Sen tietää näistä raidallisista boksereista ja valkoisesta hiattomasta paidasta, jotka se sulloi lähdön hetkellä mun kassiin ja joissa hiimailen epämääräisessä haikeuden ja hellien ajatusten tilassa kotosalla. Todistusaineistona mulla on myös vessassa vihreää saippuaa, joka haisee ihan miehelle ja kuihtunut iso punainen ruusu maljakossa pöydällä. Sain sen tutulta kantakahvilan sedältä teetilauksen yhteydessä terveisinä Espanjasta. Silloin olinkin keisarin morsian idioottimaisen pitkää tajuamiseen kuluvaa aikaa ja sitä seurannutta vielä idioottimaisempaa hölmistynyttä hymyä myöten.
Välillä iskee nolous tästä ylipateettisesta tunteista tiedottamisesta. Teen sitä silti, kun en tiedä muutakaan tapaa elää, ainakaan kivempaa. Kirjoittaudun ehjäksi. Sitäpaitsi voin selittää...
Viimekevään kolarointien jälkeen ystäviensä kanssa seurustelemattomuussopimuksen solminut itsenäisistä itsenäisin minä ilmoitin, että JOS joskus vielä löydän jonkun, JOS joskus vielä rakastun, kirjoitan sen isolla mun fb-statukseen ja kerron sen kaikille. Menen heti kihloihin, naimisiin, otan koiran ja chinchillan ja tatuoinnin ja muutan yhteen ja elän koko elämäni onnellisena loppuun asti. Suutelen junan oviaukossa, vaikka muut odottavat ja yliopiston käytävällä enkä välitä vaikka jottain oksettais. Annan tanssittaa itseäni aurinkoisella parvekkeella niin että viimesyksyn vastapäisen talon asukit jäävät kakkosiksi. Ainiin ja nautin röyhkeästi joka hetkestä myös, enkä enää epäröi tai pyytele etuoikeutettua onneani anteeksi peläten, että se viedään minulta.
Ne viedään aina, ja siksihän siitä hetkestä kun on rakastunut ja sitä ei muista, kun kaikki on vaan niin sietämättömän ihanaa, vaikka toinen ei veisi ikinä astioita tiskipöydälle, kannattaa ottaa kaikki irti.
Koska niin ei oikeasti pitänyt missään nimessä käydä, koska sen ei pitänyt missään nimessä olla edes mitenkään mahdollista ja koska mustavalkoisuus ja yksinkertaisuus ovat enimmäkseen jääneet lapsuuteen (paitsi Jussilta) ja koska rehvastelusta huolimatta vedän usein tosipaikan tullen hännän koipien väliin, tyydyn toteutuksessani kohtaan kaksi: Minä taisin rakastua.
Rehvakas näyttäminen muutenkin lakkaa oikeastaan olemasta se juttu silloin kun toisesta ihmisestä tulee se.
Välillä järkeistän asioita ja halveksin itseäni siitä lohduttomuudesta ja avuttomuudesta, joka saa alkunsa 600 kilometrin etäisyydestä johonkin, joka on vain samanlainen luuranko kuin muutkin - niinhän? - jonka päälle on viritetty nahka. Se nahka, jota vasten vain satuin nukkumaan kaikki ne yöt, joina sai valita ja jolle puhalsin viilentävää ilmaa, kun se kuumeni 39,5-asteiseksi ja hikoili kohtuuttomasti ja johon kirjoitin viimeisenä yönä labradorinnoutaja. Ainakin melkein.
Iso on ikävä. Tää Alicia Keys ei muuten auta asiaa sitte yhtään.
Huominen Turkuun lähtö saattaa auttaa. Wait till you see my smile.
No comments:
Post a Comment