Murtumisia

Meinasin jo välillä kirjoittaa onnesta, mutta en uskaltanut. Oppii varovaisemmaksi, kun rakkauselämä muistuttaa laskeutumista toistuvasti syöksykierteellä ja hampaat edellä asvalttiin.

Parvekkeen ovenkahvakin murtuu käteeni. Se tuntuu vertauskuvalta. Käykö niin kaikelle, mihin kosken? - Are you kidding me?! kysyn parvekkeen ovenkahvalta, joka nyt kuitenkin on olevinaan jotakin ei-niin-murtuvaa metallinomaista ainetta.

Kun törmään häneen bussipysäkillä, käännyn vaistomaisesti pois, kuten me loukkaantuneet 14-vuotiaat teemme. Hän ihmettelee, olenko muuttanut, kun mulla ei koskaan ole valoja päällä. Yhtäkkiä hän sanoo jotain ja välttelee katsettani. En saa sanoista selvää, mutta jotenkin tärkeältä se vaikuttaa, joten vähän liian innokkaana pyydän häntä toistamaan.

- Niin että sun bussi tuli.

Mun sydäntä sydäntä särkee-ee laulaa Erin ei yhtään liian dramaattisesti kuulokkeissani, kun kyynelten sumentama Sturenkatu liukuu ohitseni. Osuvasti sydämeni päällä tykyttää vasta tikattu leikkaushaava, jotta rinnan repeäminen ei välttämättä jää pelkästään metaforaksi. Kipu ja polte kuuluvat niin oleellisesti asiaan, että menee sekaisin, aiheutuvatko ne tikeistä vai luopumisesta.

Onpas herkullinen itsenäinen pasta, äiti kannustaa, kun olen onnistunut tekemään ruokaa ja lähettämään siitä kuvan perheelleni elonmerkiksi.
Näytät hyvältä, ystävät valehtelevat, kun olen itkenyt kaksi vuorokautta pimeässä huoneessa pystymättä nousemaan sängystä. Tuovat suklaata. Muistuttavat, että olen selvinnyt pahemmastakin. Tietävät jonkun kivan, jonka kanssa pitäisi lähteä treffeille. Sanot vaan heti, kun jaksat.
Ihmettelen, miten ystäväni ovat vielä siinä. Juuri kun olen aikeissa epäillä, etten ole kovinkaan rakastettava, he ovat siinä. Tunnen siitä syvää onnea.

Elämä jatkuu, se on pahinta.

Haluaisi vain juuri ne yhdet tietyt sopivasti lihaksikkaat käsivarret ympärilleen. Haluaisi juuri ne hänen käyttämänsä lempinimet, Toukan ja Mymmelinkin, vaikka siitä ei aiemmin pitänyt. Ei haluaisi hyvästellä hänen perhettään ja hänen ystäviään. Eikä syödä kenenkään muun tekemää munakasta vuoteessa. Haluaisi hänen luentonsa Star Warsista, vaikkei niistä elokuvista välitäkään. Haluaisi hänen äänensä ja hänen tuoksunsa. Haluaisi sen tuoksun, joka ottaa vastaan hänen eteisessään, niin että tuntee tulleensa kotiin. Haluaisi hänet sohvalle liikuttumaan uskomattomalla voimalla, kun Venäjältä adoptoitu mies vihdoin tapaa ensi kertaa kauan kadoksissa olleen siskonsa. Haluaisi olla hänen parinsa Aliaksessa. Olisi halunnut olla hänen parinsa.

Osaako joku muu jossain piiloutua yhtä hellyyttävästi viltin alle hetkellä, jolla pitäisi alkaa pakkaamaan?

Että jostain ihmisestä voi tulla se tärkein. Ja että silti juuri häntä ei saa pitää.