äidille puhelimeen sitä, mikä tuhlaaja olen ollut.

Tiedän, että kohtaaminen oli minulle aivan oikein. Vaikka en tietenkään pikkujulmuroinut ilkeyttäni, vaan koska minuun oli sattunut enkä osannut muuta. Kyllä se pikemminkin olin minä, se raukka.

Tunteettomuusroutani vähitellen sulaessa olen ymmärtänyt hyvästelleeni myös ihmisiä, joista olen välittänyt enemmän kuin olen myöntänyt. Pari kertaa olen saanut maistaa omaa lääkettäni ihastumalla ja yrittänyt heittäytyä suhteeseen miesten kanssa, jotka puolestaan eivät ole halunneet raivata elämästään aikaa minulle. Heistä viimeisin naureskeli pariskunnille, jotka tarvitsevat toisiaan. Jotka päättävät toistensa lauseet, käyvät Prismassa samanlaisissa tuulipuvuissa, pelaavat toisten pariskuntien kanssa lautapelejä ja käyvät brunsseilla sunnuntaisin. Omassa harvinaisen instagramkelpoisessa hipsterielämässään, jossa riippuvaisia ollaan vain seuraajista, hän välttelee tietenkin tällaista keskinkertaisuutta, jota nimittää perinteiseksi parisuhteeksi.

Kulttuurissamme, ainakin pääkaupunkiseudun kuplassa, ihaillaan riippumattomuutta. Sitä, että voit lähteä yksin rinkkoinesi (tai mieluiten vyölaukkuinesi, koska mitä vähemmän tarvitset mitään, sitä kovempi tyyppi olet) vuodeksi samoilemaan mahdollisimman syvälle keskelle jotain sellaista viidakkoa, jossa kukaan muu ei ole koskaan vielä käynyt eikä siksi tule vastaan häiriten täydellistä itsenäisyyttäsi. Olen käyttänyt aikaani näihin ihmisiin, jotka ovat tehneet hyvin selväksi, että voivat elää kanssani tai yhtä hyvin ilman minua. Sovin heidän lavasteisiinsa, mutta olen tiennyt jääväni tunnetasolla paitsi. Kaksi kertaa olen päätynyt vastaamaan, että onnea vaan katu-uskottavaan itseriittoisuuteesi, koska mä taas haluan poikaystävän, joka tietää, ettei tahdo enää elää ilman minua!

Molemmat katuvat, kun on liian myöhäistä. Kun olen tavannut hänet, joka ei esitä coolia (paitsi ironista kyllä työkseen) vaan näyttää, mitä tuntee, niin ettei sitä tarvitse arvailla, ja jolle mun ei tarvitse esittää mitään. Sen sijaan sama heppu, jota ennen ahdisti ja oksetti, kun olisin halunnut suhteemme syvenevän ja menevän jonkinlaista yhteistä tulevaisuutta kohti (yhteen muuttaminen oli ehdoton no go), kysyy nyt vetisin silmin, onko mitään, mitä hän voisi tehdä saadakseen mut takaisin. Olen lähellä tuntea syyllisyyttä hänen kyynelistään. Samaan aikaan vilkaisen kuitenkin puhelintani ja huomaan näyttelijän viestittäneen, että hän valitsee meille juuri puutaloa Porvoosta ja kysäisee pilke laikkusilmässään, olenko valmis muuttamaan Porvooseen.

En raaski hieroa onneani entisen heilan itkuiseen naamaan, mutta heitän säälin hiiteen ja mielessäni totean, että kyllä musta vaan nyt saa tuntua ihan voittajalta! Joskus jokin tällä planeetalla menee oikein. En haluaisi hetkeksikään palata siihen tilanteeseen, jossa olen koko ajan haluamassa enemmän, jotenkin vaatimassa jotakin kohtuutonta, kuten toisen aikaa tai arvostusta. Tuntemassa, että olen naurettava, kun haluan ja tarvitsen toista. Toisaalta vielä pahempaa olisi palata hetkiin, joissa minulta toivotaan ja odotetaan enemmän, kuin olen ollut valmis antamaan. Molemmilla puolilla on kurjaa ja yksinäistä: kumpikin tuhlaa aikaansa.

Abban viiltävä The winner takes it all on väärässä. Toki kaikki korttinsa paljastanut ja tyrmätyksi tullut saattaa tuntea itsensä siinä puun alla yötä viettäessään luuseriksi, mutta hän on paljon lähempänä seuraavan erän voittamista kuin tyyppi, joka vetää hupun tiukemmin päähänsä ja mutisee sen uumenista, ettei tarvitse ketään. Toki tällaisiakin aikoja voi tulla ja silloin on annettava periksi tarpeelle lähteä muina muumipappoina valloittamaan yksinäisiä vuoria tai meren rantaan tuijottelemaan majakan tuikkivaa valoa. Mutta tunteminen ja haluaminen eivät ole heikkouksia!

Jos elämä sattuu paiskaamaan ihmisellä, jonka kanssa haluaa jakaa Sillan kaikki tuotantokaudet, suukot Porvoon vanhankaupungin mukulakivikaduilla, kutsut juhliin, taloyhtiön saunavuorot, päivän kohokohdat ja yhden nyrpeän kommentin, jolle nauretaan makeasti, J. Karjalaisen uuden levyn, suppilovahverosaaliin, videon vauvaa matkivasta koirasta ja aamupäivät, joina ajetaan Cittarin parkkihalliin, jotta voidaan viipyä liian kauan haistellen tänään leivottuja leipiä, on rohkeaa ja suurenmoista näyttää se!

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei multa näköjään edes kysytä, Jarkko selittää: "Ei hän rakastu eikä häntä voi tässä elämäntilanteessa suositella kenellekään." Käy ilmi, että hän on sitä, mitä oppilaani kutsuisivat tuttavallisesti fuckboyksi. Hetken mietittyään Jarkko tulee toisiin ajatuksiin ja toteaa, että mulle hän voisi itseasiassa sopiakin, koska oon niin kova muija. Loppuosa tuntuu niin hyvältä, että pyydän häntä toistamaan. Sen sijaan hän tarkentaa: "Sua eivät miehet kyykytä. Sää kyykytät niitä."

Minäkö? Yllätykseltäni vedän vähän lounassalaattia väärään kurkkuun. Eikö Jarkko muka tiedä kaiken siitä, kuinka nyljetyksi olen rakkaudessa tullut? Pitkän keskustelumme päätteeksi alan nähdä, että vaikka asiat eivät ole aina sujuneet, kuten olisin toivonut niiden sujuvan, olen silti tehnyt ihmissuhteissani itsenäisiä ja tiukkoja ratkaisuja usein pikemminkin ylpeyden ja omanarvontunnon kuin rakkauden sanelemana. Voisi todellakin tarkastella uudelleen sitä narratiivia, jota itselleen itsestään kertoo ja lakata olemasta uhri. Mulle on ollut rikkovinta, mutta samalla merkittävää, voimaannuttavaa ja hitto miten rohkeaa lähteä eniten koskaan rakastamani ihmisen luota, koska en voinut hänen kanssaan enää hyvin. Joissain toisissa tilanteissa, nyt, jääminen olisi kuitenkin paljon rohkeampaa.

Iisa laulaa: Jos se sattuu niin sen muistaa aina! Jos joutuu miettimään, onkohan oma sydän koskaan särkynyt, ei se silloin ole! Todellakin tuntuu juuri siltä, kuin olisi astunut avojaloin ruosteiseen naulaan ja joutuisi kävelemään koko matkan kotiin. Eikä se häämötä missään horisontissa, vaikka joka mutkan jälkeen toivoo, että tulis jo perille ja vois alkaa toipumaan. Astumaan jalalla kuin aina ennen naulaan astumista, kuin niinä lapsuuden kesinä, joina avojalat tömisivät metsäpolulla pelottomasti.

Mutta sydämestä ei - siltä vaikuttaa - taida koskaan tulla ihan ehjää. Kun sattuu tarpeeksi, sen muistaa varmasti. Siitä on tuskallisen tietoinen vuosienkin päästä, vaikka ei tietenkään haluaisi olla. Sitä kostaa vastaan osuville, vaikka ei tietenkään haluaisi satuttaa ketään. Uusien ihmissuhteiden alussa muisto särkymisestä ohjailee käyttäytymistä ja ajatuksia viimeistään, kun joku alkaa tuntua merkitykselliseltä. Hyvin usein se neuvoo suojautumaan ja juoksemaan karkuun. Laittamaan puhelimen lentokonetilaan ja muuttamaan Uuteen Seelantiin. Mutta kun eräältä ympäri maailmaa seikkailleelta ihailtavan rohkealta tuttavaltani kysytään, mikä rohkeus on palkinnut eniten, hän vastaa: Tietenkin rohkeus rakastaa. Se on helvetin pelottavaa, mutta opettaa enemmän kuin mikään Itä-Timorin liftireissu. 
Aamen!

Mies, jonka vasemmassa silmässä on pieni värilaikku, kertoo mun olevan erikoisin ihminen, jonka hän on tavannut - niin herkkä ja vahva yhtä aikaa. Se saattaa olla kauneinta, mitä mulle on sanottu. Silläkin uhalla, että joudun antamaan jotakin itsestäni ja mahdollistamaan sen, että muhun ehkä sattuu joskus tulevaisuudessakin, pehmeä olkoon uusi kova!

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen Alvar Ainutlaatuisen paikka on auki. Etsintäkuulutus kaipaa kuitenkin pientä päivitystä matkalla kertyneiden kokemusten valossa.

Ei ole mitään väliä, kuinka kohtaan Alvarin: baarissa, Tinderissä, sattumalta keskellä kirkasta päivää tai ystävien järjestämillä sokkotreffeillä. Elokuvamaisuudesta olen oppinut sen, että kun jokin vaikuttaa liian hyvältä ollakseen totta, se ei ole totta. Lavastaminen sikseen. Jos meillä on yhteisiä tuttuja, joku voi ehkä tarkistaa Alvarin taustat ja kertoa, että hänen nimensä todella on Alvar, että hän oikeasti asuu Espoossa ja ettei hänellä esimerkiksi ole kahta muuta tyttöystävää jo ennestään. Hän voi yhtä hyvin asua myös Vantaalla tai Iisalmessa, mutta olisi kiva bonus, jos hän puhuisi totta.

Ihan kamalan nuorena toivoin, että Alvarissa olisi Kotron "Sanovat sitä rakkaudeksi" -runoteoksen puhujan sielukkuutta, jota nykyään voisi luonnehtia myös alkoholismiksi ja narsismiksi. Pyyhitään tämä kohta pöytäkirjasta ja myönnetään, että olen saanut, mitä olen tilannut. Alvarilla ei ole vaikeasti hoidettavia addiktioita. Eikä hän ole ylidramaattinen, arvaamaton tai väkivaltainen. Rikosrekisteristä voidaan keskustella.

Alvar saattaa olla urheilija tai muusikko, mutta mielummin harrastaja kuin ammattilainen. En halua elää hänen työnsä ehdoilla. Jotain sellaista hän tekee, mistä nauttii. Partiota tai videopelien hakkaamista se ei ole. Alvar haluaa matkustella. Ja vaikka en ole missään määrin kiinnostunut Alvarin rahoista, hän ei onneksi ole niin pihi, että antaisi lomakohteen valinnassa merkitystä säästölle, jonka havaitsemiseen tarvitaan excel-taulukkoa. Sitäkään tyyppiä hän ei ole, joka tuntee elävänsä vain päästessään aamusurffille tai purkaessaan muovijätelauttaa Tyynellä valtamerellä syyskuusta seuraavaan toukokuuhun. Vaikka matkustaminen on ihanaa, kotiin on kiva palata. Kuten muumipappa, hänkin kokee, että suurin seikkailu käydään omalla kuistilla.

Alvar voi olla minua nuorempikin, jos hän on hurjan söpö. Hän on kypsä, mutta ei vakava. Poikamainen pilke säilyy hänen silmäkulmassaan. Alvar on viisaampi tai yhtä viisas kuin minä. Ainakin hän osaa jotain, mitä minä en osaa, esimerkiksi derivoida. En pääse mihinkään siitä, että on seksikästä, jos mies on hyvä matikassa. Akateemisuus on hyvä lähtökohta, muttei todellakaan välttämättömyys. Hän ei kuitenkaan koskaan kirjoittaisi "elämänkoululainen" mihinkään someprofiiliinsa. Insinöörikin menee kyllä vakaaseen harkintaan. Eikä hän kirjoita "enään" tai "kuullostaa" kahdella ällällä. Alvar on kunnianhimoinen ja määrätietoinen, kun sille päälle sattuu, mutta osaa myös nauttia suoraan sänkyyn woltitetusta smetanapizzasta ja Unelmienpoikamiesmaraton-sunnuntaista. Eikä hänen osaamisensa sängyssä rajoitu tietenkään siihen.

Alvar on seurustellut. Jos hän nimittäin ei tähän mennessä ole, voi siitä melkein päätellä jotain hänen sitoutumiskyvyttömyydestään, vaikka hän uskottelisi kuinka, että olen se, jota hän on koko elämänsä etsinyt. Hän voi olla kotoisin pohjoisesta, jolloin matkustamme sinne yhdessä jouluisin. Tai hän voi olla etelästä, jolloin näytämme toisillemme paikkoja, joista toinen ei vielä tiennyt. Jos hän on Turusta, voimme saman tien mennä naimisiin ja muuttaa puutaloon hänen kotikaupunkiinsa. Ihan Alvarin vuoksi toivoisin, että Ainutlaatuisten perhe olisi suuri ja ihastuttava. Mikä on sisaruksia parempaa? Alvar ei ole kuitenkaan itse valinnut sitä perhettä, johon on syntynyt vaan tärkeämpää on, että hän haluaa joskus oman.

Alvarille ei koskaan tarvitse esittää coolia tai epäkiinnostunutta, jottei häntä alkaisi ahdistaa. Alvar tuntee itsensä ja tietää, mitä haluaa. Nimittäin minut. Näen sen hänen katseestaan. Joskus täysin yllättäen hän kertookin sen. Esimerkiksi auton etupenkillä hän saattaa keskeyttää jonkin täysin tyhjänpäiväisen höpötykseni huokaamalla rakastavansa sitäkin, miten nyrpistin äsken nenää tai sitä, että minulla on "joku v***n askartelulaatikko!" Alvar tietää myös, että teen listoja aivan kaikesta ja että minulla oli lapsena marjapuuronpunainen virkattu kellarimyssy, joka laitettiin tärkeänä päähän, kun päästiin isin kanssa käymään kellarissa. Juuri tällaisia yksityiskohtia Alvar kertoo itsestäänkin. Hän pitää minua sylissä niin, etten mene hukkaan, ja hipsuttaa ihanasti. 

Alvar on hyvä keittiössä - onhan hänellä mielikuvitusta, uteliaisuutta ja itseluottamusta. Hän ei ole ruokavammainen vaan pitää chilistä ja valkosipulista, ymmärtää Lidlin lämpimän leipäosaston päälle eikä hoputa, kun haluan haistella suihkusaippuoita, jotta osaan valita juuri oikean, kun kerrankin olemme päätyneet suureen ostoskeskukseen. Saunomisestakin hän pitää. Ja viinistä. Hänen ei välttämättä tarvitse suhtautua intohimoisesti sienestämiseen, jouluun tai teatteriin, mutta hän lähtee silti hyväntuulisesti hymyillen mukaan metsästämään suppilovahveroita tai kirkkoon laulamaan Maa on niin kaunista, jos tietää sen olevan minulle tärkeää. Aliaksessa rökitämme kaikki!

Alvar on ehdottomasti sosiaalisesti taitava ja rakastettava. Hän heittäytyy ilolla päin elämää ja hänellä on paljon kavereita. Toisinaan he pyytävät minut mukaansa Kallio-kierrokselle tai heittelemään frisbeetä. Ihailen hänen luontaista johtajuuttaan ja huumorintajuaan. Saamme vaivatta toisemme nauramaan. Myös tunnelmallisesti valaistussa kodissamme on harvoin hiljaista. Kun yksi levy loppuu, laitetaan toinen soimaan. Ja yhdessä lauletaan, vaikka vaan autossa tai karaokessa.

Myös minun ystäväni, vanhempani ja veljeni pitävät Alvarista. Hänet voi ottaa mukaan Kiiminkibonanzaan ilman, että hänen pärjäämisestään tarvitsee huolehtia. Meillä on omat elämämme, mutta ne yhtyvät monessa kohdassa. Alvar haluaa jakaa kanssani mahdollisimman paljon asioita aamiaisista ja siivouspäivistä konsertteihin ja juhannuksiin. Eikä hänen nimensä välttämättä edes ole Alvar. Se voi aivan yhtä hyvin olla vaikka Bruno Mars tai melkein mikä tahansa muukin nimi. Paitsi tietysti Vesa. Ja vaikka hän on niin kuuma, etten aina hänen seurassaan pysty keskittymään elokuvaan, hän on myös paras ystäväni. Vaatimattomasti siistein tyyppi, jonka tiedän. 

Vasta hänen vuokseen tuntuu järkevältä tai hyvältä luopua vapaudesta. Joltain muulta kuin luopumiselta.

#Niinmuaki

Kun törmäsin muutama päivä sitten #metoo -kampanjaan, ylenkatsoin sitä, kuten lukuisia muitakin somekampanjoita. Vaikka tiesin aiheen koskettavan itseäni, ajattelin, etten halua tehdä näin ikävästä asiasta numeroa. En lähtisi mukaan moiseen vihaiseen huomiohuoraamiseen. Kampanjalle on helpompi naureskella, kuulostaahan se naisten ensimmäisen maailman ongelmalta: "harmi, kun olen niin hyvännäköinen, että kaikki haluavat mua". Vähättelyni taustalla vaikuttavat sama epäusko ja häpeä kuin seksuaalista häirintää kohdatessani: onko reaktioni liioiteltu tai olenko itse antanut ymmärtää jotain väärin? Vaikenemalla ahdistelusta suojelen itseäni, koska pelkään kantavani sen seuraukset.

Ensimmäisessä kesätyöpaikassani 15 vuotta vanhempi perheellinen esimies kosketteli ja ehdotteli sopimattomia heti ensimmäisestä työpäivästäni alkaen. Olin hirveän pettynyt, olinhan ensimmäistä kertaa hoitanut itselleni töitä enkä aikonut niistä luopua! Kun keräsin rohkeuteni ja osoitin, etten olisi leikissä mukana, hän suuttui ja haukkui työtaitoni päivittäin, antoi kurjimmat ja raskaimmat työvuorot poikkeuksetta minulle, soitteli vapaa-ajallani kertoakseen, ettei minusta ole mihinkään ja neuvoi hankkimaan vähemmän vastuullisen työn, levitti huhua osaamattomuudestani, puhui yliesimiehelleni minusta muiden kuullen "tapauksena" ja kirjoitti painajaismaisen kesän päätteeksi alhaisen työtodistuksen. 

Nielin itkua. Pukeuduin peittävämmin, vaikka esimieheni muistutti, että ihoa saisi näkyä. Häpesin niin paljon, etten uskaltanut kertoa vanhemmilleni tai poikaystävälleni. Kestin vain. Silmää lipevästi iskevät asiakkaat eivät olleet mitään häneen verrattuna. Ei heistä pitäisi edes puhua samassa lauseessa. Toivonkin, että kampanjan herättämässä tunnemyllerryksessä harmillinen, mutta sinänsä vaaraton tahdittomuus osattaisiin erottaa väkivaltaan rinnastuvasta välineellistämisestä. 

Seksuaalisen häirinnän tunnusmerkit täyttyvät, kun tilanne alkaa tuntua häirinnän kohteesta uhkaavalta. On tietysti ikävää, että joku vastenmielisenä pitämäsi setämies intoutuu ehdottelemaan likaisia Lidlin leipäosastolla tai vielä ikävämpää, kun auton ikkuna rullataan alas ja huudetaan kovaäänisesti HUORA ylittäessäsi suojatietä. Olen molemmissa tilanteissa itsekin pahoittanut mieleni. Myös perseen puristelu tanssilattialla voi olla ällöttävää, mutta kohtauksesta on aika helppo poistua. Se ei ole samalla tavalla vahingollista kuin silloin, kun seksuaalista häirintää käyttää vallan välineenä henkilö, jolla oikeasti on valtaa.

Välittömän fyysisen uhan sijaan seksuaalinen ahdistelija saattaa olla niin kutsuttu portinvartija tai auktoriteetti, joka istuu niiden asioiden päällä, joita sinä tavoittelet, ja jolla ainakin on valtaa vaikuttaa elämäsi olosuhteisiin. Asetelman epätasa-arvoisuus tekee tilanteesta törkeän. Ahdistelu ilmenee kiristyksenä tai painostuksena, ja se voi vakavasti häiritä tai estää esimerkiksi töihin pääsemistä, työn tekemistä tai uralla etenemistä. #Metoo-kampanjan taustalla vaikuttaakin juuri Hollywood-näyttelijöiden protesti. Vaikutusvaltaista elokuvatuottajaa syytettiin siitä, että tämä käytti valta-asemaansa väärin ja ahdisteli seksuaalisesti useita eturivin näyttelijöitä - jopa raiskasi yhden. Tuottaja sai potkut perustamastaan yhtiöstä valtavan mediahuomion saattelemana. Keskustelun kiehuessa näyttelijä Alyssa Milano kehotti seksuaalista häirintää kohdanneita naisia kirjoittamaan "#metoo" Twitterstatukseensa, jotta ongelman laajuus tulisi ymmärretyksi. 

Vastavalmistunut opiskelukaverini teki opettajan sijaisuuksia, kun eräs hänen sijaistamansa eläkeikää lähestyvä opettaja ehdotti kahvilla käymistä. Hän kertoi jäävänsä pian eläkkeelle. Hän voisi suositella opiskelukaveriani seuraajakseen. Kiinnostuneena ja otettuna opiskelukaverini luuli ammattitaitonsa puhuneen puolestaan, kunnes eläköityvä opettaja jatkoi, ettei hänen puolisonsa ymmärrä, mutta sinä taas kun olet niin nuori ja kaunis niin voitaisiin tavata vapaa-ajalla ja vaikka mennä yhdessä johonkin hotelliin. Kun tyrmistynyt opiskelukaverini torjui ehdotuksen, sijaisuudet loppuivat. 

Äidinkielenopettajana en ylläty, että #metoo on tullut monella tavoin ymmärretyksi ja herättänyt siksi muutakin kuin innostusta tasa-arvon edistämiseen. Onhan ihmisten (luetun)ymmärtäminen heikentynyt huomattavasti viimeisten vuosikymmenten aikana. Naisten seksuaalista ahdistelua vastustava kampanja ei ole maahanmuuttajien huhutusta raiskauspiikistä johtuva kampanja, eikä se ole miesten lynkkauskampanja. Kaikki miehet eivät alista naisia. Työurallani ja elämässäni olen tavannut paljon enemmän mukavia, kunnioittavia ja kannustavia miehiä, jotka parhaimmillaan ovat puolustaneetkin minua ahdistelijoita vastaan. 

Opiskeluvuosinani työskentelin pikaruokaravintolassa yksin myöhään illalla. Eräs asiakas saapui työpaikalleni kuukausien ajan elellen harhoissaan välillemme kehkeytyneestä rakkaussuhteesta. Tilanne kärjistyi piinaavaksi, kun hän alkoi seurata minua, oli selvittänyt kotiosoitteeni ja työvuoroni ja uhkaili minua ja poikaystävääni onnettomuudella, jonka pystyi kuvailemaan karmivan tarkasti. Kun en uskaltanut enää kävellä töihin tai sieltä kotiin, otin poliisiin yhteyttä. Poliisi sanoi voivansa asettaa lähestymiskiellon (miehellä oli entuudestaan jo yksi), mutta totesi, että konkreettista hyötyä siitä ei olisi. Silloinen esimieheni oli huolissaan turvallisuudestani ja terveydestäni ja otti ongelman vakavasti. Kun ahdistelija seuraavan kerran saapui, oli esimieheni kookkaine ystävineen vastassa. He pelottelivat miehen tiehensä samoilla aseilla, joita hän oli käyttänyt minuun. 

"Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa." Kampanjaa vähättelevät, vastustavat ja siitä suuttuvat kovaäänisimmin ne, jotka jollain tapaa tunnistavat kritiikin kohteesta itsensä. He, jotka säikähtävät sitä, etteivät uhrit suostukaan vaikenemaan ja ottamaan häpeää kantaakseen, kuten on totuttu. Toki miehet myös osittain aiheellisesti pelkäävät leimautuvansa seksuaalisiksi ahdistelijoiksi pelkän ulkonäön kommentoimisen, pitkän katseen tai pienen viattoman flirtin johdosta. Osa naisista epäilemättä hyödyntääkin häirintäkorttia valtaa, huomiota tai muuta etua saadakseen. Some pursuaa ihmettelyä siitä, uskaltaako naista enää ollenkaan lähestyä, pyytää edes kahville saamatta syytöstä ahdistelusta. Niinpä. Naisilta todellakin edellytetään nyt suhteellisuudentajua! 

Mutta hei mies, älä sinäkään heittäydy aivottomaksi marttyyriksi. Sopivan ja sopimattoman välinen raja voi joissain tilanteissa tuntua häilyvältä, mutta viimeistään kun sinulle kerrotaan, että olet ylittänyt sen ja että käytöksesi on ahdistavaa tai loukkaavaa, lopeta. Älä ainakaan suutuksissasi rupea kostamaan. Puhumattakaan siitä, että täysin tietoisesti vaatisit seksiä sinuun riippuvuussuhteessa olevalta ihmiseltä. Rautalangasta väännettynä: jos esimerkiksi jonkun teatterikorkeakoulun pääsykokeissa ehdotat jollekin saunomista, ja hän kieltäytyy, älä anna sen vaikuttaa arvioosi hänen kyvyistään näyttelijänä. 

Miehet ovat tervetulleita omien häirintäkokemustensa kanssa saman hashtagin alle. Mieheen kohdistuva seksuaalinen häirintä yksittäistapauksen tasolla on ihan yhtä törkeä. Kampanjan pääasiallisena kohderyhmänä ovat naiset yksinkertaisesti siitä syystä, että naisten seksuaalinen häirintä on varsin laaja ongelma. Pelkästään lähipiiriäsi haastattelemalla selviää, että naiset kokevat seksuaalista häirintää moninkertaisesti miehiin verrattuna, kokeile vaikka.

Murtumisia

Meinasin jo välillä kirjoittaa onnesta, mutta en uskaltanut. Oppii varovaisemmaksi, kun rakkauselämä muistuttaa laskeutumista toistuvasti syöksykierteellä ja hampaat edellä asvalttiin.

Parvekkeen ovenkahvakin murtuu käteeni. Se tuntuu vertauskuvalta. Käykö niin kaikelle, mihin kosken? - Are you kidding me?! kysyn parvekkeen ovenkahvalta, joka nyt kuitenkin on olevinaan jotakin ei-niin-murtuvaa metallinomaista ainetta.

Kun törmään häneen bussipysäkillä, käännyn vaistomaisesti pois, kuten me loukkaantuneet 14-vuotiaat teemme. Hän ihmettelee, olenko muuttanut, kun mulla ei koskaan ole valoja päällä. Yhtäkkiä hän sanoo jotain ja välttelee katsettani. En saa sanoista selvää, mutta jotenkin tärkeältä se vaikuttaa, joten vähän liian innokkaana pyydän häntä toistamaan.

- Niin että sun bussi tuli.

Mun sydäntä sydäntä särkee-ee laulaa Erin ei yhtään liian dramaattisesti kuulokkeissani, kun kyynelten sumentama Sturenkatu liukuu ohitseni. Osuvasti sydämeni päällä tykyttää vasta tikattu leikkaushaava, jotta rinnan repeäminen ei välttämättä jää pelkästään metaforaksi. Kipu ja polte kuuluvat niin oleellisesti asiaan, että menee sekaisin, aiheutuvatko ne tikeistä vai luopumisesta.

Onpas herkullinen itsenäinen pasta, äiti kannustaa, kun olen onnistunut tekemään ruokaa ja lähettämään siitä kuvan perheelleni elonmerkiksi.
Näytät hyvältä, ystävät valehtelevat, kun olen itkenyt kaksi vuorokautta pimeässä huoneessa pystymättä nousemaan sängystä. Tuovat suklaata. Muistuttavat, että olen selvinnyt pahemmastakin. Tietävät jonkun kivan, jonka kanssa pitäisi lähteä treffeille. Sanot vaan heti, kun jaksat.
Ihmettelen, miten ystäväni ovat vielä siinä. Juuri kun olen aikeissa epäillä, etten ole kovinkaan rakastettava, he ovat siinä. Tunnen siitä syvää onnea.

Elämä jatkuu, se on pahinta.

Haluaisi vain juuri ne yhdet tietyt sopivasti lihaksikkaat käsivarret ympärilleen. Haluaisi juuri ne hänen käyttämänsä lempinimet, Toukan ja Mymmelinkin, vaikka siitä ei aiemmin pitänyt. Ei haluaisi hyvästellä hänen perhettään ja hänen ystäviään. Eikä syödä kenenkään muun tekemää munakasta vuoteessa. Haluaisi hänen luentonsa Star Warsista, vaikkei niistä elokuvista välitäkään. Haluaisi hänen äänensä ja hänen tuoksunsa. Haluaisi sen tuoksun, joka ottaa vastaan hänen eteisessään, niin että tuntee tulleensa kotiin. Haluaisi hänet sohvalle liikuttumaan uskomattomalla voimalla, kun Venäjältä adoptoitu mies vihdoin tapaa ensi kertaa kauan kadoksissa olleen siskonsa. Haluaisi olla hänen parinsa Aliaksessa. Olisi halunnut olla hänen parinsa.

Osaako joku muu jossain piiloutua yhtä hellyyttävästi viltin alle hetkellä, jolla pitäisi alkaa pakkaamaan?

Että jostain ihmisestä voi tulla se tärkein. Ja että silti juuri häntä ei saa pitää.

Anna mun etsiä ja olla epävarma. Anna mun nähdä maailmaa.

Tiedätkö sen rasittavan äänen, joka juomapullosta lähtee, kun siitä juo? 
Jos et, olisitko ystävällinen ja kertoisit, mistä olet omasi hankkinut? Jonain päivänä nimittäin tuntuu, että olen aina se tyttö, jonka juomapullosta lähtee rasittava ääni. 

Kallion kirjaston edessä napani korkeudelta rullailee ohi kaksi korkeintaan kahdeksanvuotiasta tyttöä. "Kumpi susta on vaikeempaa, skeittaaminen vai eläminen?" punatukkainen kysyy raitapaidalta, joka puuskahtaa empimättä: "No eläminen!"

Kaikki, jotka ovat nähneet minut laudalla, tietävät, kuinka onnettoman tärisevästä kyydistä on kyse ja silti olen samaa mieltä. Molempia voi ehkä oppia.

Kanadassa luen espanjalaisen elokuvaohjaajan Keltaista elämäntaito-opasta, vaikka en koskaan lue elämäntaito-oppaita, jossa hän jakaa sen, mitä on tajunnut parannuttuaan syövästä kolme kertaa. Hän kehottaa kirjoittamaan ylös kysymykset, joita tulee mieleen. Parin päivän aikana olen miettinyt näköjään esimerkiksi sitä, voiko mustassa topissa urheilla yhtä reippaasti kuin pinkissä ja sitä, olisiko jooga voinut pelastaa blogi-Lauran. 

Ihastun kirjoittajan tapaan antaa merkitystä hipuille. Hippu on hetki, jona tekee ensimmäisen kerran jotakin, joka niksauttaa elämän pysyvästi vähän uuteen asentoon. Liikkumiseen liittyviä hippuja ovat esimerkiksi, kun ensimmäistä kertaa kävelee koulusta kotiin itse uuden luokkakaverin kanssa hidastellen matkalla tai kun 16-vuotiaana jalkojen mennessä solmuun ja uusien kenkien painaessa hämärässä pysäyttää ensimmäisen taksinsa. Lapsena ja nuorena hippuja kokee erityisen paljon. 

Olen melkoisen onnekas, ja tiedän sen, voidessani lisätä liikkumisen hippuihin ajomatkan vuokratulla valkoisella Mercedes Benzillä Highway neljältä tämän tästä poiketen Torontosta pikkukylien kautta Montrealiin, Ottawaan ja takaisin Torontoon country-radion pauhatessa, järvien, viljapeltojen, pikkutaajamien ja hylättyjen motellien ohi vilistellessä. Syvälle piilotettu country-diggari minussa on noin 1000 kilometrin kohdalla herätetty iäksi. Eihän missään muussa musiikissa (saati hetkessä) sen jälkeen ole riittävästi tunnetta. Kaikkivoipaisuutta. 

Muiden keräillessä pokemoneja minä alan keräillä hippuja. 

Ensimmäisen kerran 31 vuoden aikana sydämensä särkenyt ystäväni kertoo katsoneensa leffaa jonkun ihan kivan laastarimimmin kanssa, mutta tulleensa samalla viiltävän tietoiseksi siitä, ettei halua suhdetta, jossa pystyy katsomaan elokuvan alusta loppuun, vaan nimenomaan sellaisen, että ei pysty, koska haluaa vaan jutella ja rutistaa ja muhinoida ja tuijottaa sitä toista koko ajan!

Mieti, että me istutaan tällä samalla puistonpenkillä ehkä viiden tai kymmenen vuoden päästä ja puhutaan joistain aivan muista ihmisistä, sanon, koska en osaa muotoilla sanojani yhtä hienosti kuin kolmevuotias, joka päiväkodissa lohduttaa eroahdistuksesta huutoitkuun purskahtavaa saman ikäistään: "Älä sure, kyllä me vielä päästään vapaiksi!"

Yöunien viikkotolkulla väistäessä liian koviksi hiljaisuudessa yltyvien kysymysten tieltä on tärkeä muistaa, ettei sillä skeittilaudalla tarvitse horjahdella menemään ihan yksin. Helpottaa huomattavasti, kun joku tarttuu käteen ja ymmärtää vetää koko tärisevän matkan kotiin trukkien ottaessa iskuja Kallion mukulaisiin katuihin.

Torontossa hätkähdän joogan jälkeen infrapunasaunassa, kun nainen, jonka asettautumista viereiselle lauteelle en ole Keltaiseen uppoutumiseltani edes huomannut, pyytää minulta - ah niin kanadalaiseen tapaan - anteeksi. Mitä niin? "This water bottle makes horrible noice, eh?!" hän naureskelee ja ottaa kuin vakuudeksi sanoilleen pitkän korisevan huikan.

Elämäni tiskijukat

Tiskatessa tulee mieleen, että vaikka välttelen sitä viime tippaan, upottaessani lopulta kädet lämpimään vaahtoon, on se yksi minussa hellimpiä tunteita herättäviä tapahtumia. Tiskatessahan ehtii ajatella kaikenlaista, tulee puhdasta ja selkeää.

Olen katsellut koko elämäni tiskaavia miehiä. Ensin isääni, jonka esimerkin myötä tasa-arvo on näyttäytynyt minulle aina itsestäänselvyytenä. Sitten veljiäni.
Ja mitä isot edellä, pienet perässä. Veljenpoikien tuli saada tiskata siitä asti, kun harja pysyi kädessä. Mukit eivät sitten aina pysyneetkään, mutta heidän riemukas tiskikokemuksensa lienee yhden Arabian astiaston arvoinen.

Tiskaavat miehet ovat tuskastuttavan hitaita ja perusteellisia. He ovat ihania. He saattavat esimerkiksi pestä torontolaisesta alakerran kaupasta minulle aamiaiseksi hakemansa omenankin astianpesuaineella. Useassa keittiössä, kaupungissa ja maassa olen ihastellut noita keskittyneitä t-paidan selkämyksiä, jotka pingottuvat kahden lapaluun väliin. Tiskaava mies ei ole menossa minnekään. Hän on jäämässä.

Kollareissaan, sikäli kun ne eivät juuri sillä hetkellä ole minulla lainassa, tiskaava mies on pysähtynyt kuva turvasta ja levollisuudesta.Tiskaamiseen tulee täysin uusi kulma, kun mies, jossa ei ole tietoakaan turvasta tai levollisuudesta, tulee taakseni, suukottaa hiuksiin, ottaa tiskiharjan kädestäni ja alkaa pestä astioita siitä ylitseni. Kuulemma vähintä, mitä voi tehdä, jos saapuu myöhään. Uhma valuu tiskiveden mukana viemäriin. Varsin katalaa käyttää juuri tiskaamista aseena. Tai aseista riisumiseen.

Mutta minä en ollut lainkaan rauhallinen. Muistelin kettua. Voi joutua itkemään vähän, jos on antanut kesyttää itsensä. (Pikkuprinssi)

Se ei ole ihan koko totuus, sillä itkemään voi joutua aika hemmetin paljon. Varsinkin, jos on yhtäkkiä tehnyt mieli olla vähän lempeä ja lämpöinen sellaiselle, jonka lähtemistä tai jäämistä ei ole uskaltanut edes ajatella. Jos aina antaa itsestään vain korvalehtensä läpi kuultavan valon, ei lopulta ole mitään, minkä puolesta itkeä. No...siinä on puolensa kyllä. 

Ainakin jos sattuu olemaan sellainen sosiopaattimagneetti, kuin minä olen. 

Osittain edellisestäkin johtuen olen monta kertaa muuttanut mieltäni avioliitosta tavoiteltavana instituutiona, mutta siitä en, että jos minua joskus kosittaisiin, ei olisi mitään romanttisempaa, kuin että se tapahtuisi tiskatessa! Juuri siten kai sitä haluaa tulla rakastetuksi! Täysin teeskentelemättömästi ja odottamattakin läpi tavallisten tiistai-iltojen ja -aamujen, teeveden kohistessa taustalla, hiukset ja puheenaiheet huolettomasti sekaisin, eriparisukat jalassa, tahmaa paidassa ja suupielessä taikinakulhon kaapimisen jäljiltä. Leonard Cohen saattaa tosin soida. Tai ei siitä haittaakaan olisi.