License to kill

Eihän se nyt ihan täysin reiluakaan ole, että soitetaan vasta iltayhdeksän jälkeen seuraavaksi kahdeksan aamuksi äidinkielen opettajan sijaiseksi. Tai että luvataan lähettää tuntisuunnitelmat sähköpostiin, muttei lähetetä kuitenkaan. Ainakaan ei ole viisasta suostua. Mutta sen ymmärtää vasta herätessään viideltä aamulla suunnittelemaan tunteja, jotka voi pitää ilman mitään materiaaleja (ovat siis onnellisesti rantautuneet muiden muuttokamojeni mukana Turun satamaan) mille tahansa vuosikurssille, koska niistäkään ei ollut tietoa. Taloudellisestikaan ratkaisuni ei ollut varsinaisesti juhlien arvoinen, koska työmatka-linja-autoonkin kuluu osa.

Hyvä kun meet, T ymmärsi, Rakkaudesta lajiin.

Tehtiin siis kaikenlaista kivaa kahden ihanan ysiluokan kanssa. Sitten tuli maineestaan tietoinen "koulun pahin" kasiluokka ja nujersi mut. Sisälle vyöryessään ne kysyivät ensimmäiseksi mitä pahaa olin tehnyt kun mut oli laitettu opettamaan niitä. Siinä vaiheessa olin vielä ihan että he he älkääs nyt. Kun lopulta hengästyneenä ja murhanhimoisena päästin ne etuajassa syömään, yksi kovistytöistä mutisi mennessään "ei jumalauta, mua kyllä vähän hävettää miten me käyttäydyttään.." En hehetellyt vähääkään.

Hyvin osaavat varmaan huomisessa lauseopin kokeessa kertoa, että näytän ihan Tea Hiillosteelta, no näytänhän siis iiiihan Tea Hiillosteelta ja tanssijalta ja että mitä enkö muka oo tanssija, no mitä enkö muka oo koskaan ollutkaan tanssija, ihan oikeesti, ja että kannattais olla mielummin kuin äidinkielen opettaja, koska kaikki inhoo just eniten äidinkielen opettajia. Ja siitä tehtävästä saavat varmasti myös kaikki pisteet kotiin, missä tulee todistaa, että opettajalla ei vain ole kovinkaan paljon keinoja käytössään, jos oppilas yksinkertaisesti päättää nostaa pulpetin ilmaan, juosta ympäri luokkaa, kirjoitella liitutaululle, laittaa musat korville kymmenettä kertaa, olla ottamatta kynää käteen ja kirjaa esille tai kävelee ulos luokasta. Tai kuinka paljon vaikutus tehostuu kun monta oppilasta suorittaa edellä mainittuja toimintoja yhtä aikaa.

Rakkauteni tätä lajia kohtaan ei välttämättä olekaan niin vankalla pohjalla kuin olen olettanut.

Sen jälkeen tehtiin loppumuutto Kemmiin pikkuveljelle siirtyvien tavaroiden osalta, vedin äidin marimekkoyöpaidan päälle, keittoa, pitsaa ja omenahillopiirakkaa ja opponoin parikymmentä sivua kandin työtä. Rakkaus kulminoituu pieneen linnunluiseen kissaan, joka yrittää hypätä syliin hiljattain halvaantuneella jalallaan, muttei onnistu. Nostan sen, pienen ja hauraan ja nolon, mutta kiitollisen nyytin ja täytyn halulla olla pelkästään hyvä.