Monday, August 26, 2013

To be continued...

Onko reilua, että asuntoni vuokraustilanteessa unohdettiin mainita ulkosivuremontista, joka ei toki koske koko kerrostaloani vaan ainoastaan minun päätyni asuntoja, joiden seinät tärisevät kiviporauksen voimasta? Ei ole. Äänihaitasta varoitetaan alakerran ilmoitustaululla, mutta näköhaitta ei tule puheeksi. 

Eräänä aamuna herään siis iloisesti vilkutteleviin työmiehiin, jotka keikkuvat puoli kahdeksasta viiteen kuutena päivänä viikossa rakennustelineellä suoraan ikkunani edessä. Yksiöni kokonainen seinä on pelkkää ikkunaa ja sitä reunustavat läpinäkyvät pitsiverhot. Hyvää huomenta ja hyvästi yksityisyys!

On kavereista iloakin. Yhdestä silmälle. Alan jo tottua heihin. Juon heidän kanssaan aamuteet parvekkeella. Ja vaikka vaihtaisin vaatteet mielummin yksin, käyn kuitenkin hyväksyttämässä huvittuneilla haalarihepuilla treffiasukokonaisuuteni, kun muitakaan makutuomareita ei löydy lähimaastosta. 

Olen oppinut kantapään kautta monia muitakin asioita tänä kesänä kuin sen, että kannattaa käyttää yöpaitaa.  Esimerkiksi ettei sisäpihani rautaporttia hakkaavaa uhkailevaa narkkia saa peloissaankaan päästää sisään. Kellekään muulle tämä ei ehkä tule yllätyksenä, mutta enemmän siitä on harmia siellä samassa rappukäytävässä!!! Joskus toimin ensin ja sitten vasta ajattelen. 
Anna-Leena Härkönen opettaa naistenlehdessä, ettei kannata uskoa mitään, mitä naistenlehdissä opetetaan ja sitten kuinka vastaavassa tilanteessa tulee toimia:

Jos joku hullu yrittää käydä kimppuusi, heittäydy yhtä hulluksi kuin hän. Huuda suoraa huutoa ja esitä joku epämääräinen tanssi. Naura kuin mielipuoli. Puhu sekavia. Hullu ei koske lajitovereihinsa vahingoittamistarkoituksessa.

Pakko kokeilla.

Senkin olen oppinut, ettei ehkä kannata lähteä edes kavereina treffeille prätkän kyytiin. Voi sattua, että tyyppi koettaa tehdä vaikutusta ajamalla ympäri Turun saaristoa yli kahtasataa sinun miettiessä siinä ilmavirran leikatessa päätä irti muusta ruumiista, että olisit kaikesta huolimatta halunnut elää vielä. Tai sitten kannattaa, jos mielii tulla myöhemmin yllätetyksi ja haetuksi Naantaliin syömään, kesäteatteriin ja kotimatkalle ihan vahingossa osuneelle ex-tempore Cheekin keikalle.

Illan saama riehakas käänne on vielä aamullakin syypää mun hymyyn ja niin tuntuu olevan raksamiestenkin. Muutama mojito vähemmälläkin olisi pärjätty.

Ennen tuota iltaa olin hääpukushoppailemassa ystäväni S:n makutuomarina. Tuleva rouva Tuomisto osoitti huomattavaa potentiaalia morsiuspukumallina näyttämällä tyrmäävältä joka koltussa. Pysyin ainakin kohtuullisesti hänen vauhdissaan kuusituntisen hääpukumaratonin ajan ja tuuletin maalissa täydestä sydämestä the puvun löytymiselle. Vaikka siinä tyllien, pitsien ja satiini- tai taftilaskosten keskellä samastuin itse enempi niihin hääauton perään sidottaviin tölkkeihin, joita on vedetty pitkin kyliä, aina Suomesta Norjaan ja takaisin. 

Mutta oppi numero kolme on, että ei se ole niin merkityksellistä, millaista paskaa elämä kaataa niskaan vaan se, miten siihen reagoi.

Ja koska ilmassa leijui halvan pornoelokuvan aineksia pikkuisen liikaa meitsin makuun - kiitos silmää iskevän paidattoman puolalaisen, jonka yläruumista on käytetty monenlaiseen fyysiseen työhön selvästi ennenkin - kävin ostamassa rullaverhot. Oikeasti! Kuinka onnelliseksi voi tulla rullaverhoista?! Hyvin. Ja niiden kiinnittäjästä, joka käsittelee kitaraa iskuporakonettakin paremmin.

Niin jammailtiin pienessä kodikkaassa yksiössäni myöhään yöhön.

Viime aikoina olen tavannut melkein pelkkiä hyviä miehiä. Jostain syystä he ovat päättäväisesti käyttäneet aikaansa näyttääkseen, että olen sen arvoinen, vaikka itse olen tehnyt kaikkeni näyttääkseni, että en ole. Edes se ei vaikuta häirinneen, että oikeasti olen aivan pihalla ja puutteellinen ja turta. Lomalla elämästä. Alkaa monesti melkein itkettää nykyään kaikenlaisen hyvyyden ja huomaavaisuuden edessä. Kun saa paljon, vaikkei itsellä ole oikein mitään annettavaa.

Myös tyttöystäviltä. Mutta heille saan varmasti tilaisuuden maksaa vielä joskus takaisin.

Onnistuneen asioidenhoitelukierroksen, työhaastattelukutsun, tiukan puhelun vuokranantajalle, tehokkaan graduiluviikon ja nautinnollisen kirjastoreissun jälkeen, juuri kun imuroin terhakkaasti keskilattiaa ylhässä yksinäisyydessä iskee tosi lujaa tunne siitä, että hitto mää olen onnellinen!

Ja tästä elämästä tulee ihan mun oma ja oi niin hyvä.

Vaikka ei siitäkään varsinaisesti haittaa ole, että erääseen puhelimeen numeroni on tallennettu nimellä Anna Timanttinen.

Saa hymyillä syvään.

2 comments:

Sisko said...

Voi kuinka ihana juttu taas! Ajattelen sua hyvillä ajatuksilla usein.
<3 Sara

Anna said...

Kiitos muru. Minäkin sinua. Näytä niille lukiolaisille mistä kana pissaa!

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...