Wednesday, November 02, 2011

Niin kuinka siis voin edes väittää?

Onpa rankkaa olla yhtä aikaa opetusharjoittelija, sijainen, kirjakaupan myyjä, kirjallisuuden ja suomen kielen opiskelija, tyttöystävä, ystävä. Varsinkin kun taustalla painaa viikonloppu rankkoine huveineen, jotka saavat kyseenalaistamaan sen, että kellään olisi minulta mitään opittavaa. Suomen kielestä tai kirjallisuudesta ehkä, elämästä ei niinkään.

Ei kannata mennä miehen työpaikalle vetämään övereitä, kertoa tämän esimiehelle mitä mieltä oikeasti on hänen panoksestaan kuluneeseen kauteen ja jakaa omia paljon toimivampia pelivihjeitään. Ei varmaan kannata hukata ajokorttiaan kylpylään, vaikka sen saattaakin saada takaisin. Ei kannata avautua puolitutulle ukkomiehelle hänen aikomuksistaan vetäytyä tuntemattoman naishenkilön kanssa yhteiselle yöpuulle. Joskus naishenkilöt suuttuvat ja vasta sen jälkeen - eivät varmaankaan aina, mutta toisinaan - osoittautuvat Kaija Kooksi, näin yhden vaihtoehdon mainitakseni. Mistä tulikin mieleen että Kaija Koo on vihainen urpo.

(Mietin hetken etten uskalla sanoa noin, mutta Anna-Leena Härkönenkin uskaltaisi.)

Ei varmaan kannata mennä miehen työpaikalle ollenkaan, jos ei osaa hymyillä ja näyttää nätiltä ja edustaa olemalla kuin ei olisikaan, tehdä mieleenpainumatonta vaikutusta ja olla olematta mistään mitään mieltä, koska esimies saattaa kaikesta huolimatta kuvitella, ettei sinulla ole mielipiteitä vaan olet lainannut ne mieheltäsi, ja sillä voi sitten olla seurauksensa.
Käyttäytymiseksikin sitä kutsutaan, olen minä siitä joskus kuullut.

Vaan itkuiseen sunnuntaiaamuun tuo lohdutuksen mies, joka nauraa rakastavansa minua juuri siksi, että olen niin pölö. Ja eiliselle kippurassa naurava paras ystävä, joka huomauttaa onnesta onnettomuudessa, eli siitä, etten kuitenkaan koskaan löytänyt kiivaasti etsimääni aurinkokuningasta, jolle yön hämärimpinä pikkutunteina muistan minulla olleen ensisijaisen tärkeää asiaa.

Otan pieniä anteeksipyyteleviä askeleita aikuisuuden suuntaan ja tunnen inhoa vastuullisuutta kohtaan, niin kuin kaikkea sellaista, missä olen huono. Draamatunnin murrosikäinen riemu ei hivele univelkaista päätä. Kaikesta huolimatta pidän yhden loistavan, yhden paskan ja kaksi vähintäänkin keskinkertaista tuntia.

Työni opettavin ja tunteita herättävin osa on varmasti päivittäinen kotimatka, jolta on mahdoton sulkea silmiä. Bussiin Varissuolta keskustaan on ahdettu koko se värikäs slummin kirjo, jolta yhden punaisen ja nuhjuisen penkin varastavaa kermapersettäni hävettää.

Lopulta hissi pysähtyy seitsemänteen kerrokseen. Ovimatossa lukee "Fisherman live's here with the best catch of his life". Täytettyjen paprika-yllätysten tuoksut hivelevät jo rappukäytävää. Jamie-Fisherman-Oliverillani on alkanut loma, jonka kunniaksi tarjoillaan vielä jälkiruuaksi ranskalaista taivaallista Tarte Tatinia. Niin huomaan että sentään lähes onnellinen oon.

4 comments:

Anonymous said...

Sä oot fiksu typy ja taitava kirjoittaja. t. Luokanope stadista

Anna said...

No vautsi, kiitos. You made my day!

Anonymous said...

Hei, tästä viikonlopusta et kertonutkaan mitään. No ehkä et haluakaan tän enempää... Senkin huligaani:D No aika hyvin mun mielestä kuitenkin jaksat kaikki roolit vetää.

eimainoksiaparatiisiin.blogspot.com

Jenna said...

tulkaahan kattoo mun blogi :DD http://myliveand.blogspot.com/

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...