Sunday, March 24, 2013

Man eldes ikke alene

Täytin kaksikymmentäkuusi vuotta. Olen virallisesti vanha.

Syntymäpäivä alkoi merkillisesti. Heräsin unesta, jossa keskustelin elämästä kaikkien aikojen ensimmäisen poikaystävän kanssa. Olimme täyttäneet kolmekymmentä ja hän oli saapunut lunastamaan tekemiämme lupauksia. Meidän olisi tässä vaiheessa pitänyt olla naimisissa ja meillä olisi pitänyt olla ainakin kolme lasta. 

Tunsin unessa suurta syyllisyyttä siitä, että olin elänyt elämääni jotenkin aivan väärin; 15-vuotias minä olisi ollut hyvin pettynyt. "Muistatko mitä minä lupasin?" kysyi uni-hän. Ja yhtäkkiä minä tietysti muistin, kuinka hän oli luvannut rakastaa minua vielä kolmikymppisenäkin (15-vuotiaana siihen on vielä koko elämän mittainen matka). Samassa uni-minä tiesi hänen myös pitäneen lupauksensa.

Mutta siitä huolimatta...tai pikemminkin juuri siksi uni-hän kertoi antavansa anteeksi sen, että poikkesin suunnitelmasta; rakastuin hänen jälkeensä monta kertaa, muutin toisiin kaupunkeihin ja toiseen maahan ja kasvoin aikuiseksi, enkä enää leikkinyt pihlajanmarjasotaa hänen takapihallaan. Tai yrittänyt osua sillalta sylkemällä alhaalla ajaviin autoihin.

Enkä enää osannut puhua hänelle, kun viimeksi kotona pienessä merenrantakaupungissa käydessäni istuimme vahingossa samaan penkkiriviin elokuvateatterissa. Minä, hän ja hänen suloinen kamalan nuori tyttöystävänsä. Leffa oli tietysti 25 tapaa pilata parisuhde, jos tilanteen tukaluudesta kaipaa ironisia lisätietoja.

Kuinka monta vanhan kansan viisautta yhdessä tekstissä on liikaa? Mä aion käyttää nyt muutaman. Aloitetaan tällä: Niin makaa kuin petaa. 

Avomieheni, joka useammin makaa kuin petaa ja jonka luokse löysin sääntöjä rikkomalla, on epäsuorasti pedannut minulle tämän syyllisyyden tunteen valitsemalla iltasatuluettavaksi Pikku prinssin. 

Oli minun vuoroni lukea ääneen, kun pääsimme ihastuttavaan kohtaan, jossa kettu ilmestyy näyttämölle. Ei ole ihme, että näkee tuollaisia unia, jos nukahtaa ketun tärkeään opetukseen totuudesta, jonka ihmiset ovat unohtaneet: Sinun on vastattava aina siitä, mitä olet kesyttänyt.

- Hyvästi, pikku prinssi toisti.
Kukka yskäisi. Mutta se ei johtunut vilustumisesta.
- Olen ollut tyhmä, se sanoi vihdoin. - Pyydän sinulta anteeksi. Koeta olla onnellinen.

Unesta herätessäni kiiruhdan tarkistamaan ulkoisten merkkien viittaavuutta siihen, että täytän kolmenkymmenen sijaan vasta kaksikymmentäkuusi. Kuten viimeisten viikkojen ajan, ennen uhkaavasti lähestyvää syntymäpäivää, olen havaitsevani rupsahduksen merkkejä.

Miehen lahjaa avatessa olen vakuuttunut siitä, että hänkin on havainnut. Saan salikassin, lenkkarit, urheilupaidan ja parit juoksuhousut. Ja sitten vielä sydänkohtauksen, kun alan täyttää kassia salille menoa varten. Sivutaskussa möllöttävät liput Beyoncen toukokuun konserttiin! AAAAAAAAAA!

Ihania lahjoja. En tiedä, olenko ihan ansainnut niitä. Ehkä sen urheilupaidan.

Urheilupaita on vähän huti, mutta vain noin kahdellakymmenellä vuodella. Näen sen heti. Koko on olevinaan oikea, mutta lastenpuolelta: merkinnän xs alapuolelta olisi ostotilanteessa huomatessaan voinut myös lukea 122cm-128cm ja sen alta vielä 6-8-years.
Tavoitepaita? lahjanantaja ehdottaa huvittuneena, kun tunkeudun nukenvaatteeseen. Jos tavoitteenani olisi esimerkiksi irroittaa toinen käsistäni niin sitten se menisi kyllä. 

Ikäkriiseily on ärsyttävää. Minä en ole ennen ikäkriiseillyt. Mutta silloin en olekaan ollut vielä 26-vuotias! Kaksi pahaa-aavistamatonta läheistä joutuu yllätetyksi kriiseilyn tulilinjalla. He kommentoivat, että "susta ei saa rupsahtanutta tekemälläkään hullu!" sekä "älä pelkää, et muistuta ulkoisesti etkä henkisesti lähellekään 26-vuotiasta!" 

Seuraa arvoitus. Kumpi kommenteista on avomiehen loppurepliikki jotain mitätöntä toista prätkämäistä asiaa koskevassa riidassa?! Ruma tyyli. Antaa kehässä toisinaan ihan hyvän vastuksen.

Muistan puolustautuneeni unessa sillä, että olen elämässäni onnellinen.

Se saattaa jopa alkaa taas olla ainakin suureksi osaksi totta. 
Vielä hetki sitten kuullessani muiden asuttavan meidän Turun kotia, teki samassa mieleni hypätä liikkuvasta autosta, kieriä keskelle pahinta loskaista iltapäiväruuhkaa ja huutaa apua koko puhkotun sydämen voimasta.

Totta tosiaan on kulunut kokonaisia viikkoja niin, etten ole tunnistanut itsessäni enää sitä tyttöä, joka mielummin hyppäisi raitiovaunun alle kuin sen kyytiin. 

Jos välillä surettaakin niin enää ei kuitenkaan siksi, että asuu Norjassa.

Vanhuus ei tule yksin. Se tulee "Näytätpäs sä nuorelta tässä kuvassa. Ja tässä." -kommenttien saattelemana parin vuoden takaisia paperivalokuvia katsellessa. Se tulee meille upeille naisille kohotettujen skumppalasien kiiltäessä. Se tulee tavassa käyttää luontevasti itsestään sanoja nainen ja upea. Se tulee miettiessä, että haluanko minä niitä lapsia ja vastatessa itselle, että kyllä haluan, mutta en vain juuri nyt. Se ei tullessaan enää kuule kysymystä siitä, milloin sitten, koska sillä on niin kiire kokeilemaan uusia asioita, kuten joogaa ja Suomi-koulun kevätretken järjestämistä luonnontieteelliseen museoon. Se tulee ystävän itse tekeminä karjalanpiirakoina.

Se tulee lempeytenä ja armollisuutena toisen ja itsen inhimillisyyttä kohtaan. Opetteluna pyytämään ja antamaan anteeksi. Enenevissä määrin ainakin. Se tulee haluna oppia vastaamaan siitä, minkä on kesyttänyt. Se tulee myös huomiona siitä, että eräs pikku prinssi on tainnut kesyttää minut, silminnähden.

Jos vanhuus tulla raahustaa tällaisina aamuina ja valkeaa kotiamme hivelevinä valoina sekä vatsan pohjasta (nykyään hyvällä tavalla) ottavalla minä asun täällä-tunteena, niin olen kiitollinen siitä.

Ja siitä aivan erityisesti, jos sen saa jakaa niiden ihanien tyyppien kanssa, jotka ovat tukeneet minua matkojen päästä ja joita ihan valtavasti rakastan. Sekä näiden ihanien tyyppien kanssa, joihin olemme täällä jo saaneet tutustua ja joille haluan vain sanoa saman kuin mitä eräs heistä kirjoitti meidän Hyttebok:iin kyläillessään: Dere er noen fantastisker personer! Det er veldig viktig för mig å ha gode venner rundt meg. Jeg setter virka lig pris på det. Mer enn dere aner! 

No comments:

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...