Lähtölaskenta lähestyy

Lisään kaikkien aikojen viimeisen luennon viimeisien listaani. Check.

Niin kuin vuoronumeron 138 omaaminen vuoronumeron 99 ollessa meneillään ei riittäisi syyksi lohduttomuuteen, yrittävät Kelalla vielä savustaa porukkaa nettipalvelujen pariin musiikin voimin: Aurinko suuteli meitä, Andreeeiiiiiii. Herää kysymys toiminnan laillisuudesta.

Minun ei tarvitse tulevaisuuden varalta selvittää vastausta, sillä käy ilmi, että putoan pois Suomen sosiaaliturvasta. Kuulostaa vähän pelottavalta. Se keltainen kelakortiksi kutsuttu läpykkä, johon olen lapsena isoin harakanvarpain kirjoittanut nimeni, on tästä eteenpäin täysin hyödytön. Saan uuden sosiaaliturvatunnuksen sitten Norjassa, jos saan. 
Viimeinen asiointi Kelalla? 

You wish. 
Huomenna koetan vakuuttaa opintotukilautakunnan oikeudestani opintotukeen ja asumislisään. Ikään kuin sama pulju, mutta jos luoja suo, eri dj.

Oslo oli aika wau ja suomalaiset tuttavamme siellä ihania. 

...mitä nyt unenpöpperöisyydeltäni kykenin observoimaan. 
Olen kärsinyt kuukauden nukahtamisvaikeuksista. Silloin kun en keskity kuulemaan tiirikka-Teron askeleita ihan selvästi meidän olohuoneessa tai pelkäämään jokaista rasahdusta, en muuten vain malta nukahtaa, koska minun on oltava valveilla ja kontrollissa, skarppina, hereillä ja olemassa. 

Aika kliseistä, mutta uskomattoman totta, kuinka turvallista rakkaassa kainalossa oli esteittä vaipua uneen kahdeksalta illalla. Ja kuinka taivaallista siitä onkaan herätä. Siitä minä haluan herätä kaikkina loppuelämäni aamuina, olkoon se sitten Norjassa tai missä hyvänsä.

Muistin, että Venäjälläkin pelataan futista. 
En sittenkään ole valmis ojentamaan miehelle aseeksi uutta muuttoa, jolla lyödä, edes ollakseni romanttisen tahdoton.

Kun pääsin nukkumisen makuun, jatkoin sitä vielä Jyväskylässäkin kahden ihanan naisen välissä ja liikuttavien veljenpoikien yläsängyssä. Kyllä maittoi. Varmuuden vuoksi nukuin bussissakin vielä varastoon, sillä täällä kotona valveillaolon ahdinko toivotti taas säälimättä tervetulleeksi.

Mutta vaikka 6-vuotias kummipoikani tarjoutui labyrintissa siirtämään pelinappulaani seinän läpi (hei, mutta jos sovitaan vaan, että sää olisitki tässä), kun jouduin jäämään vielä hetkeksi paikalleni odottamaan tien aukaisevaa palikkaa, lupasin kestää. Ja kestän.