Wednesday, May 27, 2015

Tuonpuoleinen

Oliko se niin, että ne, jotka eivät itse osaa, opettavat? 
Pädin oppilailleni, ettei ”Tuonpuoleinen” ole hyvä otsikko. He kirjoittivat aineistoesseitä David Eaglemanin novellista "Summa" (Tarinoita tuonpuoleisesta, 2009). Epäkiitolliseksi tehtäväkseni jää punakynän sauhuttaminen.

Koko kevään, kaiken hereilläoloajan, olen ollut niin opettaja, että en ole ollut mitään muuta. En ehtinyt. Uupumuksen murskaamana olen räjähtänyt itkuun kotimatkalla ruuhkametrossa. Rakastan työtäni, mutta sen määrä saa minut toisinaan huolestumaan. 
Esseevuoriin hautautuneena en ole voinut välttyä miettimästä omaa rajallisuuttani. Ajan rajallisuutta. Olen maannut lattialla ja kuullut, kuinka elämä ajaa kotini ulkopuolella suhisten alas kolmatta linjaa. 

Kerran pystymättä liikkumaan. Voimapyörällä jumppaillessa kipu sivaltaa lävitseni kuin minut olisi seivästetty lattiaan. Vaarallinen vehje. Makaan naamallani ja luulen halvaantuneeni, koska selkäranka ei liiku ja joka paikkaan sattuu. Kun onnistun kurottelemaan puhelimen käteen, soitan ensimmäisenä ystävän poikaystävälle, joka ei vastaa, mutta viestittää parturista perään: sopiiko jos soitan myöhemmin?  Sopiihan se, ihan ku mää tästä mihinkään olisin menossa. Ehdin miettiä, kauanko ihminen selviää syömättä ja juomatta. Valitsen eloonjäämisen ja näppäilen parturoitavan pahaa-aavistamattoman ystävän numeron. Helpotusitkuni säikäyttämä ritarillinen hän saapuu puolentunnin kuluessa, pukee tärisevän ja nolon ihmisriekaleen ja vie lääkäriin, jossa saan kipulääkettä, lihasrelaksanttia, saikkua ja nukkua.

Viikon kuluessa pää jo kääntyy ja vaikka niskaan sattuu edelleen, palaan ihmettelemään, miten kummassa mun elinaika tulee riittämään kaikkeen, mitä haluan tehdä?

Miten voi olla yhtä aikaa opettaja, ystävä, rakastaja, maailmanvalloittaja, jooga-guru, kolumnisti, tytär, koulumusikaalin ohjaaja, lapsenlapsi, joka käy kylässä, prinsessa, punaisen ristin vapaaehtoistyöntekijä, kutsuvieras, pöytätenniksen puoliammattilainen, äänestäjä, spontaani eläjä, helsinkiläinen, turkulainen, suurperheen äiti, runoilija, asuntosäästäjä, seinäkiipeilijä, virkamiesnainen, sisko, (kummi)täti, puolimaratoonari, kimppakyytiläinen, laulaja, koiran hoitaja, kissan hoitaja, norsun hoitaja, sienestäjä, innovatiivinen kokki, filosofian maisteri, aliaksen hallitseva korttelimestari, juhlakalu, käsilläseisoja, hän, joka muistaa ottaa vitamiinit aamuisin, jotka aloittaa lasillisella ph-arvoja tasoittavaa sitruunavettä?

Jos ei ehdi käydä edes Porvoossa?

Eaglemanin ajatuksia herättävässä novellissa Tuonpuoleista kuvataan paikaksi, jossa kaikki kokemuksensa elää udelleen siten, että samankaltaiset tapahtumat on ryhmitelty yhteen: Käytät kaksi kuukautta ajamalla autoa kotikadullasi, seitsemän kuukautta harrastat seksiä. Nukut kolmekymmentä vuotta avaamatta silmiäsi. Viisi kuukautta kuluu vessanpöntöllä lehtiä selaillen.

Tuonpuoleinen ei totta vie ole mitään herkkua puolentoista vuoden jonottamisineen, kuuden tunnin vihreän valon odottamisineen, seitsemän tunnin oksentamisineen, kuudenkymmenenseitsemän päivän sydänsuruineen, puolen vuoden mainosmaratoneineen ja viidenkymmenenyhden päivän mittaisine miettimisineen, mitä laittaisi päälleen.

Julmasti minua ravistelee kohta, jossa etsitään viidentoista kuukauden ajan kadonneita esineitä. Viisitoista kuukautta ei riittäisi tuonpuoleisessani mihinkään. Inhoan sitä, että olen sellainen hökäle, jolla on koko ajan joku hukassa, vaikka se aivan äsken oli tässä. Kun en keskity. Tai keskityn, mutta jo johonkin muuhun.

Tuonpuoleisessani juoksisin tosi monta hikistä päivää asemalaiturilla ehtiäkseni junaan. Melkein yhtä monta tuijottaisin hengästyneenä junan perävaloja tappiota nieleskellen. Viikkokausia pahoittelisin myöhästymisiäni. Ja siirtelisin papereita, niitä helposti hukkaan meneviä, pinosta toiseen. Tee-mukien sarjakaatelemisesta saisi myös komean pätkän. Sotkut pääsisi onneksi siivoamaan sitten kerralla. Kuinka surullista on tajuta, että aivan liian kauan olisin tyytymätön itseeni. Tuntisin alisuoriutuvani. Ulkonäkökriiseilisin monta kuukautta, vaikka jokainen minuutti on liikaa.

Kauhusta jäykkänä olen juuri saavuttamassa tietoisuuden siitä, kuinka tuskaisen pitkiä vuosikymmeniä viettäisin korjaten näitä aineita uudelleen ja uudelleen, kun erään lukiolaispojan päätäntä tulee hätiin: Olen itse kuitenkin sitä mieltä, että tuonpuoleinen ei ole samanlainen kuin tekstissä, vaan tuonpuoleisessa saa kokea ne elämänsä hetket uudelleen, mitkä itse haluaa. ”Ihana ajatus”, kommentoin liikuttuneena konseptin laitaan. Hänen tuonpuoleisensa on ensimmäinen, johon olen koskaan halunnut uskoa.

Halu uskoa kasvaa mykistävien kuolinuutisten edessä. Onkohan 7000 metrin korkeudesta pudonneella vuorikiipeilijällä tuonpuoleisessa lukuisia lumisia huippuja ja auringonlaskuja ihailtavanaan? Valmistaako hän parhaillaan herkullista ankan rintaa, jauhaa kuuluisien mojitojensa sekaan tuoretta minttua? Hakeeko hän jälkiruuaksi maailman suurimman lakujätskiannoksen? Ehkä hän on saanut lumisista huipuista tarpeekseen ja nauttii auringonlaskunsa vaihteeksi tropiikissa...

Hiukan helpompi on hyväksyä se, että mummoni mies, jota olen pitänyt vaarina syntymästäni saakka, siirtyy tuonpuoleiseen viettämään 93-vuotis-syntymäpäiväänsä. Hän puristaa äitini kättä ja viimeisiksi sanoikseen tuskin kuuluvasti kiitos. Herrasmies loppuun saakka. Veljeni mielestä "vähän sellainen vihreä".

Viime kesänä oli meidän vuoromme viedä varavaarini ulos katsomaan maailmaa. Työntää häntä pyörätuolissa, kun hänen jalkansa eivät enää kantaneet. Ajeluttaa hänet viimeistä kertaa mökilleen ja muihin tärkeisiin maisemiin. Hautajaisissa nyyhkimisen sijaan on merkittävää olla rakkaidensa lähellä, kun he elävät. 

Jotakin tunnen tehneeni oikein, vaikka minulla on lähelläolijana totta vie kunnostautumista.

Kylvän parvekkeelle basilikan ja rosmariinin. Kuoleman sijaan aion keskittyä elämään. Sepäs sattui myhäilee kolmen aamun päässä suvi suloinen aivan selvästi kutsuen kuin tilauksesta operiepulaisen elohon: kutkuttavan ihaniin reissuihin, lupaavaan läsnäoloon. Uusiin sellaisiin hetkiin, joissa kelpaa sitten tuonpuoleisessakin riemulla raidailla.

2 comments:

maidelin said...

Ihana Anna. Edelleen näitä luetaan :)

Anonymous said...

Joo, ihmisiä, niinkuin sointuja voi ajatella väreinä
tai väreissä. Sä olet sellainen punainen. Ja duuri. A-duuri.

Täällä tuli sormenpään kokoisia rakeita päivällä ja nyt menee
taas mustaksi ja tulee jotain.

Tuonpuoleisessa on muuten aika samanlaista kuin täällä, mut ei ihan
yhtä kiire. Ei ihan yhtä hosuvaa. Ja se on niinkuin ajattomampaa,
et jos ostat hyvän paidan vaikka ja hatun niin ne ovat hyvät vielä
seuraavanakin keväänä. Tai kymmenen vuoden päästä. Tai sadan. Kuvittele
Ruotsin keski-aikaa. Sellaista. Sähköhella tosin on mut videopelejä taas ei.

Sit pitää muistaa, tästä en ole tosin vuoren varma, mut olen kuullut,
että varsinkin marttyyreille on tarjolla vaan neitsyitä, niin että
jos tykkää vähän kypsemmästä niin kannattaa paneutua tämänpuoleisessa
huolella siihen asiaan.

Vettä, vaakatasossa.

V

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...