Tuesday, November 20, 2012

Pallo jalassa

Portaikossa jalat eivät tottele vaan ovat luhistua alta. Llihasten avunhuudot vielä pari päivää kunnon äärirajoilla toteutetun hikilenkin jälkeen herättävät epäilyksiä urheilusta fyysisen hyvinvoinnin edistäjänä. On vaikea nähdä kivun viestivän, että liikuntaa tulisi harrastaa lisää, kun se vaikuttaa pikemminkin vaativan lopettamaan heti.

Mielelle juokseminen on parhautta. Varsinkin aurinkoisessa ja kauniissa Oslossa, jossa sisälle jäämisen syyllisyyttä olisi ollut vaikea kestää, koska yleensä aina sataa. Ja koska välillä on vaikea kestää sitä, että sängystä voi nousta vasta kun huvittaa tai olla nousematta ollenkaan, koska aika harvoin tarvitsee olla missään.

Tämä on varmaan sitä futisvaimouden gloriaa, jonka vaihtaisin milloin vain luokalliseen angstaavia teinejä, sponttaaniin viinilasillisen ja esimerkiksi Saran tai Marian kera nautittavaan ceasar-salaattiin, kieleen, jota ymmärrän ja joka tekee minusta minut, äkäiseen asiakkaaseen, joka etsii 90-luvun alussa kirjoitettua vihreäkantista kirjaa, jonka päähenkilö harrasti ehkä sulkapalloa ja saunaan, jonne voi kömpiä rakkaimman kanssa pötköttämään touhukkaan päivän jälkeen. Voi kuinka rakastan touhukkaita päiviä! 

Ja silti touhukkaiden päivien muuttuminen päiviksi, joiden kohokohta saattaa olla suihkuun raahautuminen huomatakseen, että ajattelevainen avopuoliso on vienyt perheen ainoan shampoon mukanaan Kyprokselle, ei ole ollut se tämän hetken suurin haaste.

Nimittäin kun kaikki muu alkushokin jälkeen alkoi olla pikkuhiljaa järjestymässä kokonaiseksi ja ihan lupaavaksikin elämäksi, se ainoa asia, josta emme tänne muuttaessamme osanneet olla huolissamme ja josta kaikki kuitenkin riippuu, rupesi ryttyilemään. Futis.

Sankat pelaajasairastelut muuttivat kauden niin tappiokkaaksi, että yhtäkkiä kymmenen sijaa sarjataulukossa laskenut joukkue oli vaarassa pudota Norjan pääsarjasta. Tilannetta huononsi vielä alkukaudesta sattunut jenkkimaalivahdin pelaaminen ilman työlupaa. Joukkueen itse raportoitua asiasta moka tuli sovittaa sakoilla. Sanktio muutettiin viime tipassa pisteen menetykseksi.

Niinpä sunnuntain peliä katsoessani vilisi silmissä omien valkovihreiden ja vanhan norjalaisen mahtiseura Rosenborgin mustien pelipaitojen lisäksi koko tulevaisuus. Pölkyllä kun oli sellaisia pieniä asioita niin kuin epävarmuus kodista Oslossa, yhdessä samassa maassa elämisestä ja suurin piirtein toisen koko urasta. Varmaa olisi ollut meidän Balin matkan peruuntuminen karsintapelien tieltä.

Minulle, maailman huonoimmalle kontrollin menettäjälle, joka en pidä autokoulun liukasajosta, huvipuistolaitteista ja aivastamisesta oli todella helvetillistä seurata sivusta, kun ylärimaan kimpoava pallo päättää kohtalosta puolestani. MIKSI SE EI MENE SISÄÄN?! 

Hermoilevien Maijan ja Roopen kanssa lohduttaudumme sillä, etteivät kanssakatsojat osaa Suomea. Taisi norjalaisille tosin jäädä yhdeksänkymmentäminuuttisen tehokielikurssin aikana takkiin ainakin muutama kirosana.

Ottelu päättyi mahtiseuralle lukemin 4-1. 

Äiti totesi puhelimessa ennen peliä, että kyllä te tästäkin varmasti jotenkin selviätte, teillä on aina ollut sellainen onni.

Olisiko se onni sitten puuttunut tapahtumien kulkuun, kun kaksi kolmesta takanamme olleesta joukkueesta ryssivät kuin ihmeen kaupalla samaan aikaan pelatut omat ottelunsa niin, että loppujen lopuksi säilyimme sarjassa sen viimeisellä sijalla rimaa hipoen.

Tunne pelin jälkeen oli häpeällisen voitokas. Se vei mieleni hetkeen autokoulun kirjallisen kokeen jälkeen. Kurkistin pienestä huoneesta virnistäen aulassa hermoilevalle isälle, joka oli ottanut haasteekseen opettaa tyttärensä ajamaan. Kokeessa sai mennä korkeintaan yhdeksän väärin.

No?
- Läpi!
- Montako virhettä?
- Yhdeksän!?!

Meidän hillittömään naurukohtaukseen repeämisemme sai koko katsastusaseman hilpeälle tuulelle. 

Samaan epäuskoiseen riemuun puhkesi nyt suloinen jalkapallon tahtiin sykkivä Hønefossin pikkukaupunki. Panokset täpärän selviämisen takana tuntuivat minusta vain aivan kohtuuttomilta. Erityisesti ollakseen jonkin pelin varassa, jonne ihmiset voivat sunnuntai-illan ratoksi ostaa lipun ja tulla seuraamaan mestausta kuin amfiteatterille.

En voinut olla ajattelematta niitä muita kaupunkeja ja perheitä, joissa ei juhlittu. Vaikka piippu oli siirtynyt omalta ohimolta toiselle, en unohtaisi, miten pienestä liipasimen painallus on kiinni ja millaiset seuraukset sillä voi olla, mihin kaikkeen se vaikuttaa. En palaisi enää koskaan aikaan, jossa luulin jalkapallon olevan vain jalkapalloa.

Raaka laji. Sille on myyty aika monta elämää. Meilläkin on vielä ainakin kolme seuraavaa vuotta pallo jalassa.

2 comments:

Anonymous said...

Olen jostain syystä usein miettinyt, että jos olisit laulu, olisit Scandinavian Music Groupin Rauhan laulu tai Lissabon. Tai, nyt uutena Ruotsiin ja takaisin.

Anonymous said...

moi muruna. en ollutkaan koskaan ennen (sinua) tullut ajatelleeksi jalkapalloa tältä kantilta. mä en oo ikinä ymmärtänyt sitä, ja nytkin varmaan ymmärrän sen aika toisella tavalla kuin j haluaisi... olet mielessä

sara

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...