Sellaiset sankarinaiset, jotka tosipaikan tullen pelkäävät

Ihanaa leijonat ihanaa! Ajoin kebabin tuoksuisena ensimmäisen ja toisen erän välissä ylinopeutta kotiin hektisestä työpäivästä, jotka MM-finaalipäivinä pitäisi tietysti kieltää lailla. Luulin jännityksen tiivistyneen mun mahaan, mutta se ottikin minut vastaan lämpimässä ja asianmukaisesti evästetyssä Ketarantien kisastudiossa. Studion tunnelmasta ja ihmisistä heltyneenä korkkasin yhden. Ja toisen.

Wotiksen pikeepaita vaihtuu nopeasti toppiin ja löydän itseni eteisen lattialta ihmettelemästä mitä täytteitä Mikko Koivu ottaa Denniksen pitsaan. Ja Turun torilta maailmanmestaroimasta. Poika valvoo ja riekkuu ja rällää. Ja tyttö kans.

Armas-soittojuomalassa "viina pukee mua ja yleensä riisuu". Saan tuopista silmäkulmaan, mutta vaikka tekee kipeää niin ei haittaa! Kukaan ei tätä mestaruutta pois vie!

Voisinpa sanoa heränneeni samalla urheudella käteni kipeyteen ja jomotukseen, kun luulen nukkuneeni pahasti sen päällä. Muutaman hereillä olon tunnin jälkeen tuntuu kuin yhä makaisin sen päällä, vaikken todistettavasti makaa.

Mihin kaikki itsenäisyys, itsevarmuus ja suomalainen sisu valuu minusta, kun alan epäillä että jotakin on pielessä. Veriseksi värjäytyvä käsi saa minut aivan hysteeriseksi, eikä varsinaisesti auta asiaa että varhain aamulla satamaan itse itsensä kyydinneeseen työmatkaavaan pelimieheen (Avovaimolla oli joku tärkeämpi tapahtuma. Jätti autonavaimen lähteissään. Hei kulta, hyvä että ossaat ittekki ajjaa, koska tässä ois nyt tämmönen ku...) ei saa yhteyttä.

Mitä minulle leijonalle tapahtuu aina kun sairastun?

Taannun pieneksi ja avuttomaksi karhunpojaksi. Säälin itseäni matkalla verikokeeseen. Olen pyörtyä odotushuoneeseen. Itku ei ole kaukana. Miksi avomiehen täytyy olla meren takana. Ja auton jossain satamassa. En malta olla tuntematta ansainneeni ja itse aiheuttaneeni tilani. Avomieskään ei malta.

Äiti pahentaa asiaa lietsomalla paniikkia ja tietämällä ettei se lääkäri tienny taas yhtään mitään, koska ei edes antibiottia antanut, ja vaatimalla mua ottamaan samantien taksin sairaalaan, koska sillä on helvetisti tekemistä mun kipeän käden kanssa että Merjan siskon miehen tyttö ei ottanut ja kuoli. Äiti kouhottaa meidän kahden viikon päässä taatusti peruuntuvasta Krakovan matkasta ja huolehtii väärällä tavalla. Minä en halua puhua kuolemisesta silloin kun sydämen puoleinen käteni on sormen päistä kyynärtaipeeseen asti puutunut ja kauttaaltaan sinipunaisten ihonalaisten verenpurkauksien värittämä.

Ei äiti, en muistanut mainita käsitteleväni työkseni kuolleita eläimiä. Ei, en kysynyt voisiko se olla vaikka mitä suu- ja sorkkatautia. Ei Toni, kerroin kyllä juoneeni kultajuhlissa alkoholia, mutta ei siellä oltu kiinnostuneita siitä kuinka paljon, enkä välttämättä käyttäisi ilmaisua kännissä kuin apina. Ja ei, en arvellut että olisi keskeistä infota lääkäriä siitäkään että konttasin hissistä kotiin ja sammuin naamalleni eteisen lattialle.

Kiitos hyvistä neuvoista. Voisitteko tulle paikanpäälle antamaan niitä?

Kärsin mittavasta huomion- ja hellyydenkipeydestä. Olen taas se 5-vuotias piikitettävä, joka haluaa kiiltokuvan merkiksi reippaudestaan. Pitkitän keskustelua lääkärin kanssa viimeiseen saakka, koska me puhutaan minusta. Naurahdankin vähän kertoessani että Oulussa tätä pistelyä sanotaan "ämmänneulasiksi", mutten tiedä oikeen, mitä korvaavaa termiä Turussa käytetään. Tunnen pohjoisuudestani suurta ylpeyttä, mutta lääkäri ei tartu syöttiin. Ei kysy Oulun vuosista tai muuton syistä. Olen parka.

Sairastamisen parhaita puolia ovat ansaittu hipsutus, kuuma mehu, hellät sanat ja chilinen kanakeitto. Ilman näitä sympaattisia eleitä sairastaminen on pelkkää surkua ja sairastaja maailman isoin marttyyri, jota kotona odottavat vain telkkari ja kuudenistuttava sohva, kovin iso yksin istuttavaksi.

All your kid want is you. All your kid is hungry for is to be seen and heard and cared by you. Oprah lässyttää ylipainoisten lasten vanhemmille ja minä niiskaisen että niin just! ja kauhon sipsiä suuhun.