Thursday, November 10, 2011

Oh, hold me like a baby

Sannoin kylmää ja nälkää ja väsymystä ja mitä ikinä valittavia oppilaitani vauvoiksi, vaikka itse olen varsinainen vauvojen vauva. On kauhean vaikeaa ryhtyä yhtäkkiä miehen hommiin, joista ei ole tottunut pitkään aikaan selviämään; tiskaamaan, käymään kaupassa, tekemään ruokaa, imuroimaan ja korjaamaan tavaroita perässäni oikeille paikoilleen.

Meitä vähän naurattikin, kun äiti etukäteen lohdutti puhelimessa kuinka se on sentään hyvä, että saan nyt sitten rauhassa keskittyä kouluhommiin - ei tarvi ollenkaan huolehtia siivoamisesta tai ruuanlaitosta, kun T:kään ei ole täällä.
En tiedä millä vuosikymmenellä äiti elää, mutta tilannehan on täysin päinvastainen. Juuri olimme ehtineet päivitellä, mitä minä raukka syön sillä aikaa, kun keittiömestarini karkaa pohjoiseen.

Ja eihän se kaupassa käynti sitten mikään menestystarina ollutkaan. Vaikka pääsin ostamaan kerralla viikon ruuat oikeen meidän autolla, jota Jarkko ajoi, koska en ole ajatellut mällätä sitä pylväisiin tai muihinkaan tielle asettuviin objekteihin enää ikinä. Heti palasin yksiöaikoihini; avuttomana ihan vieraassa sokkeloisessa hallissa pyöriskelyn päätteeksi ostoskoriin päätyi omenia, appelsiineja, limpparia ja siideriä.

Vähintään yhtä hämmentävää kuin tulla kotiin, jossa ei ole ruokaa, on tulla kotiin, jossa irtaimisto on edelleen hujan hajan ympäri asuntoa niillä sijoillaan, jolle ne ovat joka-aamuisen bussista melkein myöhästymis-episodin jäljiltä jääneet. On ollut vallan tyrmistyttävää huomata, kuinka pieni oma panokseni näköjään on talouden järjestyksen ylläpitämisessä. Nopeasti olohuone on muuttunut työhuoneeksi. Vihkoja, oppikirjoja, draamakasvatusta, konsepteja, tutkimuksia, kansioita, kyniä, kalentereita (jep, kaksi), lähteviä ja saapuneita kirjeitä ja papereita. Lattioilla laukkuja, kirjastokasseja ja alas sängystä heiteltyjä tyynyjä, joiden yli voi ihan hyvin hypätä. Kasvava pyykkivuori.

Opetus on olevinaan: pitäisi osallistua enemmän ja pitäisi muistaa kiittää.

Turkuun asettumiseni jälkeen emme vielä koskaan ole olleet näin pitkään erossa toisistamme: yhdeksän päivää. Siihen nähden vedän muuten hyvin, mutta juuri näiden perustarpeiden, kuten syömisen ja nukkumisen ja siisteyden kanssa on ongelmia. Tuhisevan parhaan ystävän uniseura ja yhdessä siemailtu aamutee ja -kahvi ennen kouluun lähtöä ovat kullan arvoisia. Bussissa, epätavallisen kohtuulliseen aikaan päättyneen koulupäivän jälkeen, visioin itseni imurin varressa ja pyykkivuoren valloituksessa, koska hyvin suunniteltu on puoliksi tehty.

Tulen kotiin puhkuen siivous-urheutta, mutta mitä: puhtaat pyykit riippuvat kuivumassa, astiat on pesty ja aseteltu kaappeihin, sänky on petattu, tavarat ovat järjestyksessä ja pöydällä on lappu:

Kirppu <3
Kiitos ihanasta seurasta,
h
yvistä yöunista ja
pyykinpesukoneen
lainaamisesta. Soitellaan :)
Oot rakas!

Opetus onkin: kiittäminen riittänee.

2 comments:

kirpparikeiju said...

Anna hei! Olin juuri kirjoittamassa ongelmalapsista, kun sinä yhtäkkiä piirryit elävänä mieleeni <3 Olenkohan ees vinkannu sulle uutta plokia :O

Anonymous said...

Hoh, sinä onnekas! Juuri yhden kaverin kanssa mietittiin, että meneeköhän se kellään noin päin. Näköjään menee.

t sara

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...