Monday, November 25, 2013

Touhua riittää, kiire on suunnaton

Kun mainoskatkolla pärähtää ruutuun "Osallistu Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun", mietin otsa kurtussa, ketä ne sellaiset ihmiset aivan oikeasti ovat, joilla on aikaa osallistua Myllyn paras-piparinleivontakilpailuun. Minä haluaisin edes kerran olla sellainen. Siinä kilpailussa täytyy olla hyvät mahdollisuudet voittaa!

Ainiin, mutta mä osallistuin yhteen toiseen kilpailuun, jossa ei ollut. Voitin sen silti. Nimittäin harjoittelupaikan Kanadasta. Ja niin mä pakkaan taas. Ensi kevään opetan suomen kieltä ja suomalaista kirjallisuutta Toronton yliopistossa. 
Taisin puhua jännityksestä siis hivenen liian aikaisin. Koska yliopistossa opettamisessa ei selvästikään olisi mulle vielä tarpeeksi haastetta, täytyy se tehdä saman tien vieraalla kielellä ja vähän helvetin kaukana kotoa.

Jos eläisin piparinleivontakilpailuun osallistujan elämää, fiilistelisin nyt muuttamista vaahteranlehtikaupunkiin, joka on suurempi kuin yksikään kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Mutta kun on yhtä aikaa seitsemän yläkoululuokkaa opetettavana, 200 ainekirjoitusta korjattavana, gradu viimeisteltävänä, viisumi ja työlupa, asunto, lennot, vakuutukset ja kaikki muu lomakkeiden täyttämistä vaativa inhottavuus läpi kahlattavana, en ehdi paljon muuta kuin nukahtaa naamalleni konseptipinon päälle punakynä kädessä. 

Oppilaani tekevät päivistä riemukkaita. He, jotka haluaisivat alkaa mua myös sosiaalisessa mediassa: "Ope, hyväksy se instaseuraus ees sitte ku et oo enää meiän ope. Koska miten mää muuten tiiän, miten sulla menee siellä Kanadassa?!" Hekin, joille raivostun ja pidän elämäni ensimmäisen kiivaan puhuttelun: "Me luultiin eka, että sää oot mukava, mutta sitte susta tuliki tommonen natsi?!" ja jotka viimeisinä työpäivinäni tulevat kertomaan, kuinka ikävä tulee. He, jotka vastaavat, kun kysyn tunnin alussa, mikä luokka te olitte, että "me ollaan ne sun murut!" Jep, sanon oppilaitani muruiksi toisinaan, kun sille päälle satun. Hän, joka kaikella viattomuudella ihmettelee kiukkuni voimaa "tiedätkö sä ope mitään niin inhottavaa kuin puhelimen räplääminen tunnilla?" (Tiedän. Välituntivalvonta.) Ja hän, jonka ammattitaitoni on ilmiselvästi häikäissyt: "Ope, mikä susta tulee niinku isona?"

Rakastan työtäni. Sitä on vain yhden pienen äidinkielenopettajan tehtäväksi huolestuttavan paljon kerralla. Luokkahuone olisi täynnä tarinoita, mutta työpäivän jälkeen bussissa puolikuolleena matkalla kotiin suunnittelemaan seuraavan päivän tunteja en voi olla miettimättä, mitä iloa on hyvistä tarinoista, jos ei niitä ehdi kertoa? 

Ei edes puhelimessa.

Olen yhä vain varmempi siitä, että minulle sopivat paremmin pienemmät tulot ja vapaus kuin elämä rikkaana ja ylityöllistettynä. Tähän aion tulevaisuudessani kiinnittää huomiota. Se on lupaus. Ja niin en ensimmäistä kertaa elämässäni ota sijaisuuteni päättyessä tarjoutuvaa toista vastaan. En vaikka sekin on yläkoululla, toisin sanottuna täyttä parhautta.

Kolmannen sitten kuitenkin otan. Eli huomenna mennään taas!

Siksi tuntuu erityisen epäreilulta, kun gradupalautteeni alussa käytetään sanaa kaaos ja jatketaan: Tässä on aika paljon töitä vielä, mutta onneksi sinä et niitä pelkää! Kaksituntiseksi venyvän loukkauksen päätteeksi en todellakaan enää kuule sitä, että tulkinnoissani ei ole mitään huomautettavaa, että työ itsessään on uskottava tai että sisältöön sinänsä ei tarvi tehdä ollenkaan muutoksia vaan että kyse on rakenteellisista ja muodollisista seikoista. Kotimatkalla kaaos polttelee silmäkulmia, mutta pidättelen itkua, vaikka puhun isinkin kanssa puhelimessa. Hän ottaa kritiikin puolestani raskaasti, ja harmittaa, että edes soitin.

Seuraavien tuntien aikana alkaa harmittaa vielä enemmän, kun huomaan, että sana on levinnyt sukulaisteni keskuudessa. Mitä huvittavampaa tukea satelee puheluiden ja viestien muodossa. Olen pahoillani, kun ymmärrän niiden luulevan, että voin vieläkin mennä rikki!

Kotiin päästyäni tartun kiireesti veitseen ja teen jotain, mitä en ikinä tee: ruokaa. Sipuli saa kyytiä ja kyyneleet tulla. En olisi halunnutkaan mennä Helsinkiin! En olisi halunnutkaan käydä kaupassa! Tai seinäkiipeilemässä! En olisi halunnutkaan olla läsnä ystävän vauvan nimiäisissä! En olisi halunnutkaan vaihtaa lakanoita! Enkä nähdä ketään!

Tänään, gradun viilailun päätteeksi poikkesimme vaimoni kanssa kirjasto-koti-rutiinireitiltä ostaaksemme uudet kalenterit. Molemmat meistä kuuluvat sekä jouluihmisten, että niiden ihmisten heimoon, joille on erityisen tärkeää löytää kalentereista juuri se oikea. Eli se, jota ei ole. Onko pienempi paha, että kansi on vääränvärinen vai että päivät on aseteltu allekkain, eikä rinnakkain? 

Kun kalenterinvalintapiipahdus venyy häpeällisen pitkäksi, alan nauraa, ettei uskoisi tässä kahden kirjakaupan väliä sahaavan pari maailman kiireisintä neiti-ihmistä. Ongelma kuulostaa pikemminkin sellaiselta, joita meillä oli Oslossa, jossa suurin huoli oli kalenterin jääminen ostamisen jälkeen tyhjäksi. Ei ollut muuta kuin aikaa. Totean kaipaavani joskus sitä elämän helppoutta: suurin haaste oli täyttää päivät kaikella mahdollisimman kivalla. Vaimo katsoo minua epäuskoisesti ja palauttaa maan pinnalle huomauttamalla haasteiden olleen niin suuria, että päivät oli täytettävä kaikella kivalla, jotta niitä ei joutuisi kohtaamaan! Mihin ennätän lisäämään...ettei joutuisi kohtaamaan kysymystä koko itsen menemisestä hukkaan, aivan! 

Hänellä se on tuoreemmassa muistissa. On se hyvä, että kun aika on oikea, laukut saamme kyllä käden käänteessä pakkattua jäämättä sen kummemmin arpomaan - koetukselle päätöksentekokyky joutuu vasta elämän suurten kysymysten äärellä, kuten kalenterin valinnassa. Lopulta päädyn painottamaan toimivaa sisältöä aina vieroksumani violetin värisessä nahkakantisessa, mutta söpön tyttömäisessä kalenterissa, joka vaan tuntuu kaikessa vieraudessaankin houkuttelevalta. Sää näytät ihan mun vuodelta 2014, juttelen kalenterille kiikuttaessani sitä kassalle.

Joku on heti piparinleivontakilpailuun osallistuttuaan koristellut kauppakeskusta sadalla virkkaamallaan lumihiutaleella. Jouluihmistä kirpaisee syvältä. Kauppojen sunnuntai-aukioloaikojen todistaessa joulun ilosanoman olevan täällä tunnen kuitenkin suurta tyytyväisyyttä kafkamaisen epätodellisesta ja ulkopuolisesta kävelystä läpi ostoskeskuksen. Hemtexin herkullisen punaiset, ruudulliset joulutekstiilit ovat esillä joitain muita varten.

Ensi jouluna, päätän, ensi jouluna minulla on aikaa! Pysähdyn katselemaan liekkejä ulkolyhdyissä, järjestän joulukorttien askarteluillan ja paketointipajan ja leivon tonttulakki päässä suklaanamuja vaikka koko suvulle! Laitan ne lasipurkkeihin, jotka koristelen kauniiksi sellaisen soittolistan tahdissa, johon olen kerännyt kultaiset joululaulusuosikkini. Vaikka olisi rahaakin (aikaa ja rahaahan yleensä tuppaa olemaan korkeintaan vuorotellen) kauppakeskukset saavat jakaa mainoksensa muihin koteihin. Omassani, johon olen ensimmäistä kertaa koristellut myös kuusen, syötän sitten piparitaikinaa ihmiselle, joka rakastaa minua juuri minun itseni vuoksi. En ole vielä päättänyt, onko se poika.

Koko ajatus saa mut aivan suunniltani innostuksesta. Päätän kirjoittaa sen jo kalenteriin!

2 comments:

Anonymous said...

Joko sä olet siellä? Hienoo ettet pelkää elämää! Koe ja näe, että jonakin päivänä on sitten mitä muistella samalla kun leivot niitä piparkakkuja lastesi kanssa:) Nauti vapaudesta ja oikeasti siitä että voit ellää vain itselle, sen jälkeen sitä on valmis rakkauteen ja perheeseen :)

Anonymous said...

Hei maailmannainen! Osa täällä kotisuomessa odottelee kovasti päivitystä keväästä ja ylipäänsäkin tuota koukuttavaa verbaalista ulosantiasi! :) - Sanna

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...