Näkymisiin!

Tyhjänäkin tämä on kaunis asunto. 

Ja näkymä yli Turun! Sitä eräs ystäväni pitää liian hektisenä. Toisen mielestä se muistuttaa aivan kuin Roomaa! 

Joskus koulussa pyydettiin kuvailemaan tunteita herättävää maisemaa. Minun maisemassani ei ollut henkeäsalpaavaa auringonlaskua vihertävän meren yllä,  kukkaan puhkeavia kirsikkapuita tai romanttisia latoja, joiden kyljissä maali rapistuu. Näkymässäni vilisi ihmisiä ja autoja, jotka ohittavat huoltoasemaa. Eri-ikäisiä, -korkuisia ja -värisiä kattoja ja ikkunoita. Kirkon torni. Valoja läheltä ja kaukaa. Mainosvaloja, autonvaloja, katuvaloja. Linja-autoasema, hotelli, apteekki ja junanraiteet.

Kuin kokonainen kaupunki pienoiskoossa. Sellainen automatto, jonka päällä veljien kanssa lapsena ajeltiin. Minun maisemani avautuu Ketarantien keittiön ikkunasta ja pervekkeelta ja olen nähnyt siinä vuodenaikojen vaihtelut, hitaasti joka ilta samaan aikaan "etenevän" nahkatakkimiehen ja city-jäniksen.

Meillä oli tapana miettiä parvekkeella, missä kaikista näkymän taloista kukakin haluaisi mieluiten asua.

Olen pitänyt maisemasta silloinkin, kun en ole pitänyt mistään muusta. Ja se on merkinnyt minulle kaupunkia, josta en tiennyt mitään hurutellessani kauan sitten keltaisella auton pienoismallilla postista apteekkiin, mutta josta tuli minun. 

Ja josta, ennen kaikkea, tuli meidän.

Muuttokuormamme tänään lähdettyä matkaan kannoimme isoveljen kanssa varastoon piilotetut, omilla aikoinaan korvatut, Tps:n huonekalut sisään ja kokosimme ne. Asunto oli kalustettu, kun muutimme siihen, joten lienee kohtuullista, että se on kalustettu myös lähtiessämme. Noista huonekalun irvikuvista pölyjä pyyhkiessäni palasin aikaan, jolloin olin 22-vuotias, siis hirveän nuori, ja minut valtasi hellyys mustia iljetyksiä kohtaan.

Löysin muuttosiivouksen yhteydessä myös Vekarantie johonkin ihan mihin sattuu-numeroon Oulusta lähettämäni, mutta silti perille tulleen kirjeen, koska huoleton 21-vuotias T muisti meidän uuden osoitteen väärin. Kirjeessä kerron asioita, joita odotan, toivon ja haluan ajalta, jona tulemme asumaan yhdessä Turussa. Oli hassua lukea kirje T:lle nyt skypessä ja todeta, että ne ovat väärässä, jotka väittävät ettei kaikkea, mitä haluaa, voi saada.

Jostain syystä tuo tumma lasinen nykyisyyteen varsin sopimaton vitriini toi mieleen ne aamut, joina T lähti treeneihin ja se oli kaikki minulle niin outoa ja uutta. Että mies lähti aamuisin töihin. Että minulla oli mies, jonka kanssa asuin, joka sanoi aamuisin menevänsä töihin, vaikka se meni pelaamaan futista. 

Enkä osannut jäädä nukkumaan vaan heräsin aina puolituntia aiemmin laittamaan hänelle aamiaisen valmiiksi. Enkä osannut aloittaa itse mitään vaan meikkasin, laitoin hiuksia ja valitsin vaatteita odottaessani häntä kotiin. 

Muistan T:n hehkuttaneen töissä aamiaisiani. Hänen naimisissa oleva joukkuekaverinsa oli kysynyt, kauanko olemme asuneet yhdessä. T:n vastattua joitain kuukausia, naimisissa oleva vakuutti, että aamiaiset tulisivat loppumaan. 

Muistan päättäneeni, etteivät aamiaiset tulisi ikinä loppumaan. 

Ja silti ne loppuivat.

Alan pelätä. Olen päättänyt, etten lakkaisi muistamasta ja vaalimasta tätä näkymää koskaan. Jos unohdan sen, mitä tästä ajasta jää? Olen kuvitellut, että sellaisesta voisi itse päättää.

Tallennan pakkasesta huuruun menneen lasin takaa näkymää mieleeni kauhunsekaisin tuntein. Minun on muistettava tämä näkymä. Minun täytyy muistaa tämä näkymä, minä haluan muistaa!

Ja tuon kahden erilaisen rakennuksen välistä pilkottavan keltaisen vanhan kivitalon, jonka minä aina valitsin kodikseni, sen korkeuksiin kurottavan kattohuoneiston ja mustakehikkoiset ikkunaruudut.