Sunday, June 19, 2011

Kuinka helvetissä meillä olis tärpättiä?!?!

Joku vouhottaa menevänsä seitsemiin häihin tänä kesänä. Minäkin haluan!

Olin häissä kerran. Ehkä kolmetoista-vuotiaana kajautin Saaran kanssa Maailmaan mä avaraan Keminmaan kirkon parvelta.
Minun ystäväni ja perheenjäseneni ovat joko viekasta salaa naimisiin menevää tai epäkonservatiivista susiparina elävää tyyppiä. Lievästi turhauttavaa romantikolle, joka tykkää juhlimisesta. Tytti lupasi hoitaa homman ja kutsua mut häihinsä pian.
Lupasin puolestani tulla ulkoiluttamaan jotain tosi överiä mekkoa sinne sitten.

Ikinä muuten ei voi. Vanhojen tanssit on tanssittu ja ylioppilaslakki saatu nolon keskinkertaisilla papereilla.
Ja ko en valmistu ikinä.
Hääkutsuni meni heti eväysharkintaan, sillä kuulemma vaan morsian saa olla överi.

Nyt tyydyn myötäelämään hääohjelmien mukana.
Bullshit, sanoisi hän joka myötäelää hääfiksaationi mukana juuri oikealla tavalla huvittuen, kun yllättää mut ja häävihkoni sohvalta tullessaan arvelemaani aiemmin voittamasta biljardissa.

Tunnustettuani mystisen punaisen vihkon funktion (samalla toivoen ettei toinen lähde pitkälle matkalle koskaan palaamatta tai vaihda lukkoja töissä ollessani) on hääkeskusteluista tullut arkipäivää: Kirjaston häälehdet ovat lainassa joillain muilla. Työpäiväni hiljaisina tunteina lueskelen hääkirjaa ja kirjoitan varmuuden vuoksi ylös hääseremonian, jotta osaan sitten toivoa siitä kaikki kristilliset osuudet pois. Joudun töihin häämessujen aikaan. Hienossa ravintolassa huomaamme kiistelevämme siitä kuinka monta tätiä ja heidän huonosti käyttäytyvää miestään häihin saa kutsua.

Opiskelukavereidenikin kanssa puidaan kirkkohäitä. Yksi haluaa ehdottomasti jumalan siunauksen liitolleen ja arvelee sen erityisesti olevan tärkeää joillekin läheisilleen. Toinen ei missään tapauksessa raiskaisi avioliittoaan sellaisen organisaation puitteissa, johon ei usko. Ensimmäistä kauhistuttaa, kun asetun heidän väliinsä kertoen että siunauksille yksi lysti, kirkolla on minulle traditionaalinen, kulttuurihistoriallinen ja arkkitehtoninen merkitys; minä haluan ne puitteet. Molempien mielestä kuulemma väärin mahdollinen tapa suhtautua asiaan.

Suunnittelu on pelkästään kivaa. Omiin häihini suhtaudun todellisuudessa, kuten muuhunkin aikuiseen, sitten joskus-mentaliteetilla.
Tiedän kyllä vanhenneeni. Mutta vain siitä
, että pikkuveljen entisistä tyttöystävistä on tullut äitejä.
Ja siitä kun työpaikallani vanhemmat neuvovat lapsiaan "Anna se tuolle tätille, Linus, kato tätin täytyy ottaa siitä se hinta. Ja sitten sää voit ite antaa sen rahan tätille..." Etsin katseellani keski-ikäistä nutturapäistä Mairea ojentautumassa lasta kohti terveyssandaaleissaan, kunnes ymmärrän olevani hän.

Opintotuella ja kirjakaupan tätin palkalla ei minun häitäni järjestetä voin kertoa, mutta ei se ole suurin syy olla menemättä naimisiin. Suurempi syy on esimerkiksi se, että kutsuin niitä juuri minun häikseni. Itsekäs lapsi, keksi jotain muuta, mene vaikka sirkukseen.

Parvekkeella hion ja maalaan Leonard Cohenin kanssa tuolia. Ajatus yllättää minut takaa päin: minulla on oma parveke (tai mikä vielä hurjempaa - yhteinen), jossa tuunaan omaa...yhteistä huonekalua. Hiomapaperi on omaa, ihan itse sen hain Claes Ohlssonilta tänään, ja sellaisen putkivalon (miksi niitä sanotaan?) ja vaihdoin sen vessaan.

Kuopiosta palaileva pelaileva on puhelimessa yhtenä ylpeytenä. On kuulemma hienoa että on saatu mies taloon.

Mustan maalin sutiminen antaa suuren vapauden ja vallan tunteen. Käsillekin menee ja tukkaan, eikä kukaan ole mutisemassa sotkusta.

Aikuisuuden hetki kohtaa päätöksensä, kun tilitän puhelimessa ettei maali sitten muutes lähdekään saippualla, tärpättiä pitäis olla. Eikö meillä ole tärpättiä? toinen on ihmettelevinään ja äkkiä meitä molempia alkaa naurattaa. Rajansa kaikella.

No comments:

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...