Tuesday, June 14, 2011

Kotimme Auschwitz

Krakova oli pieni suuri kaupunki; puistoinen ja ennen maailmansotia rakennettu eli hyvin kaunis. (Eikä minulla tietenkään ole myöskään mitään sinne myöhemmin rakennettua euroopan suurinta ostoskeskusta vastaan.) Sen rakennukset kuin ihmeen kaupalla säästyivät silloin, kun kaikki muut saksalaisten valtaamat kaupungit pommitettiin ympäriltä. Vain ihmiset eivät säästyneet.

Omatoimisesti seikkailimme äidin kanssa linja-autoasemalle ja etsimme Oswiecimin kaupunkiin juuri lähdössä olevan minibussin, jonka kuljettaja ei jostain syystä halunnut ottaa meiltä ollenkaan maksua. 50 kilometriä Krakovasta länteen katselimme ihastuttavia kivitaloja, joiden pihoissa juoksi kanoja. Yhdellä kameli. Ja villeinä rehottavia unikkopeltoja, jotka eivät niinkään juosseet.
Seassa oli myös karmivia hylättyjä taloja. Jonkun uusnatsin, tai vanhan, seinään oli kehdattu töhertää lähestymiskieltoja juutalaisille. Nämä talot ovat nähneet kaiken. Kuulleet huudot, haistaneet mustan savun. Piilottaneet jonkun ullakkohuoneeseen.

Ja saavuimme portille, jonka mukaan työn piti vapauttaa - ei tappaa.

Katsellessani Auschwitsista otettuja valokuvia, häpeän yhtä, jossa hymyilen kenkäröykkiön edessä. En minä tuntenut mitään erityistä, kun läjäpäin kuolleilta irti leikattuja hiuksia, likaisia vangin vaatteita, kaasutettujen lasten vaatteita, hammasharjoja, matkalaukkuja, tyhjiä myrkkytölkkejä, teloitusseiniä ja viisi- tai kuusinollaisia lukuja lastattiin yhdellä kertaa ymmärrettäväksi.

Kaasukammiossa olin hiljaa, koska tuli olla, mutta kun mieli alkoi tavoittaa kuvaa itkun ja huudon sekaisista kauhunhetkistä, joina ihmiset kiipesivät toistensa päälle ja äidit puristivat lapsiaan tiukemmin syliin, siirryin ajattelemaan illan klassista kirkkokonserttia tai sitä missä ravintolassa söisimme ja nauttisimme 4 zlotyn punaviinilasillisemme.

Birkeneaun tuholeirillä järkytys alkoi jo levitä kehoon, kun tappokoneiston massiivisuuden ja organisoituneisuuden alkoi käsittää katsellessaan tähystystornista keskelle Kemin kokoista tuhoamiskylää johtavia junanraiteita. Valokuvat suihkuun kävelevistä ihmisistä, korkeintaan kolme kuukautta leirillä elossa pidetyistä ja niistä muutamasta 25-kiloisesta pelastetusta luurangosta koskettivat, mutta niitä olen tietysti nähnyt ennenkin.

Vasta kotona, kun aloin jäsennellä näkemääni toiselle, tuli itku. Yhdessä irtileikatussa letissä oli vielä sininen rusetti paikallaan.

Matkasta on kaksi viikkoa, ja kaksi viikkoa on holokausti ollut irti Casa De KolehmainenSaarelassa. Öisin "me ei saada nukuttua noilta krematorion piipuilta", kun toisinaan reistaileva pakastin piippaa sulamistaan helteessä. Kysyessään ketkä me, toinen saa vastaukseksi "no minä ja puolitoista miljoonaa muuta juutalaista". Tietysti!

Vanhaan idioottimaiseen se lähtee sillä millä se on tullutkin-sanontaan nojautuen olemme sitten kohdanneet minua traumatisoineet hirvitykset silmästä silmään mm. moneen kertaan nähtyjen elokuvien ja kuusiosaisen BBC:n dokumenttisarjan muodossa.

Pahimmalta minusta tuntuu ehkä se, ettei tarinoissa ole sankareita eikä täten lohdutusta. Tai tarinoissa on, kuten Pianistissa.

Dokumentissa laihaksi sankariksi tarjottu juutalaiseen vankiin rakastunut SS-sotilas, joka pelastaa hänen siskonsa kaasukammiosta jättäen sinne tämän lapset ei ole millään muotoa sankarillinen.

Pohdin aamupalapöydässä ääneen Kuka äiti hyvästelee lapsensa pelastaakseen oman henkensä? Toinen muistuttaa jo hieman tuohtuneena, ettei siellä oltu kovinkaan hyvissä neuvotteluasemissa.
Nämä jutut ovat kuitenkin laittaneet miettimään inhimillisyyden perustaa. Eivät kaikki vangit varastaneet toisiltaan tai tukehduttaneet toista vankia saadakseen istumapaikan...vain ne, jotka selvisivät. Eloonjääneiden kertomusten perusteella leiriolosuhteet edellyttivät vangeilta vielä vartijoitaankin suurempaa julmuutta ja sekopäisyyttä. Oli käännyttävä omiaan vastaan ja selvittävä heidän kustannuksellaan tai ei selvittävä ollenkaan.

Piti niellä oksennusta siinä kohtaa, kun entinen miesvanki tuuletti kertoessaan silmät loistaen saaneensa ahkeruudestaan palkkioksi kaksi kuponkia Auschwitzin bordelliin sen jälkeen kun hänen perheensä oli kaasutettu hengiltä.

Minulle tulee paha olo siitä, ettei toista ole mahdollista rakastaa enemmän kuin itseään. Haluaisin uskoa että on. Ja ettei niille kävisi aina huonosti.

Ehkä lähimpänä sankaruutta olivat Tanskan viranomaiset, jotka ainoina auttoivat juutalaisiaan pakenemaan ruotsiin ja kielsivät olemasta kodeissaan enää sinä päivänä, kun karkotukset alkaisivat ja saksalaiset tulisivat hakemaan heitä. Tutkijan mukaan siinä oli kyllä pikemminkin kyse inhimillisyydestä ja oikeudentajuisuudesta kuin rakkaudesta, mutta sekin riittää minulle.

Kirjastossa toinen asettaa lainauskiellon: hyvä on, mutta vain yksi aiheeseen liittyvä kirja, kun kiikutan "Kotimme Auschwitz":iä lainauspisteelle.
Sille vissiin alkais jo riittää. Voitaiskohan tässä leirissä keskittyä iloon jo välillä?

3 comments:

Anonymous said...

Bongasin viimeksi joulun alla yhden tytön lueskelemassa Kotimme Auschwitzia postissa ja meillä oli ehkä vaikein keskustelu aiheesta ikinä. Eipä paljon lisättävää noihin.

Anonymous said...

Käyn aina välillä lueskelemassa sun kirjoituksia; mukavaa luettavaa. Tietenkin tässä tekstissä ehkä tuo "mukavaa" ei ole se osuvin adjektiivi. Nyt oli pakko komentoida, sillä tämä aihe herättää vahvoja tuntemuksia ja sanoja alkaa vaan ryöppyämään suusta. On käsittämätöntä, että tuollaista on voinut tapahtua! Miten ihminen voi olla noin epäinhimillinen! Miten kukaan on voinut olla tuollaisessa hirveässä paikassa tekemässä toiselle ihmiselle tuollaisia hirveitä asioita! Miten joku voi haluta valtaa niin paljon, että sanoillaan ja teoillaan aiheuttaa tuollaista... "Tuo on juutalainen, sen kuuluu kuolla. Tuo on kehitysvammainen, senkin kuuluu kuolla". Tä!? Ihminen voi olla niin paha!
Sekin tuntuu jotenkin tosi hullulta, että äiti jättäis lapsensa kuolemaan pelastaakseen itsensä. Eikai sellaisesta voi selvitä koskaan. Eikai tuollaisen jälkeen edes voi elää. Niin epäinhimillistä! Tai ehkä minäkin yhä haluan uskoa, että ihminen pystyis rakastamaan toista enemmän kuin itseään. Niin sen kuuluis olla; äidin kuuluis rakastaa lapsiaan enemmän kuin itseään, asettaa lapsensa etusijalle. Toisaalta ehkä se äiti asetti; tuollaisten tapahtumien jälkeen tuskin haluaa lastensa kasvavan noin kauheassa maailmassa. Mutta enpä haluais olla siinä maailmassa enää itsekään...
Ihmisen pitäis olla inhimillinen. Oikeudenmukainen ja rakastava. Ei pitäis olla vaikeaa. Silti yhä edelleen sosiaalialan työntekijät löytää narkkarivanhempien lapsia nälissään sängyistä vaipoissa, jotka on olleet jalassa vaan kaks viikkoa, sillä pitihän sille äidille antaa vielä kolmas mahdollisuus. Milloinkohan ihminen oppii...

Mukavaa kesää Anna sinne Turkuun ja yritä nukkua yös rauhassa! Pitää kai pyrkiä itse elämään oikeudenmukaisesti ja tehdä parhaansa, jotta (ainakin oma) maailma olis rakastava ja hyvä paikka elää.
Ja välissä on tietenkin hyvä muistuttaa pahoja ihmisiä niiden pahamaisuudestaan ja purkaa sitä myös muille. Helpottaa kummasti :-D

Kesäterveisin Kemistä Ansu (ja Alma)

Anna said...

Niin helpottaa. Ja teraposoi.

Almalla on epäilemättä mitä rakastavin maailma ympärillä. Häntä aina täällä valokuvista ihastelemme! <3

Me katottiin eilen muuten tosi hyvä tanskalainen elokuva, (jolla oli myös joku tanskalainen nimi, mutta netistä löytyy "In a better world"-nimisenä,) ei toiseen maailmansotaan, mut ihmisen pahuuteen ja hyvyyteen liittyen. Suosittelen. :)

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...