Sairaskertomus

Eläköön chilinen kanakeitto ja The Hillsin kolme ensimmäistä tuotantokautta! Niistä on tehty karhunpojan sairastuspäivät. Olen niin täynnä hyvännäköisten jenkkityttöjen ilkeilyä, että unessani ystäväni eivät ota minua viereensä nukkumaan. And I'm just like, you know, like...that's not cool...like...i know, like, whatever. Noppeesti tylsistyvät aivot.

Sarjan poikien petollisuudenkin johdosta olen kiusoitellut illalla Börsissä juhlakautta joukkueen, tyttöjoukkueen ja - jos viime vuoden merkit pitävät kutinsa - myös Lola's pussycats tanssiryhmän kanssa avaavaa pelimiestäni päiväunista niin sää nyt nukut että jaksat sitte illalla remuta niitten pussycattien kanssa ja astianpesukoneen tyhjennyksestä niin sää nyt laitat valmiiksi astioita kaappiin, et niitä riittää sitten pussycatteillekin ku sää kutsut ne tänne meille jatkoille.

Mutta tämä on pelkkä vitsi.

Valmentajallakin oli omansa. Se kysyi aikataulutiedotuksen yhteydessä onko juuri minun pelimieheni kysynyt luvan saako hän mahdollisesti olla kotoa pois puoli kymmeneen saakka. Pha.

Meillä on ihan erilainen huumorintaju.

Ja sitäpaitsi tässä perheessä pelimies on kotiintuloaikojen kannalla ja minä vastaan. Ainoat ajat, joista pidän kiinni ovat lojaalius- ja rehellisyysajat, jotka olen määrännyt ulottumaan koko ajaksi, natsi kun olen.

Sairastaessa on hassua katsella ulos ikkunasta maailmaan, jossa ihmiset kiirehtivät; nousevat busseihin ja busseista ja kantavat laukuissaan tärkeitä suunnitelmia ja mielissään juuri kuulemiaan merkityksellisiä asioita. Ja toivon, että ne asiat eivät revi ihmisiä eroon rakkaistaan, sillä sitäkin uhkaa joskus tapahtua. Ja kun ambulanssi ujeltaa jonkun hätää, toivon että kyseessä on väärä hälytys tai vähintäänkin vanha ihminen, jota jo väsyttää.

Hassua että itse voi olla suojassa räntäsateelta ja suojassa kaikilta odotuksilta ja vaateilta näinkin monta päivää. Eikä kukaan tai mikään riipu minun panoksestani.

Otin ulkomaailmaan kosketusta käymällä hammaslääkärissä minulle varattuna aikana, koska peruuttaminen ja hurjat jonot olisivat siirtäneet hammaslääkäriajan syksyyn. Ei yhtään reikää, vieläkään.

Tänään myös pyyhälsin iltaluennolle kuuntelemaan vuosia Sambiassa viettänyttä Elina Hirvosta, joka kirjoitti palkitun kirjan sieltä löytämästään koskettavasta tarinasta. Kävi kipeää kuunnella. Jossain ihmiset kärsivät niin isosti ja toiset tekevät niin isoja asioita auttaakseen. Itse sitä vain ostaa hyvän omantunnon vapaankananmunien muodossa.

Joku kysyi, kuinka paljon turhauttaa kokemustensa jälkeen olla Suomessa ja kuunnella ihmisten valitusta mitä turhanpäiväisimmistä ongelmista.
Vastaus oli ihana.
Kirjailija sanoi että keskellä kaikkea tuskaa oli Sambiassakin toisinaan vedettävä verhot kiinni, katsottava dvd:ltä West wingiä ja hörppäiltävä Gin tonicia. Että ihmisen pää ei vaan voi käsitellä kaikkea kohtaamaansa tuskaa, eikä siitä kärsiminen auta ketään. Toisinaan hänen oli tehtävä jotain niin kuin dokumenttielokuvia tai mentävä vapaaehtoistyöhön katulasten hoitokotiin tai viemäreihin jakamaan ruokaa. Mutta jälkeen päin ajateltuna hän koki auttaneensa sillä eniten itseään; oman pään pysymistä kasassa ja oikeutuksen saamista olemassa olemiseen.

Kirjailija huomautti ettei pidä suhtautua niin etteikö saisi olla tyytymätön, koska jossain on huonommin niin kuin jossain aina on. Vaikka joku murehtisi naisalisteista läppää, häntä ei sentään ole raiskattu. Yhtä hyvin raiskatulle voisi sanoa että sinua ei kuitenkaan ole joukkoraiskattu. Ja sitten kun on, hänelle voisi sanoa että sinua ei ole kuitenkaan joukkoraiskattu räjähtäneen ydinvoimalan lähellä. Ja niin edelleen.

Ajatus helpottaa hieman tyytyväisyyden ja onnen äärelle majansa rakentanutta munien ostajaa. Joka muuten myöskin aina sammuttaa valot majasta lähtiessään, ja kierrättää vaatteet ja pullot.