Hämärää ympärillä

Oulusta takaisin Turkuun. Talvirajoituksista ja aikaisin yllättävästä pimeästä johtuen noin yhdeksän tuntia aikaa ajatella kaikenlaista. Hirvivaroitukset vaihtuvat peuravaroituksiin. Kun vaadin matkaseuraa puhumaan leikitään jotain matkustusleikkiä? matkaseura välttää ovelasti vaateen kysymällä missä näet meidät viiden vuoden päästä? Kun tartun mulle heitettyyn palloon ja alan nähdä meitä viiden vuoden päästä jossain lämpöisämmässä ja valoisammassa tekemässä vaikka mitä hienoa, matkaseura palaa keskittyneesti tunnistamaan vastaantulevia siviilipoliiseja. Skoda, volvo tai wolkkari, tummansininen tai harmaa tai jokin muu huomiotaherättämätön, kirkkaat valot, kaksi edessä. Sillä ON jo oma matkustusleikki.

Niinpä minä mietin. Mietin Oulua, joka ei ollut enää se sama muumilaakso, jonne voi aina palata pannukakulle ja jossa järjestetään juhlat kotiin paluusi kunniaksi. Ei siellä ollut kukaan nukkunut talviunta sillä aikaa kun oltiin pois; kaikilla oli omat koulut ja työt ja uudet tyttö- ja poikaystävät ja omat menot ja suunnitelmat, jotka eivät todellakaan ottaneet muuttuakseen vain siksi että tiuhti ja viuhti olivat taas hetken maisemissa.

Mietin ystäviä, mietin perhettä: meidän vanhempia ja meidän lapsia, jotka joskus selviäisivät mistä vain isältään perimänsä pelisilmän avulla. Sen saman, joka minua kuljettaa Turkuun läpi ensilumisen Suomen - sen saman joka kuljetti kerran.

Kun pimeyden halkaisee jylhä kahdeksankerroksinen rakennus, jonka ikkunat tuikkivat valoja marraskuun iltaan, hymyilen matkaseuralle, ollaan kotona.