Saturday, November 02, 2013

I'm breathing fine

Mua jännittää, huomasin yhtäkkiä miettiessäni, että mikä tää olikaan tää tunne. Olin matkalla rautatieasemalle ehtimättä miettiä oikeastaan mitään muuta. Oli joku kesän loppu. Se oli hyvä tunne pitkästä aikaa. Kerroin siitä parhaan ystävän poikaystävälle. Hänen mukaansa se oli hyvä merkki. Siitä kuulemma tietää, että joku on tärkeää. Ja hän muisteli ensimmäistä tapaamistaan parhaan ystäväni kanssa. Jännitti silloinkin.

Siinä on kyllä perää. Jännitti ihanasti, kun menin ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa opettamaan. Jännitti, kun aloitin teatterikerhon, josta en tuntenut ennestään ketään. Jännitti, kun piti valmistaa nopeasti kohtaus ja esittää se muille tai laulaa improvisoiden. Jännitti niin, etten nukkunut koko yönä, kun päätin hakea harjoittelupaikkaa ulkomailta. Jännitti, kun odotin kolmea ihastuttavaa pohjoisen blondia saapuvaksi ensimmäistä kertaa mun luokse viikonlopun viettoon. Tärkeitä juttuja kaikki.

Ei jännittänyt, mutta lämmitti, kun sain viestin yliopiston kirjastolla pölyttymisen päätteeksi pojalta, kaverilta, josta en ollut kuullut vähään aikaan. Hän mietti, tapaammeko syyslomalla. Oli hyvä saada muistutus siitä, että on olemassa ulkomaailma, johon itsekin kuulun vielä, vaikka olen viettänyt kaiken ajan gradun parissa. Toinen ihana ystävä, joka nöpöttää siinä viereisessä loossissa, on huolehtinut nesteytyksestäni gradusiiderien merkeissä. 

Ironista, että olen valinnut tutkimusongelmakseni parisuhderakkauden ja -onnen tai pikemminkin sen, kuinka se ei Pmmp:n lyriikoidenkaan mukaan koskaan kestä. Sitä olen hinkannut aamusta iltaan niin että ei ole ihme, jos on ollut vähän rankkaa. Olen aivan kurkkuani myöten täynnä koko aihetta. 

Kirjastolla, jossa minua tervehditään kuin vanhaa asujaa ja jossa tiedetään, mitä olen vailla ennen kuin avaan suuni ja jossa lainani muistetaan suunnilleen ulkoa, kohtaan yllätyksen: MITÄ?! Ilman varoitusta nuhjuiset legendaariset vaaleansiniset viltit on vaihdettu uusiin! Kääriytyessäni hyväntuoksuiseen valkoharmaaseen pehmeyteen tunnen olevani mukana jossain suuressa. Taitekohdassa. Sukupolven murroksessa. Tämä on graduttajan millenium.

Tällä kertaa muutos ei ahdista minua. Ymmärrän, että olen tuhlannut tähän elämästäni ison osan. Enkä kuitenkaan tuhlannut, onhan se hajottamalla toisinaan palasiksikin valmistanut minut kokonaan uusiin haasteisiin. Ymmärrän, että olen ollut täällä aivan liian kauan. Olen tiennyt sen jo pitempään kuin olen halunnut myöntää raahautuessani pimeällä kotiin aivan omien voimieni äärirajoilla. Nyt on aika. On aika päästää graduni ensimmäinen versio ohjaajan esitarkastukseen. 
Se ei ole täydellinen. Päin vastoin. Siinä on suuria puutteita, mutta suhtaudun siihen silti usein hellyydellä. Sen kanssa on eletty monia hyviä ja huonoja hetkiä. Sitä voisi pyöritellä eri näkökulmista loputtomasti, mutta se on vain kohtuuttoman kuluttavaa. Nyt se on hyväksyttävä sellaisenaan ja siitä on aika päästää irti.

Ei ne turhaan sano, että kaikki, mikä ei tapa, vahvistaa, jokseenkin kökkönä keittiöpsykologinakin uraa uurtanut paras ystävä muistuttaa puhelimessa. Mä totean kyllä useammin yhtyneeni siihen toiseen versioon, jonka mukaan kaikki, mikä ei tapa, sattuu aivan saatanasti. Ja meitä naurattaa. Tuota saumattomasta ja vähän väsyneestä yhteisymmärryksestä kumpuavaa naurua minulla on ikävä. Sellainen on vain harvojen ihmisten kanssa.

Yksi heistä tuli tänne juuri Oslosta ja jakaa mun kanssa ilahduttavasti paitsi graduilun arkena myös pullon viiniä viikonloppuna. Kahta muuta tapasin syyslomalla Helsingissä. Mä rakastan mun ystäviä! Sanon sen heille liian harvoin.

Professorini, jota olen pitänyt ajan tasalla gradusta ja siihen vaikuttaneesta milloin mistäkin paluumuutosta, opettajan sijaisuuksista ja harjoittelupaikan hausta, on ollut todella ihanan kannustava sähköpostitse. Tärisevin käsin näppäilen gradun raakileeni sähköpostin liitetiedostoksi. Ihan vanhana kunnon epätäydellisyyttä sietämättömänä minuna kirjoitan viestiin en mittään ihan lyhyttä listaa siitä, mikä kaikki voisi olla paremminkin, mutta päätän sanoihin: Kaikesta huolimatta, oliko nyt se aika, kun luvan kanssa sai olla itsestä ylpeä ja onnellinen? 

Nyt on kuulemma juuri se: "Tekemisesi osoittavat osaltaan, etten valehdellut, kun kehuin aktiivisuuttasi, ulospäin suuntatuneisuuttasi ja oma-alotteisuuttasi." 
Hänen ja monen muun mielestä gradun olisi voinut lykätä tarkastukseen jo ajat sitten. Mä en ole jotenkin kehdannut lähettää puolivalmista ja tuhlata sen käsittelemiseen heidän aikaansa, vaikka isi muistuttaa, että se on gradunohjaajan työtä.

Onko se joku suomalaisuuteen liittyvä juttu, että aina olisi pärjättävä niin helvetisti ja nimenomaan yksin? Minuun se on ainakin sisäänrakennettu huolella.

En tiedä, olenko enemmän iloinen vai kauhuissani siitä, että graduputken voi viikonlopun ajaksi keskeyttää jokin, joka voi saada mut myös ikävissäni juoksemaan syliin olemalla ihan liian kaukana, aamiaispöydän päässä.

Miksi siitä pitää tuntea syyllisyyttä? Se on olevinaan heikkoutta, kun alkaa haluta tai kaivata jonkun lähelle. Vaikka kuka tässä elämässä loppujenlopuksi haluaa olla yksin mielummin kuin hyvässä seurassa? Ja miksi pitäisi?

Armottoman kuittailun kohteena oleminen on kai vaan entisestään saanut mun näytönhalun kasvamaan. Ai se Anna on vappaana? No on varmaan kauan, kuulin yhdenkin pojan kesän alussa sanoneen. Ystävät ovat heittäneet villejä veikkauksia siitä, kuinka kauan mun sinkkupäivät kestävät ja voin ketoa, että ne elinajanodotteet olen ylittänyt jo heittämällä! Veljet ovat virnuillen esittäneet toiveitaan siitä, minkä nimistä tai henkistä tyyppiä ei ainakaan tarvisi tänä vuonna tuoda joulupöytään.

No johan tässä meni neljä kuukautta, toisaalla asuva ystäväni ryntää asioiden edelle muka happamana. Hän jatkaa tilitystään siitä, että innostuu joka kerta, että nyt päästään yhdessä bailaamaan sinkkuina ja tekemään kaikkea hullua - vähä huippua, mutta ei, mun kanssa ei kuulemma ikinä ehdi. Tänä vuonna oli lähellä!

Tilitys naurattaa ja hellyyttää mua. Olemme tunteneet koko elämämme, enkä voisi kuvitella omaani ilman häntä. Huomautan, etten todellakaan ole alkanut harjoitella uutta nimikirjoitustani kenenkään sukunimellä vielä minkään lehdykän kulmaan, joten ollaan ihan turvallisilla vesillä.

Soittolistalle on kuitenkin hiipinyt hyvänmielen biisejä. Yksi niistä kiinnittää mun huomion.

What's going on in that beautiful mind
I'm on your magical mystery ride
And I'm so dizzy, don't know what hit me, but I'll be alright

My head's underwater
But I'm breathing fine
You're crazy and I'm out of my mind

John Legendin laulamana sanoissa on vähän enemmän potkua. Vaikka en edes ehdi kertsiin, jossa ollaan antamassa kaikkea toiselle ja vielä vähän enemmänkin, otan jo itseni jäähylle ja kehityskeskusteluun: Olekko nää Anna vähän heikko?!

Tuttu juttu. En halua päästää elämääni juuri nyt mitään sellaista, josta luopuminen voi sattua. Kaikkihan saattaa muuttua vaikka huomenna. Tai kohta. Sinä aikana kun kävelen kirjastolta kotiin. Ja silti jo liikennevaloissa yllätän itseni hymyilemästä naurettavan syvään miettiessäni häntä, joka kieltäytyi kohteliaasti mustikkamuffinssiteestä, koska teessä, joka maistuu mustikkamuffinssille on pakko olla jotain väärää.

Kyseenalaistan arviointikykyni monta kertaa. Mistä sitten tietää, jos ei olekaan enää kyse siitä, ettei osaisi olla yksinkin vaan siitä, että on ihan törkeän onnekkaasti törmännyt jalokiveen?

Ai niin, siitä jännityksestä. 

4 comments:

Anonymous said...

Jouon taas jouluon taas
kuulostaa john legendin laulamana
ehkä vielä ihanammalta kuin avril lavignen mutta en anna sen pilata päivääni tai muistojani

Yksin pärjäämisen sisäänrakennettu välttämättömyys johtuu toisten hitaudesta.

Ja jalokivet ovat perseestä. Ei muuten mutta jos ne vievät arvostelukyvyn. Ovatko asiat todella menneet näin nurinkurisiksi, että sielunsa vuoksi jumalallinen ihminen rakastaa sieluttomia esineitä? (boethius)
Varokaa muutenkin joulun henkeä ja piilomainontaa ja huomatkaa, että muoti on taantumassa (sama juttu oli joskus kymmenen vuotta sitten) eli nyt ei kannata ostaa yhtään mitään. Suunnittelijat on pantu lomautukseen ja kellarista löytyneitä riepuja myydään asiallisten vaatteiden hinnalla. Ei ideaa ei värejä, ei mallia ei mitään.

V

Anonymous said...

Vai onks tää just sitä suomalaisten henkistä alamittaisuutta, jonka takia meidän on niin vaikea elää dignityä todeks?

V

Anna said...

Hmmm...mulla on monipuolinen, vähemmän totinen musiikkimaku ja se tekee mun elämästä aika ihanaa. Ehkä siinä olis tarkastamisen varaa tosiaan, kun muuankin Piippu renkuttanu täällä tunnista toiseen. Ei muuten, mut ku siinä oli hieno kansi! Ja hei, kutsun tota, mihin viittaat jalokivien viemänä muuten ARVIOINTIkyvyksi. Se on musta tyylikkäämpää

Anonymous said...

Arvostelukyky on tosiaan aika vahva ja vakiintunut yhdyssana selväpiirteisine merkityksineen. Ehkä arviointikyky ajan mittaan haastaa sen, kuten haaste on haastanut vaikeuden ja ongelman. Olisko merkityksen muutos kyvyssä sitten määrällisestä laadulliseen painotukseen?
On varmaan tietynlaista rikkautta, että pystyy kuuntelemaan monenlaista musiikkia voimatta pahoin tai arvioimatta tekijöiden kykyä tai motiiveja. Onko se musiikkimakua vai musiikkimauttomuutta on kykyjen hahmottamisen kannalta relevantti kysymys. Maku tarkoittanee erottelukykyä.
Ja Piippu on toki ajankohtainen näin joulun alla. Joulupukki tulee piipusta, ja mitä pukin kontista löytyykään? Piipun uusi levy, jossa on vielä hienompi kansi kuin edellisessä. Soundcloudissahan tätä voi ennakoida jo nyt, mutta varokaa piilomainontaa.

V

Lainasin Boethiusta väärin. Se saattaa olla: "ovatko asiat todella menneet näin nurinkurisiksi, että järkensä vuoksi jumalallinen ihminen kuvittelee olevansa arvokas koska omistaa sieluttomia esineitä?"

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...