On kadonnut Dodo lintukodosta

Mulla oli laulutunti. Oon menossa laulutunnille. Tulin just laulutunnilta.  

Olen aina halunnut sanoa noin. Mutta nyt vasta sanon, koska mulla oli. Jos olisin rikas, menisin uudestaankin, koska laulutunti täytti ja ylittikin odotukset. Ihanaa. Opettaja väänteli ja korjaili mun lauluasentoa ja se kuului äänessä heti. Ja tuntui. Laulaminen saattaa sittenkin olla tekniikkalaji. Ainakin siinä on myös se puoli ja minä en oo tiennyt siitä mitään.

T on ollut pitkään ankealla pelireissulla Kuopiossa. Omat koulurasitteeni alkavat olla tältä lukuvuodelta pääosin hoidetut (enää tentti, gradu, erityisopetus ja joitain muodollisia velvollisuuksia, joita ei edes melkeen lasketa), joten päätin käyttää viikon alun itseni hemmotteluun, ja täyttää sen pelkillä mukavilla asioilla kuten laulutunnilla. Ja aromaterapeuttisella 75 minuutin hieronnalla, solariumilla, jalkahoidolla, kuorolla, vanhoilla valokuvilla ja litralla viiniä. Ja ystävillä tietysti: syömistreffeillä Sannukan kanssa, Essin yökyläilyllä, skypettelyllä Milkalle maailman toiselle puolen ja viiden tunnin syväluotaavalla puhelulla Tytille Jyväskylään aikomuksenani olla edes huomaamatta Toniliinin poissaoloa.

Jännä juttu, että olen huomannut sen silti. Muustakin kuin siitä, että esiintymismekosta kuoriutuminen tuottaa ongelmia yksin, koska vetoketjuun yltäminen on fyysinen mahdottomuus. Muustakin kuin siitä, että syön vain leipää. Tomaattifetabasilikaleipiä muutes, omasta ihan itse istuttamastani basilikasta, joka vieläkin elää! 
Minulla on koko ajan ikävä.


Luksusviikon hengessä aloitin tämän aamun kampaajalla. Koska norssissa on "vanhasta uutta"-teemapäivä, ja erityisopetukseni sekä tukiopetukseni on peruttu, jäin himmailemaan kaupungille. 
Keräsin katseita. 
Epäilyttävän paljon. Aluksi ajattelin, että no ohhoh onpas tämä uusi lyhyt ja tasaiseksi latvasta leikattu tukka nyt sitten vissiin kiva, mutta aika nopeasti ymmärsin, että EI NYT NIIN KIVA. Eikä ole tämä vanha peppukaan, vaikka olin kuulevinani, että nuorten poikien naureskelut ja perään huutelut liittyivät siihen jollain tavoin. Aloin haistaa palaneen käryä, mutta vasta kotona kävi ilmi, että koko haarovälin matkalta revenneillä vaaleilla chinoillani saattoikin olla tekemistä asian kanssa.

En jaksa ihan vielä nauraa takaiskulle, mutta nopeasti unohdin sen avaamalla henkkamaukan paketin ja syömällä neljä pullaa, vaikka ne oli tarkoitettu kuoromme kevätkonsertin vieraille. 
Lämmitin vain uunissa pakastepullia, koska olen ymmärtänyt, ettei yleisöä ole tarkoitus rankaista. Enkä halua pilata luksusviikkoni viimeistä päivää sotimalla jonkun tottelemattoman taikinan kanssa, enkä syömällä sillä itseäni (aina) huonovointiseksi asti. Puolijäisen valmispakaste-taikinapullan syöminen muuten ajaa saman asian - pakkohan se oli testata!

Luksusviikon luksus lämmittää, mutta varsin laimeata onnea se kuitenkin on verrattuna siihen, joka huomenna koittaa: Tavallinen torstai-ilta. Kahdeksasta kahdeksaan kestävän koulu- ja työpäivän jälkeen saan tulla kotiin, jossa odottaa taas hän, joka kolmisen vuotta sitten pyyhkäisi yhdellä katseella jalat altani ja tekee sen edelleen. 

Minulle suurinta onnea on jakaa hänen kanssaan basilika, koti, elämä. Ja siinä kodissa ja elämässä saada tuntea tulevani rakastetuksi itsenäni.

Parhautta. Arki.