Thursday, October 13, 2011

Peace!

Ensimmäinen harjoitteluni Turussa päättyi ja minä suren. Suren sinun puolestasi kapeakatseinen opiskelutoveri, joka pyytäessäni palautetta ryhmäytys- ja tutustumis-tunnistani S2-oppilaille (eli niille, joiden äidinkieli on joku muu, joille suomen kieltä opetetaan vieraana kielenä) kommentoi ettei ollut kirjoittanut mitään ylös eikä oikeastaan keksinyt oikeen mitään sanottavaa, koska ethän sä oikeestaan mitään opettanu, ku te leikitte vaan...ja semmosta.

Ennen tuntia hän tosin kertoo pitäneensä itse aivan loistavan Aleksis Kivi-tunnin. Sitä on ilmeisesti paljon helpompi arvioida, koska hän on sentään oikeasti opettanut.

Esitän että ehkä mun tunnilla oli vain vähän erilaiset oppimistavoitteet:
1) Opetella kuuntelemaan opettajan ohjeita ja toimimaan niiden mukaisesti.
2) Opetella erilaisia työtapoja kuuntelusta ja opettajajohtoisesta tehtävien tarkastuksesta toiminnallisiin harjoituksiin.
3) Opetella yksinkertaisimpien fraasien avulla kertomaan itsestä ja kysymään muilta perusasioita suomeksi.
4) Tutustua ryhmään ja omaan paikkaan siinä. Opetella ottamaan kontaktia muihin ja olemaan vuorovaikutuksessa uuden ryhmän muihin jäseniin.
5) Muuttaa oppilaiden asenteita positiivisemmiksi suomen kieltä kohtaan ja tehdä oppimisilmapiiristä mahdollisimman hyvä.
6) Saada toiston avulla malli joka-lauseesta ja siitä kuinka sitä voidaan arjessa oikeasti käyttää.
7) Sanavaraston kartuttaminen.

Kuka mäne oikeasti edes ajattelee, että on tärkeämpää oppia milloin Aleksis Kivi syntyi ja kuka hän oli ja mitä elämällään teki kuin oppia ketä ne ihmiset siinä ympärillä joka päivä ovat ja miten niiden kanssa ollaan vuorovaikutuksessa ja opitaan. Miten joltain kysytään mistä se tykkää tai ei, ja miettiä kuka minä olen ja mistä minä tykkään.

Hulahula-vannetta oppii varmasti pyörittämään nopeammin, jos se on hauskaa ja jotain minkä haluaa oppia.
Toki sen voi oppia ehkä jopa yhtä tehokkaasti pakon edessä, jos joku auktoriteetti vaatii ja uhkaa ja kiristää. Mutta kun osaaminen on mitattu ja todettu, ei jälkimmäinen oppija varmasti enää koskaan vapaaehtoisesti palaa hulahula-vanteen pyörittämisen äärelle. Itseasiassa hän kiertää kaukaa kaikenlaiset yökötysrefleksin aikaansaavat vanteet.

On monta tapaa opettaa asioita, ja jotkut niistä voivat olla toisia mukavampia ja siksi motivoivampia. Miksi emme käyttäisi niitä?

Oulussa pedagogiikassa ja didaktiikassa tämä oli pelin henki. Kilpailimme siitä kuka keksi luovimman ja innostavimman tavan opettaa äidinkielen asiasisältöjä. Ihailimme toinen toistaan havainnollisempia tehtävätyyppejä, värikkäitä motivointeja ja innovatiivisia riskin ottoja.

Totean eräässä ryhmäkeskustelussa olevani pettynyt siihen kuinka vähän opettajat yleensä näkevät vaivaa oppilaiden motivoimiseen. Mihin eräs toinen opiskelutoverini tokaisee, että "mää en nyt ihan ymmärrä, että mitä sää Anna tarkotat, että oppilaille pitäisi joka tunti olla jotain sirkushuveja??".
Koska just sitähän minä tarkotin. Koska siinähän ne vaihtoehdot ovat, eihän siihen välillä jää mitään. Oikeasti, mikä kommentti tuo edes on? Ei olisi vuorovaikutukseen ja toisten huomioon ottamiseen keskittyvä ja toisaalta omaan kriittiseen ajatteluun kannustava äidinkielen opetus ollut sinullekaan pahitteeksi.

Miksi meidän opetusfilosofiat ovat niin erilaiset?
Ja ne perustelevat omaansa sillä, että se on hyvä oppia, että ei koulussa tai elämässä voi kaikki aina olla mukavaa. Minä vain en näe sellaista vaaraa, että koulussa tai elämässä olisi liian mukavaa. Siitä ei minun mielestäni ole pelkoa tai edes kyse.

Ja ymmärrän että on opettajalta liikaa vaadittu, että hän ehtisi tai jaksaisi aina valmistella jonkin superhyvän, yhtä aikaa opettavaisen ja mukavan tunnin, mutta TTU, sitten kun joku jaksaa niin olisihan se hienoa, että siitä saisi kiitosta eikä katteellista panettelua.

Tunnen olevani Robin Williams Kuolleiden runoilijoiden seurassa. Voin vain kuvitella kuinka tuo tunne pahenee päästessäni joskus keskelle oikeaa työyhteisöä ja kolmattakymmentä vuotta tällä samalla tehokkaaksi todetulla metodilla opettavien äikänopejen keskelle. Se on juhulaa kuulkaa se.

Onneksi olen saanut tukea minua ohjaavilta opettajilta. Draaman opettaja, jolle olen sanataiteileva oululainen (ja ylpeä tästä nimikkeestä), lohduttaa ja kannustaa sanomalla että tulen tarpeeseen. Ihana harjoittelun ohjaajani kertoo heränneensä siihen, että hänen omat tuntinsa ovat liian tylsiä ja kielenhuoltopainoitteisia, ja aikoo käyttää jatkossa enemmän aikaa suunnitteluun ja oppilaiden motivoimiseen. Ja..., minua hän pyytää sijaisekseen.

Okei, opiskelutoverini ovat usein ihania myös. Eivät he ehkä ole kapeakatseisia tai yksinkertaisia tai vanhanaikaisia tai tyhmiä, mutta toisinaan heidän näkemyksensä opettamisesta ovat. Yllättävän monen. Ja minä suren niitä. Ja suren sitä, jos ne eivät tule muuttumaan ennen kuin he alkavat opettaa jonkun lapsia. Aivan liian monen.

Ja suren sinua hyvä "JUKI", joka olet näemmä joskus vuosia sitten kommentoinut blogitekstiäni ystävällisesti sanoin "Miten joku muuten voi kirjoittaa "useinmiten" ja haaveilla tulevansa opettajaksi - vieläpä äidinkielen sellaiseksi?".
Myönnän että minulla on äidinkielen opettajana heikkouteni ja paljon oppimista, kuten esimerkiksikin juuri sopimusten varaisten yhdyssanojen oikeinkirjoitusasu tai pilkkujen paikat.

Mutta niin, parahin Juki, kukin meistä tekee vain sen mihin pystyy; minä keskityn tuomaan esiin ja välittämään sen ilon mikä kieltä käyttävänä ja sillä itseään ilmaisevana ihmisenä olemisessa on. Sinä pyrit viemään sen pois.

7 comments:

Anonymous said...

Toivottavasti Anna sinä opetat vielä joskus meidän Almaa. Pidä tuo asenne. Se kyllä kantaa ja pitkälle!

A.

Anonymous said...

"Ja ne perustelevat omaansa sillä, että se on hyvä oppia, että ei koulussa tai elämässä voi kaikki aina olla mukavaa. Minä vain en näe sellaista vaaraa, että koulussa tai elämässä olisi liian mukavaa. Siitä ei minun mielestäni ole pelkoa tai edes kyse."

Aivan loistavasti kiteytetty tuo! En käsitä, miksi ihmeessä se matematiikan tai äikän opettaminen pitäisi olla jotain niin vakavaa ja vaativaa, että sitä täytyy naama nurinpäin oppia (ja opettaa)! Ihan kuin se olisi se opettajan ammattitaidon mittapuu!

Ehdittäispä joku päivä kahville/siiderille purkamaan näitä kokemuksia! :)

Nim. kyllähän se kritiikki valokatkaisemisen käytöstä oli tietysti osuvaa ja ratkaisevaa, mutta musta oli myös kivaa, että se erityisen käytöshäiriöinen oppilas oli ihan tosissaan ja aktiivisesti mukana mun tunnilla

Anonymous said...

Tuo palautehan on ihan parasta. Kaikesta päätellen olet onnistunut siinä, missä kaikki opettajat eivät onnistu ikinä; opettamaan ilman, että sitä opetukseksi huomaakaan.

P

Anonymous said...

Mun yks kaveri piti kivoja oppitunteja yhellä riparilla, samaan aikaan kun päävastuun omaava, vanhempi miespappi piti perustylsää kauraa. Viimeisenä iltana, isosten ja muun leirihenkilökunnan läsnäollessa pappi rykäisi ja sanoi, että tietää pitäneensä vähän paperinmakuisia tunteja, mutta jonkunhan täällä pitää OPETTAA. Oli kuulemma tuijottanut kaveriani merkitsevästi. Pedagoginen maailma on julma ja outo.

Anonymous said...

Ei ole yhtään liian mukavaa. Sulla on oikea ja merkittävä asenne. Mäkään en tajua, mistä ne kaikki kireät "opettajat" oikein tulevat. Ovat nousseet tavallaan ylös väärällä (j)alalla. Sitten tulleet tyrmätyiksi tietenkin ja tarttuneet valkoisilla rystysillä köyteen, joka tarkemmin katsottuna paljastuu tuoksi vääräksi ja karvaiseksi jalaksi. Sinänsä asia on tuttu, ja se on vain oman mielikuvituksettomuuden mielikuvitukseton puolustus. Mutta liha on heikko, että kun oppilaat panevat tosissaan hanttiin ja pilaavat opettajaparan yökaudet vatvoman hyvän idean, hän alkaa murjottaa ja kopioi kauhean monistenivaskan ja sanoo, että tehkää sitten tuo. Yks juttu, tai toinen on se että moni opettajahan ei tajua siitä opettamastaan substanssista mitään, ja se rajoittaa.

Mari said...

No, mulla on ollu ryhmiä, joiden kanssa on opittu leikkien ja leikiten ja ryhmiä, jotka on sitten jälkeenpäin sanoneet, että ihan kiva, mutta voitaisko tehdä sama sillain tavallisesti, että uskon aina vaan enemmän semmoseen ryhmälähtöiseen metodiopetukseen. Mutta elä synkisty ja mene totiseksi, on tosi tärkeää, että semmosia kön sinä valmistuu opettajiks.

Anonymous said...

Mä uskon yhä vaan enemmän siihen, että kun minä puhun niin asiat tulee selväksi. Pitää vain muistaa, ettei asioiden selväksi tuleminen ole yleensä se juttu.

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...