What if god was one of us?

Vappuna päätettiin, että saa olla sokka levällään, kun ystäväni E muisti muuan kesärenkutukseksi pyrkivän suomihiphophirvityksen huvittavasti väärin. Ja 


olihan se. Tämä vappu oli kaikkien aikojen kamalin!
Se on paljon sanottu tytöltä, joka on ollut yleensä vappuisin jätskikopilla tai kebabravintolassa töissä ja eräänäkin vappuna eronnut!


Tällä vapulla oli kaikki puitteet onnistua. Ilma oli täydellinen ja piknikillä oli kivaa. Seura oli kivaa. Jokilaivalla oli kivaa. 


Seurueemme jäsenen poistamisella sen kannelta vain oli ikävät lumipalloefektimäiset seuraukset, jotka huipentuivat jengisotaan eräässä toisessa yökerhossa. Sillä tarkennuksella, että niillä toisilla oli se jengi ja meillä kaksi liian ylpeää omaa parastaan ymmärtämätöntä terrieriä, joista varsinkaan toinen ei osaa lopettaa räkytystään rotwailerien edessä. Me tytöt katsoimme voimattomina vierestä, kun liian ylpeät saivat nyrkistä ja potkuista naamaan. Väliin yrittäneet avovaimot kun poistettiin yhtä väkivaltaisella niskaperseotteella portaikkoon. 


On kamalan raskasta rakastaa häntä, joka ei näytä ymmärtävän oman henkiin jäämisensä päälle. On kamalaa pelätä hänen puolestaan. On kamalaa pelätä!


Vaikka vappuaatto oli perseestä, vappupäivä oli vieläkin syvemmältä. Tajusimme, ettei iphonea löydy mistään. Tajusimme iphonen pudonneen yöllä pihalle, itseään esittelemään haluttoman naapurin löytäneen sen (kiitos find-my-iphone-ohjelman), naapurin vastaavan yhdenteentoista soittoyritykseen, naapurin ilmoittavan tuovansa iphonen opiskelijapubiin huomenillala ja kiristävän löytöpalkkiota, ilmoittaessasi, että tiedät puhelimen olevan naapurilla ja tulevan hakemaan sen nyt pihalta, hänen kieltäytyvän palauttamasta puhelinta, lyövän luurin korvaan ja laittavan puhelimen kiinni.


Jos sinulla, hyvä iphonen omistaja, ei vielä ole find my iphone-ohjelmaa, lataa se! Ohjelma näyttää melko tarkasti, missä iphonesi liikkuu. Ei kuitenkaan niin tarkasti, että tietäisit, missä se on noista neljästäkymmenestäkahdeksasta mahdollisesta asunnosta. Siksi juoksimme rappukäytävässä kuunnellen, minkä oven takana soi tuttu soittoääni. No ei minkään. Ttu. 


Kuinka turhauttavaa on tietää, että naapurissa asuu joku hullu, joka pitää iphonea panttivankina. Eikä naapuriin saa tietenkään enää yhteyttä. Koskaan.


Hyvänä ihmistuntijana päätin kyllä jo ääneen sopivan sukupuolen, iän ja rappiollisen olemuksen lisäksi yhdestä epäilyttävästä virneestä, kuka naapureista puhelimen vei. Kun sama naapuri tuli perjantaina ylioppilasterveydenhuollossa samaan hissiin ja näytti vihaisen katseeni poltteessa säikähtäneeltä, sisäinen Neiti Etsiväni laski nopeasti yhteen yksi plus viisi:


Ehdotuksen opiskelijaravintolassa tapaamisesta + ylioppilasterveydenhuollon (mielenterveyspalvelut?) + epäilyttävän virneen  + säikähdyksen + ääneen ja rahapulaan mätsäävän ulkomuodon. Epäilyksien herättyä otin ylös rekisteriotteenkin vaaleansinisestä Opelista. Tämä ei jäisi tähän.


Ehkä olen vähän herkkä, mutta valehtelematta voin sanoa, että ensimmäistä kertaa maailma tuntui todella synkältä paikalta, jossa kaikki itsekkäästi ja kylmästi ajavat vain omaa etuaan ja kaikki nämä kliseet, jotka yhtäkkiä avautuivat edessäni ja muuttuivat tosiksi. Minäkin haluan asua siinä maailmassa, jossa polkupyörät ja jouluruuat voi jättää huoletta pihalle!! 


MISSÄ SOLIDAARISUUS? 


Paha mieli tunki viikon ajan läpi kaikesta. Aloin pelätä. 


Menetin hermoni elokuvateatterissa, kun pariskunta siirtyi hyvin nihkeästi yhden penkin keskemmäs, jotta sen sijaan, että istuisimme heidän molemmilla puolillaan, pääsisimme T:n kanssa vierekkäin. Mikä kädenojennus se oli heiltä olevinaan!? 


Aloin maalata jo kuvaa kultaisesta Oulustakin: "tämmöstä ei ikinä olis sattunut Oulussa, koska Oulussa ei oo näin mäneä porukkaa!!" -  ja se on minulta, turkurakastajalta, aika paksua! 


Sähköpostiini saapuneeseen "korkeakouluopiskelijoiden asenteet maahanmuuttajia kohtaan"-tutkimukseen vastaan hyvin ristiriitaisin tuntein. Opetan heitä. Rakastan heitä. Haluan tehdä heidän olonsa kotoisaksi. 


Kysymys nro 16: Ketä tuntemasi maahanmuuttajat ovat? 
Vastaus: oppilaitani, naapureita, avomiehen pelikavereita. 
Joiden seurassa tavattavista ystävistä ainakin yksi on tiettävästi istunut raiskauksesta. Aivan liian lyhyen ajan tietysti, kuten Suomessa istutaan. Johon on myös aina yhtä ilahduttavaa törmätä yksin iltahämärällä kotikadullamme ja toivoa olevansa päätymättä osaksi tilastoa.


Kysymys nro 38: "Lisääkö maahanmuutto turvattomuutta Suomessa?"
Vastaus: ...totuuden nimessä, kyllä se lisää.


En voi vastata muutakaan, vaikka kuinka mielelläni sen tekisin. On valinta jättää mainitsematta, että myös vapun päällekarkaajat ovat afrikkalaisia, albaaneja ja kurdeja. 
En jaksa olla yksin hyvä ja ihana! Hei, ei mittään, hakatkaa vaan mun miestä niin mää meen sillä aikaa opettammaan teiän pikkuveljiä ja pitämään niiden puolta ja luomaan niille tulevaisuutta ja uskomaan niihin.


Tunnen pettäväni...kenet? Mutta vain koska tunnen, että minut on petetty.


Suuri solidaarisuuden puutos ajaa naiivin elämänkatsomukseni maihin moneksi päiväksi. Voittaako paha aina? Onnistuuko muutama turhautunut huonostikäyttäytyvä muokkaamaan asenteita niin, että se vie mahdollisuuden kaikilta muilta? Entäs useampi?


Jossakin kohdassa, esimerkiksi juuri siinä seistessä keskellä pihaa ilman puhelinta tietäen puhelinvarkaan katselevan virnuillen ikkunasta voimattomana tehdä asialle yhtään mitään, lakkaa lämmittämästä, että itse on ihan tosi hyvä ja reilu tyyppi.

Äiti soittaa asianaan minulle osoitettu, Kemiin maistraatista saapunut kirje, jota ei ole avannut. Silmäniskun voi kuulla 700 km:n päähän. Koska en ole karannut vihille  vaan eronnut kirkosta, äiti kuulostaa pettyneeltä. Kauhistun, koska en itse muistanut enää edes koko asiaa ja nyt mieleeni ei voi olla tulematta yhteys ympäröivän rakkaudettomuuden ja paimennuksesta irtisanoutumisen välillä. 


Kaipaan maailmaan lisää kristillisiä arvoja, mutta en löydä niitä tämän päivän evankelisluterilaisesta kirkosta, joka tärkeimpänä tehtävänään polkee ihmisoikeuksia.


Viimeisenä koulupäivänäni huohotan bussikuskille, etten ymmärrä, miten mulla ei muka ole enää jäljellä matkoja ja että mitä eikö täällä vieläkään käy kortti ja että ei, minulla ei ole kahta euroa viittäkymmentä senttiä bussilippuun, mutta Varissuolle olisi päästävä. Juuri kun säälimätön kuski on aikeissa viisveisata räpyttelystäni ja ajaa minut kadulle, baskeripäinen kyyryssä kulkeva mummo tallustaa paikalle vaatien saada maksaa puuttuvan seitsemänkymmentäsenttiä matkastani. Kiitän tuhannesti ja täytyn lämmöllä. Sittenkin.


Juuri kun olen päässyt istumaan mummo köpittää luokseni "Anteeksi, saanko antaa sinulle vielä tämän?" Ja minä jään erittäin hölmistyneenä tuijottamaan vihkosta, jonka kannessa lukee "Neljä asiaa, jotka Jumala haluaa sinun tietävän".