Saturday, April 10, 2010

Tiistaipäivä

Se meni hetkeksi rikki.

Se nimittäin kirjoitti kirjoittamistaan kaksi viikkoa kauheista päänsäryistä kärsien ja naapurista lääkettä anellen, tiskien, vaatekasojen ja pölyn keskellä. Toisinaan ilman ravintoa, koska sen kaikki energia oli käytettävä niin hippusiaan myöten kandin tutkielman tekemiseen, ettei sen voimat vaan riittäneet enää kauppaan asti. Silloin sillä tuli itku. Välillä se oli niin heikkona, että se vähän pelkäsi mielenterveytensä puolesta, esimerkiksi silloin kun se nälkäkuoleman partaalla löysi pakasteestaan mustikoita ja rouhi niitä rasiallisen jäisinä lusikalla kitaansa. Se nukkui siinä asennossa, johon se koneen äärestä ennätti juuri ennen silmien umpeutumista, ja ilman lakanoita – eräänä aamuna se nimittäin luuli kykenevänsä vaihtamaan ne. Aamuisin sen ensimmäinen ajatus oli että eihän, onko pakko olla olemassa ja ellää vielä tämäkin päivä. Ja viikonloppuisin kun muut tekivät kaikenlaista kivaa, se pakottautui tietokoneen ääreen ja tunsi olevansa niin yksin.

Ja jottei sillä olisi ollut liian helppoa, kaikki teknologia petti yhtä aikaa. Sen mp-3-soittimen (joka on siis yksi sen elintärkeimmistä esineistä) lisäksi hajalle pamahtivat nettimokkula ja microaaltouuni. Jännitystä osaltaan lisäsi tietokoneen uusi omintakeinen harrastus sammuilla tuon tuosta itse valitseminaan ajankohtina.

Vähän ällöttävää dramatisoida tälleen, mutta tuollaisena se tilanne mulle näyttäytyi, koska oon melkoisen hyvä tuntemaan sääliä ja empatiaa itseäni kohtaan. Mukava elämä sopii mulle vaan paljon paremmin.
Sitä tunnetta on vaikea kuvailla, kun se kahdessa viikossa kasaan raavittu puolen vuoden työ lopulta valmistui. Siinä kun on vielä semmonen homma, että vaikka en muuten tunnustaudu perfektionistiksi, oon sitä joskus näitten kirjallisuuden ja opettaja-opiskelujuttujen kanssa. Ne on vissiin jotenkin määrittävinään mua ihmisenä...

Oman rajallisuuden karvaan myöntämisen nieleminen teki tiukkaa, mutta sen jälkeen se tunne oli aika tykki, kun yliopiston kirjaston tietokoneluokassa hihkuin viimeistä pitkään venynyttä editointia suorittaessani että ESSI MÄÄ EN JAKSA ENNÄÄ – NYT MÄÄ LÄHETÄN! Viimeisiin ponnistuksiin henkisen tuen ominaisuudessa osallistunut paras ystävä ymmärsi täysin ilmassa leijuneen juhlan. Sen kunniaksi mentiin kaupungille salaattibaariin. Muiden kanssa-ahkeroijien mielestä olin varmaan just maailman ärsyttävin ihminen, ainakin katseista päätellen, kun hihkuin, että SE OIS SITTEN SIINÄ HAA!

Tämä painajainen sai alkunsa siitä, kun palautuspäivä aikaistui kuukaudella sinä hetkenä, kun huomasin hakevani Turun yliopistoon maisteriopintoihin. Hakuajan loppuun mennessä muiden papereiden mukaan pitää nimittäin liittää opintotodistus kandintutkielman arviointeineen. Siksi päätös hakemisesta syntyi minuutissa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä sen että saa tiskata, viikata vaatteita kaappiin, selata huonekalulehtien mainoksia, valita kauan mihin pukeutua, kiinnittää huomiota yksityiskohtiin, lukea syntymäpäiväkortit uudelleen, liikuttua äidin runosta ja sitten istuksia tässä auringon taas kerran lämmittäessä selkää ja heittäessä valoja ympäri huonetta. Kirjoittaa ja kuunnella Aladdin-elokuvan musiikkeja hymistellen ajalle, jona oli kovin juttu osata dialogit alusta loppuun ulkoa. Ja miettiä sitä matkaa, jonka sieltä on kulkenut tänne ja sitten niitä askelia, jotka on aikeissa seuraavaksi ottaa. Kun niistä ei voi koskaan yhtään tietää minne ne vie, ei niin yhtään. Aika hienoa.

Tällaisten puristusten jälkeen menee kuitenkin vain joitain päiviä ennen kuin taas ottaa itsestäänselvyytenä
sen että saa tiskata.
Ja vastentahtoinen kirjoitustauko muuten (julkaisutauko oikeellisuuden nimissä, kirjoitan kyllä) johtuu internet-yhteyden puuttumisesta Oulun kodissa. Vaan kestän sen kuin nainen, joka elää kuin varastossa muutenkin toinen jalka oven välissä jo. Kääntelen avainta lukossa ja huonekaluja vuoraavaan pölyyn kirjoitan hei hei.

No comments:

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...