Wednesday, October 09, 2013

Not my cup of tea

Sain kaksi palautetta, jotka vaikuttivat tämän tekstin syntyyn. 
Ensimmäinen kommentti koski kahden edellisen postauksen välistä kontrastia. Se on kuulemma hämmentävän suuri. Vaikken ole koskaan tuntenut tarvetta selittää itseäni tällä foorumilla, alkoi se tuntua kerrankin hyvältä idealta. Olen kirjoittanut neljän kuukauden aikana paljon tekstejä laidasta laitaan, mutta ujostellut niiden julkaisemista, koska on vaikeaa vetää rajaa siihen, kuinka paljon voi kirjoittaa arkaluontoisista asioista, jotka eivät kosketa ainoastaan itseä.

Tähän menneiden ajatusten kollaasiin, vähän sekavaan sellaiseen, oksensin nyt kaikkea sitä, mikä ehkä osaltaan täyttää edellisten kirjoitusten väliin jäävää aukkoa. Tekstistä ei kannata tehdä suuria päätelmiä elämän- tai mielentilastani nyt. En kai vain halunnut jättää sellaista kuvaa, että kaikki olisi käynyt helposti. Totuus on, että voin yhtenä viikkona tai päivänä tai hetkenä olla haikea ja toisena muistamatta lainkaan, mistä olen tulossa. Elämä käy aina vähemmän mustavalkoiseksi. 

Toinen posti oli liikuttava kiitosviesti siitä, että kirjoitin erosta. Itsekin eroaan läpikäyvä mimmi oli saanut siitä voimaa. Minulle tuli tästä ero-mentoriudesta niin mieletön olo, että rohkenin vielä kerran palaamaan näihin ajatuksiin ja ampumaan itseäni jalkaan, vaikka oikeastaan olisin halunnut kirjoittaa jo vähän muusta. Here we go:

Onhan se hauskaa, joskaan ei järin arvokasta, herätä valkoisessa pitsipaidassa, jota olen ollut liian uupunut riisumaan, koskemattoman, mutta avatun kebabannoksen päältä. Olisi ollut hyvä pestä meikit, mutta pääasia on, että herään yksin. 

Jahas, hetkinen, "Ville joku Apollosta" niminen henkilö näyttää viestittäneen yrittävänsä ymmärtää, että mulla on jotain muuta, mutta olis mukava mennä edes leffaan. 

Eräs poika kysyi, tiedänkö sen tyttötyypin, jolle pitää sanoa ilkeästi ennen kuin menee perille. Voi kuule solidaarisuudesta sukupuoltani kohtaan täytyy todeta, että se poikatyyppi on tullut ainakin erittäin tutuksi.

Kun huomaan lihan alle piilotetut riisit, muistan koko röyhkeän tapahtumaketjun. Yleensä en ilkeile, mutta pokailuun lopen kyllästyneenä olen antanut tämän kundin lähteä kuitenkin narikalta maksamaan mun ruuat, ottanut pussista oman settini, morottanut ja lähtenyt menemään. Paitsi että olisinkin ottanut edes OMAN! Mitenhän on Ville joku Apollolle salaatit maistuneet? Hahahah, ei ole ollut Villen ilta kyllä.

Onneksi entinen elämäni rakkaus ei näe minua nyt. 

Hän yltyy puhelimessa erään käytännön asian toimituksen yhteydessä arvostamaan moraaliani ylisanoin. Että hän miettii arjessaan, miten toimisin siinä ja tässä tilanteessa; on oppinut minulta oikeasta ja väärästä, pitää arvoistani ja haluaa ottaa ne mukaansa.

Vaikka hän ei halunnut ottaa enää minua mukaansa, tulen näistä sanoista onnelliseksi. Onhan hän tuntenut minut kaikista ihmisistä parhaiten.

Ei selvästi tunne enää, ajattelen kebabit rinnuksilla ja lakanoilla kuin sänkyyni olisi juuri teurastettu joku. Hän kertoo koettavansa kuvitella minut asuntooni, jota ei ole koskaan nähnyt ja elämääni, josta ei tiedä mitään. Ja hän kertoo miettineensä, mitä teen ensimmäiseksi aamulla, kun herään.

- No mitä mä teen, kysyn.
Töpötät keittämään teetä, hän vastaa niin, että äänestä voi kuulla hellän hymyn.

Joskus olisi helpompaa, kun voisi ajatella, että hän ei vaan ymmärtänyt minun päälleni enää. Kyyneleet alkavat valua kuppiin, johon olen juuri hetki sitten keittänyt ihanaa höyryävää minttuteetä.

Ei! Ajattelen. Tiedän, että tällaisten kebabin tahrimien kikatus-aamujen hupaisuudella on tapana kääntyä iltapäivän haikeudeksi ja hellyydenkipeydeksi ja tunteeksi siitä, että Anna! sinusta olisi niin paljon parempaan! Kuinka monta kertaa olen ollut kipeän tietoinen siitä, mistä jään paitsi. Tai ylipäänsä siitä, ettei tämä ole se elämä, jonka tilasin.

Mutta mitä sitten? Ainakin voin itse järjestää sitä mieleisekseni ja päättää, mitä siinä tapahtuu.

Herään mielummin naureskellen kepeälle käytökselle, dj:n rienaamiselle, noloille tanssimuuveille pöydällä, avainten hukkaamiselle ja ihan kaikille hölmöyksillekin kuin palaan enää hetkeksikään aikaan, jossa herätystä seurasi tuntikausien tuskainen selvitys itselle siitä, mitä onkaan tapahtunut. Joka ikinen aamu! Sillä unen jälkeenhän, vaikka pahankin, sitä kääntyi ensimmäiseksi halaamaan häntä, jonka vielä tottumuksesta kuvitteli olevan vieressä.

Eräänkin tällaisen hetken jälkeen olen juossut vanhempieni makuuhuoneeseen, lysähtänyt heidän vuoteelleen ja huutoitkun seasta toistellut, siihen jäykkänä kauhusta uskoen, että mää EN SELVIÄ tästä!

On ihan kamalaa joutua luulemaan, että olisi olemassa jotain, josta ei muka selviäisi. Minä en enää koskaan luule niin. On aika raskasta tuolla tavalla elää pettymys uudelleen ja uudelleen. Se on olevinaan aina uusi suru. Lopulta joka soluun levinnyt ajatusmyrkky kiteytyy vain avuttomaksi tekevään ajatukseen, jolta ei voi suojautua:

Minun piti olla sinun tyttö. Se, josta pidät huolta.

Mutta pian huomaa, että ehtiikin pukea päälleen ja pestä hampaat ennen kuin toinen tulee ensimmäistä kertaa mieleen. Jonain aamuna on lähtenyt jo ovestakin ulos.

Muistan, kun ensimmäistä kertaa korjasin ääneen erästä baarimikkoa huomauttamalla, että ei vaan entinen tyttöystäväTeki mieleni oksentaa. Hän istui pöytääni ja oli huolissaan siitä, kuinka kulkisin vapaana Oulun yössä noin avoimen hajalla. Hänen mielestään minun olisi pitänyt nostaa leuka pystyyn, peittää tunteeni ja näyttää vahvemmalta, mutta kieltäydyin kohteliaasti.
Hänen mielestään minun olisi tosin pitänyt myös muistuttaa itseäni vapaana olon iloista lähtemällä hänen mukaansa, mutta kieltäydyin siitäkin. 

Nykyään käytän sanaa entinen tottuneesti silmää räpäyttämättä. Usein ei tule edes puheeksi. Toisinaan, niin kuin nyt, tulee. Joskus jää jopa levy päälle. Senkin olen antanut itselle anteeksi helpommin toisen kerrottua tulleensa näpäytetyksi: Is there anything you didn't do with Anna?

"Kaikkein pahinta tässä oli se..." minä aina aloitan ja jatkan joka kerta eri tavalla. 

Onko pahinta tuntea itsensä totaalisen arvottomaksi ja nöyryytetyksi? Vai onko pahinta tulla jätetyksi matkalaukun kanssa omien vanhempiensa pihakäytävälle niin, että he ovat ensimmäiset ihmiset, joiden syliin kaatua, vaikka juuri heidät haluaisi säästää pahimmalta?

Vai onko pahinta luopua yhteisistä tavoista? Onko pahinta, ettei koko universumissa ehkä enää koskaan käytetä sanoja lipuli ja suruvaippa? Onko pahinta, että kun Jenni Vartiaisen Minä ja hän pamahtaa soimaan, vilkuilen ympärilleni; naurattaako ketään? Ei, ei ketään naurata. Eikä kukaan muu tiedä, miksi Mammutti on niin liikuttava elokuva! Ja pian tulee aika, jolloin mekään emme sitä enää muista.

Onko pahinta, että kukaan muu ei jaa elämiemme parhaisiin viimeisiin vuosiin mahtuneita tunteita ja tunnelmia? Että koko maailma, joka joskus luotiin, lakkaa vain olemasta. Ne tarinat ja kuvat, joista kirjoitin. Ja lukuisat muut. Onko pahinta luopua koko hiton elämästä, jonka on juuri itselleen uuteen maahan rakentanut ja jossa on alkanut viihtyä? 

Onko pahinta sittenkin sen äkillinen tajuaminen, kuinka jo yhden päivän aikana se rakkain ja tärkein ihminen muuttuu toiseksi, jonka olinpaikasta, kuulumisista ja seurasta sinulla ei edes ole yhtäkkiä oikeutta tietää mitään? Käy selväksi, että yksinoikeutesi hänen ihoonsakin on päättynyt.

Onko pahinta, että hän myöhemmin uskoo tehneensä elämänsä virheen ja sinä tiedät, millaista hintaa olet joutunut hänen virheestään (no jaa, pikemminkin kaikista 1378:sta niistä) maksamaan? 

Onko pahinta, kun upeimmat veljenpojat huolehtivat vieläkin lohduttomina siitä, kuinka toinen Norjassa voi ja miksei hän tule enää käymään kylässä? Toinen heistä nukkuu vieläkin häneltä saamansa mitalin kanssa. Ja vaikka kuinka haluaisin niiskuttaa vastaukseksi, ettei hän millään tavalla ansaitse teidän huolenpitoanne ja hyvyyttänne, ettekä hyvin suurella todennäköisyydellä näe häntä enää koskaan, joudun vain vakuuttelemaan, että hänellä on kaikki hyvin, ikävä teitä tietysti, mutta muuten kaikki hyvin.

Onneksi ei tarvitse valita. Ne tulevat nimittäin kaikki saman kaupan tekijäisinä!

Tilaajalahjaksi saa vielä senkin, että jos sattuu tapaamaan jotakin sellaista, jonka vahvasti epäilisi olevan täyttä timanttia, saa pelätä hukkaavansa sen vain, koska ei ole vielä niin kokonainen, että voisi sitä toiselle itsestään tarjota. Ei niin kauan, kun tulee edes satunnaisesti itkeneeksi minttuteehen.

Sydämen hyppäämättä kävin vanhassa asunnossamme. Siinä, jonka näkymää painoin mieleeni vajaa vuosi sitten ja luulin sitä hetkeä silloin vaikeaksi. Miltä susta tuntuu olla täällä? Pojat kysyvät liikuttavan varovaisesti. Kovasti koetan tuntea jotakin, mutta: ei miltään. 
Kylmä muija, he nauravat. Eivät ehkä usko.

Uskoisivat, jos olisivat itse kokeilleet sellaista kokovartalopuudutusta kuin kaikesta itselle tärkeästä luopuminen.


Moni ei tiedä, mistä mun kanssa voisi oikein puhua, kun eivät edes tiedä, kuka olen ilman sitä toista. Enkä ihmettele ollenkaan, enhän ole aina oikein tiennyt itsekään.

Kaupassa pyörin pitkään avuttomana maitohyllyn luona. Automaattisesti olen tarttumassa punaiseen purkkiin, kun tajuan, ettei minulla ole aavistusta, minkä väristä maitoa minä juon! Ajatus on musertava. Olenko todella näin unohtanut olla olemassa? Yhtäkkiä juuri oikean maitopurkin valitseminen on olevinaan yksi elämäni tärkeimmistä päätöksistä. 

Niin kuin tehtävässä ei olisi muuten riittävästi haastetta saattaa paikalle juuri silloin pölähtää kokonainen jalkapallojoukkue hyväntuulisesti kysellen, olemmeko lomailemassa Turussa. 

Kerran en vain pystynyt mihinkään ja tein kannoillani u-käännöksen. Ei se mitään. Ei aina tarvi jaksaa niitä katseita, jotka etsivät kiihkeästi päästä varpaisiin merkkejä siitä, että olen mennyt rikki. Saattavat ihmetellä ääneen sitä, kuinka pirteältä näytän tällaisen shown jälkeen. Nostan käden pystyyn, kyllä mä menin. Jaksoin silti yleensä käydä suihkussa ja nukahtaminen oli minusta päivän paras hetki.

Aika pian osasin taas nauraa. Ehkä jos on ollut todella pahaa, osaa iloita pienestäkin. Ja niin mä olin hylätty, koditon, työtön ja rahaton, mutta mulla alkoi olla hauskaa. Ja sitten huomasin eläväni itseasiassa kaikesta huolimatta elämäni kesää. 

Eräs viisas ja kaunis "futisvaimo"-ystäväni (koska näistä vuosista on jäänyt käteen muutakin hyvää kuin kello) totesi, että yhden oven sulkeminen vaan väkisinkin saa avaamaan aina uusia!

Sen yhden oven sulkeminen on tehnyt kipeää enkä koskaan vähättelisi huoneeseen pölyttymään jääneen arvoa. Näiden uusien ovien takaa on kuitenkin löytynyt paljon sellaista, mikä on saanut mut haluamaankin pitää suljetun oven visusti lukossa ja heittämään avaimen Aurajoen pohjaan!

Juha Tapio tykittää telkkarissa Luotsiveneen - se osuu ja uppoaa. Vollotan kuin lapsi tai Jari Sillanpää. Vain elämäähän tämä on. Myönnyn sille, että olen kyllä omassani ansainnut tulla rakastetuksi, hellityksi, huolehdituksi ja hyvänä pidetyksi. Ensimmäisenä itseni taholta.

Mieleen tulee fraasi, jonka luin jostain. Se on vähän häijy, mutta hymyilytti mua juuri oikealla hetkellä.

He just isn't my cup of tea. Mainly because I don't like huge pieces of shit in my tea.

Ehkä on aika vain opetella juomaan kahvia? Vaaleansinisellä maitovaralla. Jonka nappaan mukaani nyt ihan vanhana tekijänä vaikka silmät kiinni, vauhdista ja yhdellä kädellä.

7 comments:

Anonymous said...

Ja Joulu tulee tänäkin vuonna, ensilumi(toivottavasti) ja maailma jatkaa kulkuaan. Toisen jättämä jälki haalistuu ja joku päivä et edes muista sitä kipua enää...

Anonymous said...

Ja ajatus siitä että sen olisi pitänyt olla hän, tuntuu järjettömältä..

Anna said...

Kyllä. Ja siihen jouluun mä olen jo ottanut varaslähdön. ;) Kipu on tuoreessa muistissa, muttei tunnu enää.

Anonymous said...

Hieno kollaasi! Kannatti tulla lukemaan. Tylsää että kävi kuten kävi, jaksamisia. Toisaalta, nyt olet vapaa tutustumaan niin moneen Turkuun ghettoutuneeseen forssalaiseen, ettei mitään rajaa (siinä vasta hieno sosiaalinen ilmiö)!

Anna said...

Voi kiitos!
Kiva kuulla, koska olin harvinaisen epävarma, voiko näin avointa settiä päräyttää nettiin.
Antaa musta kuulemma mm. vihaisen, katkeran, vähän säälittävän ja epävakaan kuvan. Mutta mennään sillä sitte.

Kaikkine pyrkimyksineni ennakkoluulottomuuteenkin täytyy kyllä todeta, että Turkuun ghettoutunut forssalainen kuulostaa apaut yhtä houkuttelevalta kuin Ouluun ghettoutunut kemiläinen - ilmiö sekin!

Anonymous said...

Rohkea nainen.

Anna said...

:)

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...