Friday, March 18, 2011

Kokoajan ei tarvi

Tämä yhteiskunta on kasvattanut minut suorittamaan niin että pää hajoaa. Aina on oltava jokin projekti ja jos ei ole, kehitän itselleni sellaisen, vaikka täydellisten viikonloppusuunnitelmien tekemisestä tai kortin askartelemisesta isin kahden viikon päässä häämöttävää syntymäpäivää varten.

Hyödyttömänä oleminenhan on pahinta mitä on.

Juuri kun itsekontrollista päästää otteensa edes aivastaakseen, tulee Kela, joka muistuttaa ettei urheilusta tai nukkumisesta tai rakastamisesta tai työn teosta tipu opintopisteitä, eikä rahaa. Päin vastoin työn teosta sitä rahaa aletaan ottaa pois. Ja minä hapuilen tasapainoa eri osa-alueiden ja odotusten ja byrokratioiden välillä. Ja tunnen alisuoriutuvani. En osaa rentoutua enää kuin polkemalla kolmenkymmenen muun kanssa huoneessa pyörää, joka ei mene minnekään. On kai yhteisesti hyväksyttyä pitää painoaan kurissa. Minä pidän päätä.

Minua opettajahaastateltiin elämäni ties monennenko kerran, enkä silti osaa vieläkään hoitaa kotiin sitä hommaa. Haastattelutilanteen jälkeen olin kyllä hyvinkin tyytyväinen nokkelaan itseeni, mutta sen jälkeen on ollut vain ihan liikaa aikaa kirjoittaa haastattelutilanne mielessä uudelleen niin etten ole ihan varma mitä todella edes vastasin ja mikä osa on sitä miten tietysti olisi pitänyt vastata.

Eniten kauhistuttaa ryhmätilanne ennen yksilöhaastattelua. Keskustelu oli kamala ja teennäinen niin kuin se nyt tuollaisessa tilanteessa on, ja vielä hengästyttäväkin; ilman yhteistä päämäärää kaikki halusivat saada oman äänensä kuuluviin. Näkemyksiä senkun sinkoili ilmaan eikä kukaan kuunnellut ketään.

Mutta sen sijaan että olisin kertonut tämän, kun haastattelu aloitettiin kysymällä miten ryhmäkeskustelu mielestäni meni, analysoin kaikin voimin että "ihan hyvin" ja hymyilin. "IHAN HYVIN", mikä apukoululaisen vastaus. Tai ei kyllä apukoululainenkin olis osannut sanoa että päin helvettiähän se meni.

Kauhistuttavaa ryhmätilanteessa olivat kuitenkin muut ryhmäläiset. Heistä kaikista olisi voinut tulla opettajia. En millään osaisi karsia porukasta ketään, niin tasainen se oli. Ja koska hakijoita on ennätysmäärä, joka toinen pääsee, mikä tarkoittaa että joka toinen ei pääse. Jos taso muissa ryhmissä oli yhtä kova, se tarkoittaa että hyvätkin putoavat. Silloin yksi väärään kohtaan hymyn kanssa piiperretty "IHAN HYVIN" voi koitua kohtaloksi. Ihan hyvin.

Nyt odotan haastattelun tuloksia huhtikuulle ja tulen hulluksi. Minusta on usein pelottavaa ja ikävää olla jonkin tai jonkun muun kuin itseni varassa. Jos esimerkiksi ei ehdi väliin, kirjekuoressa olleet elokuvaliput voivat lentää siivouksen yhteydessä roskikseen.
N
arsismin voi tajuta menneen liian pitkälle, kun huutaa hyvää tarkoittaneelle urakastaan kiitosta odottavalle siivoojalle että "kaikki pitäis tehdä itse" ja näkee myöhemmin ikkunasta itkua pidättävän siivoojan kylmissään tonkivan roskakatoksella. Silloin huutaja voi hetken nähdä oman kohtuuttomuutensa, mennä itseensä, hävetä ja alkaa opetella kontrollin menetystä.

En tiedä mistä tynnyristä miehen rentous on peräisin. Se kutsutaan maajoukkueeseen juuri kun sen nilkka on säpäleinä ja se vaan toteaa että katsotaan sitten lauantaina voiko sillä pelata. Se tulee hyväntuulisena töistä ja huutaa ovelta Hey sunshine ja innostuu kaikesta. Se hoitelee reenit ja terapiat, haastattelut ja neuvottelut, sopimukset ja palaverit, työmatkat ja pelit ja sitten kotona vielä yhden kontrollifriikin tyttöystävänkin. Se rentoutuu katsomalla luontodokumentteja tai ruokaohjelmia ja pyytää kainaloon, ja ihmettelen kuinka se yhä kuvittelee teoriaseminaari-esseen toisensa perään kirjoittautuvan itsestään. Sen elämässä kirjottautuu vissiin. Ihailen sen tapaa olla luottavainen ja tyytyväinen ja kykyä saada elämän näyttämään siltä kuin se ei olisi jatkuvaa ahdistusta ja kärsimystä.

Autokoulun traumatisoivassa liukasajossa nuori miesopettaja makeili että Anna sun pitää painaa lujaa sitä kaasua ja antaa kieppua, nauti siitä tunteesta, sehän on kuin huvipuistossa!
Niin, niinhän se on. Ja minä en ole koskaan nauttinut huvipuistoissa mistään enemmän kuin siitä tunteesta kun olen päässyt jostain laitteesta elävänä pois. Niin kuin ihminen nauttii pitkän päänsäryn tai minkä hyvänsä epämiellyttävän kokemuksen, esimerkiksi Black Swan-elokuvan, loppumisesta.

Minun ahdistuksessani on kuulemma paljon samaa kuin siinä elokuvassa. Vierestä katsottuna asiat ovat hyvin; olen tehnyt ja teen koko ajan asioita, joista voisin pysähtyä olemaan tyytyväinen, mutten pysähdy, koska mikään, varsinkaan itse, ei koskaan riitä. "Sinun tielläsi olet vain sinä itse", Natalia Portmanille sanotaan.

"Anna ole tässä. Minä tarvin sinua!" minulle sanotaan. Ja se vasta on kauniisti ja sattuvasti sanottu.

Ja kas näin minä opettelen olemaan hyvä ihan vaan minuna ja olematta oman onnellisuuteni tiellä. Pyjamassa, vaikka kello tulee yksitoista. Opettelen olemaan tekemättä yhtään ainoata suunnitelmaa juuri nyt ja olemaan tuntematta siitä syyllisyyttä. En tiedä mitä teen tänään. En tiedä mitä teen ensi viikonloppuna. En tiedä mitä teen kesällä. Enkä mieti seuraavaa siirtoa. Ei tarvi jos ei huvita. Kokoajan ei tarvi.

Nettiopsu on sellainen yliopiston järjestelmä, johon rekisteröidään opiskelijoiden tietoja suorituksista ja kurssi-ilmoittautumisista ja niin edelleen. Sähköpostiini tuli ilmoitus nettiopsussa suoritettavasta rasitustestistä. Opiskelijoiden toivotaan kirjautuvan sankoin joukoin klo.10:05 nettiopsuun ja ilmoittautumaan kolmelle täysin kuvitteelliselle kurssille, jotta nähdään kuinka suurta nopeusilmoittautumisen painetta järjestelmä kestää tositilanteessa. Ensimmäisenä ilmoittuneelle on luvassa 100 euron lahjakortti Stockmannille ja muidenkin osallistujien kesken arvotaan palkintoja.

Kun mies tekee lähtöä töihin, kerron aikovani osallistua. Sitä naurattaa ja se testaa hyödyttömyyteen sitoutumisen astettani myhäilemällä että tuskin sulla tosiaan on täällä kotona löysäillessäsi mitään parempaakaan tekemistä. Turvatakseen hyvin alkaneen hyödyttömyyteni se ojentaa vielä juuri luukusta römähtäneet Helsingin sanomat ja Nyt-liitteen ja kehottaa keittämään teetä.

Olen hyvissä käsissä.

3 comments:

Anonymous said...

Hyödyttömänä oleminenhan on parasta mitä on. <3: M

Anonymous said...

Hyödyttömänä oleminenhan on parasta, mutta todella vaikeaa, helposti hyödyllistä. Sitä luulee lattiaan pultattua polkupyörää polkiessaan tekevänsä jotain varmasti täysin hyödytöntä, mutta ansolla: hapenottokyky paranee, pakarat vahvistuvat, tulee hyvä olo, rauhoittuu, saa älykön leiman otsastaan...tutustuu ihmisiin.

Niala said...

Jotenkin tunnistin itseni. Olen nyt vasta päässyt opettelemaan ssitä, että aina ei tarvitse juosta paikasta a paikkaan b ja saan olla niin halutessani tekemättä mitään, niin jos kalenteri sen minulle suo.

Mikään ei ole niin ihanaa kuin vain olla hetki siinä hetkessä ja kuunnella hiljaisuutta.

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...