Breaking up with Turku

Onnittelusateessa melkein hävettää, kuinka kaukaiselta onni tuntuu. 

On kuulemma hienoa asua ulkomailla. En eppäile sitä yhtään. Enkä sitäkään, että onnittelijat haaveilevat itse ulkomailla asumisesta. Joka toinen tuntemani ihminen haluaisi muuttaa ulkomaille. Mutta minä en. Turha sitä on paheksua. Minä en ole haaveillut muutoksesta. Minä olin onnellinen tässä.

Vain kourallinen ihmisiä ymmärtää, että sattuu. Eikä sekään, kuinka paljon.

Ikään kuin olisin aavistanut jotain tulevasta, kun olen viime aikoina tavallista enemmän turkusinfonioinut jokirannan valojen laikuttamassa maisemassa mukulakiviä hypellen. Ihastellut kaunista kotikaupunkiamme, johon olen ollut etuoikeutettu asettumaan.

Olen kirjoittanut esimerkiksi seuraavaa:


"Kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista" ystäväni J kuvailee fiiliksiään seurustelemisesta aurinkoisen veneen kannella.

Ei ole viime aikoina tarvinut kauheasti puristaa, mutta se on minusta vain oikeen sattuvasti sanottu. Elämä tuntuu melkeen liian hyvältä, eikä kesän loppuminenkaan kauhistuta. Olen saanut siltä kaiken valon ja vappauden lojua hyödyttömänä puistoissa, riippumatossa mökillä ja keskellä pyörätietä, kun korkkarit alkavat kotimatkalla painaa. 

Toinen ystävä E kiteyttää seurusteluihanuuden sadepäivään, jona tehdään lasagnea ja kömmitään sen jälkeen sohvalle katsomaan Nip tuckin toista tuotantokautta. Olen aika valmis sellaisiin syyspäiviin, kouluspurttiin ja marraskuisen etelänmatkan odotukseen.

Kuinka väärässä voi ihminen olla.

En ollut yhtään valmistautunut kääntämään uutta lehteä, se vain kääntyi.

Ehkä aavistin lähdön tavasta, jolla lakkasit katsomasta minua, kun ilmoitin, että minä en muuten lähe tästä ihanasta paikasta ennää koskaan mihinkään. Kiitollisen ja komppaavan "hyvä tyttö"-hymysi sijaan pistin totta tosiaan merkille huolestuneen ja väistelevän katseen. Liikennevaloihin vaihtuvan puheenaiheen.

Ennen kuin ehditään mitään ymmärtääkään, tulee se puhelu. Ja särkyvässä CasaDeKolehmainenSaarelassa käydään keskustelu.

- Miksei multa kysytä?
- Ai kysytä mitä, no kun...mää tiiän mitä sää vastaat...ai että haluaks sää muuttaa Norjaan?
- Niin.
- No haluaks sää muuttaa Norjaan?
- En.
- No haluaks sää muuttaa ikinä mihinkään täältä?
- En.
- Noniin. Mää tiiän sen. Ja mää en voi loputtomasti sanoa ei näille tarjouksille.
- No...mutta mitä jos mää en lähe?
- Miten niin et lähe?
- Niin, mitä jos en lähe!?
- Miks sää sannoit noin? Älä viitti ees sannoo noin.
- Anteeks.

Ja niine sanoineen hän pakkaa laukkunsa ja seuraavana aamuna kävelee ulos meidän elämästä. Tietää, että seuraan kyllä. 

Eikä kyse ole seuraamisesta vaan luopumisesta. Ei minua harmita seurata. Seuraaminenhan on itse asiassa lohtu, eikä edes laihoin sellainen.

Kaikki käy niin lyhyiden tuntien aikana. Yhtäkkiä olen yksin eikä paluuta ole. Yhtäkkiä Dodo-sorsan räpylöiden läpse tyhjässä asunnossa on vain muisto. Et tulisi enää tänne. Istun hölmistyneenä ja itkusta voimattomana sohvalla samoissa raidallisissa boksereissa, jotka sulloit lähdön hetkellä kassiini kaksi ja puoli vuotta sitten. Halusit, että minulla olisi jotain sinusta. Puristan silmät kiinni ja haluan palata kaikkiin niihin hetkiin tässä välillä.

Harmittaa se, miksi ylipäänsä pitää kävellä ulos näistä elämistä uudelleen ja uudelleen. Ja varsinkaan yhdestä näin upeasta. Hylätä ja hyvästellä. Ei minua harmita Oslo. Se vain on tämä Turku, tämä elämä, josta en tahdo lähteä. Ja silti puolet minusta on lähtenyt jo.

Tästä ensimmäisestä yhteisestä kodista, jossa oikeastaan ollaan vasta tutustuttu. Ja jossa ollaan rakastettu. Ja riidelty. Ja rakastettu taas. Jossa ei enää koskaan juoda yhdessä aamuteetä rumista asunnon kalustoon kuuluvista jalkapallomukeista.

On pakko mennä juomaan muualle ja joistain paljon hienommista tunnearvottomammista mukeista, eikä ikkunasta varmaan näy edes suoraan pornokauppaan? 

Enköhän minä ilahdu myös uusista teenhörppimisnäkymistä. Olen sillä tavalla herkästi ilahtuvaa sorttia. Mutta kuka lemmikin kuollessa iloitsee siitä seuraavasta, jonka ottaa tilalle, vaikka se voisikin olla joskus vielä edellistäkin rakkaampi. Ei sitä korvaajaa voi vielä miettiä. Ei siitä vielä tiedä mitään. On luovuttava ja surtava ensin.

Olen sortunut näinä päivinä toivomaan toisen sittenkin olevan se Alvar akateeminen tai Alvar automekaanikko tai vaikka pelastustani tarvitseva Alvar aineidenkäyttäjä - kuka tahansa Alvar aivan tavallinen, jolle maailma ei olisi ihan niin avoinna.

Samaa miettii yllättäen karkulainen, joka hotellikuoleman ja koti-ikävän partaalla ilmoittaa lopettavansa uransa, muuttavansa takaisin ja alkavansa tehdä puutöitä. Vauvaksi heittäytymiseltäni en ole huomannut, ettei tämä ole ihan kivutonta ja helppoa toisellekaan.

Siihen herään. On pakko koettaa olla vähän vahva nyt.