Olen minä viime aikoina kirjoittanutkin, ja toisinaan jopa innoissani. Pmmp:n lyriikat eivät varsinaisesti, sen enempää kuin gradua varten lukemani kirjallisuuden-, sosiologian- ja kulttuurintutkimuksetkaan, imartele parisuhderakkautta. Se on yksinäistä, itsekästä, uhrautuvaa, alistavaa. Lohdutonta!
Nainen on joko vanhanaikaiseen miehen toiseuteen alistuva kaltoin kohdelluksi tuleva raukka tai maskuliinisten konventioiden avulla selviytyvä moderni pettävä miehen vaihtaja.
Alusta asti rakkautta vaanivat sille asetetut mahdottomat odotukset. Mutta se, joka ei vaadi on pelkkä hukkaan menevä tyytyjä.
Tutkimusten mukaan ainoa rakkautta ylläpitävä voima on kaipaus tai joku muu rakkauden eteen tuleva este. Minusta se on epäreilua. T sanoo, että se on lempisanani vastoinkäymisten edessä. Että kaikki tässä maailmassa on aina epäreilua. Mutta kun monesti on.
Vai eikö muka ole epäreilua, että olen ostamassa neljättä pyörää, jotta rosvot voivat kääriä rahat kolmesta edellisestä, joista kaksi varastettiin lukittuina työpaikkani edestä keskellä päivää häh?
Olen ymmälläni. Mihin tässä asettuvat ne kuuluisat käsi kädessä sunnuntaikävelyjä tekevät valkopäiset vanhukset, jotka tuntevat läpikotaisin toistensa uurteet? Ja jotka kuolevat samaan aikaan.
Kun tutkii muitten rakkautta, kääntyvät ajatukset helposti siihen omaan. Saattaa muistaa, kuinka oma valkopäinen raaputti Naantalissa nimikirjaimemme puuhun, näköalatornissa suri sitä, että olemme hukanneet niin monta vuotta tuntematta toisiamme - muodostamatta yhteisiä muistoja jo silloin ja silloin. Vakuutin, ettei 18-vuotiaan itseni tuntemiselta säästyminen ole haitaksi...
Alkaa äkkiä huolestuttaa.
Muistaa joskus nukahtaneensa tuohon syliin, missä toinen nyt yöstä toiseen puristaa tyynyä rintaansa vasten, koska se tekee kuulemma hyvää selälle. Epäilen, että tekisin vielä parempaa. Ei mene läpi.
Ystäväni, runoilijan poika, sanoi parisuhdekokemuksestaan, että kyllä se mehu on kaiken puristamisen arvoista. Minä toivon, että se on.
Havahdun ajatuksistani, kun summeri pärähtää. Hetken ihmettelen, kuka tänne on tulossa, ennen kuin leikkaa...se on E-hiirulainen.
...pakkohan meidän on niin kuin noin tavan vuoksi ihan vähän hyppiä pöydällä myös!
2 comments:
Mun J hellu sanoo aina mulle, että rakkaus vaan muuttaa muotoaan. Kun ensin se on sitä vastarakastumisen ihanuutta, niin jossain vaiheessa se on turvaa ja ystävyyttä. Itse taistelen vähän sitä vastaan enkä ehkä aio hyväksyä, että se menee noin. Minusta siellä selän takana pitäs olla nyt ja aina hellu eikä tyyny. Ehkä se on arkea.
Kaima Kemistä
Totta. Ja minä en oo koskaan nauttinu siitä "alkuhuumasta". Siinä alkuaikojen säpinässä ja epävarmuudessa oon aina toivonu, että oltaispa me mielummin jo semmonen uskottava ja varma hyväksynnän saanu vanha pari, eikä tarttis jännittää, kun lähtee ulos, että kuinka suuri numero ja paheksunta sitä seuraa: "NUO!!:O"
Eikä tarttis jännittää, onko toinen luottamuksen arvonen ja soittaako se.
Turva ja ystävyys ovat mitä ihanimpia juttuja, kunhan se ei tarkota sitä, että haahuillaan vaan toistemme ohi muistamatta, mihin toisissamme rakastuttiin.
Eikä olla kyllä koskaan haahuiltukaan, mutta oon aika neuroottisena laskemassa sekuntteja siitä, kun toinen tullee ovesta sissään siihen hetkeen, kun saa ensimmäisen suukon.. ;)No en sentään...
Nyt kun ne muuttujat, mistä sen ulkomaanmatkan yhteydessä puhhuin, ovat astuneet kuvioihin, ongelmat luokkaa: "mies tyynyllä tai ilman" menettävät merkityksensä. Sainkohan mitä tilasin?
Post a Comment