Friday, February 12, 2010

Try sleeping with a broken heart

Muistin taas miksi olen olemassa, kun kävin opettamassa lukiolaisille äidinkieltä. Ehkä se on jonkun mielestä surullista. Mutta rehtori sanoi: Voi että olet sitten mainio.

Oppilaat ovat fiksuja ja ihania, melkein kaikki. Nyt kun ne on jo niin isoja, eivät paljon itseäni nuorempia, niin ajattelin, että saa sanoa melkein. Kun se kerta on totta. Joo kyllä huomasin että sekoitan tässä puhekieltä kirjoitettuun, vaikka opetin niiden eroja tänään. Mutta kun sehän siinä vaan on, että tyylin täytyy tukea parhaalla mahdollisella tavalla viestin tavoitetta ja tän viestin tavoitehan on viihdyttää - mua itteä lähinnä - ja teraposoida myös. Niitä tyylejä tarkasteltiin sitten kanssa. Aika vähän loppujen lopuksi opetin, enemmän annoin niiden itse huomata ja etsiä ja löytää.

Vaikka suhtaudun joskus aika löyhästi kielenhuoltoon, piti purra huulta, etten olisi nauranut ääneen jonkun sedän kirjoittamalle pakinalle tekstitaitokokeen yo-valvonnassa. Se otti kantaa Kotuksen (Kotimaisten kielten tutkimuslaitos) työväkivähennykseen ja suomalaiseen kielenkäytön tilaan ah niin terävästi. Koska ihan oikeesti, sellanen ihminen joka osaa puhua, ajatella ja olla kärsii siitä, että toinen ei osaa kirjoittaa sanaa isoveli yhteen. Joku harjaantuneempi varmaan kärsii näistä mun miten sattuu ja minne huvittaa kylvetyistä välimerkeistä, mutta olen aina sinnikkäästi puolustautunut termin taiteellinen pilkuttaja taakse.

Pakina oli aineistona tehtävään, jossa piti eritellä huumorin keinoja. Minusta tekstitaidon koe oli aika vaikea viimeistä tehtävää lukuunottamatta.

Arvostamani lempikolleega, vanha historianopettajani, toivotti "vakiokaluston" tervetulleeksi ja totesi aamusavuilta tullessamme muille, että tämä tietää minne tämä on tulossa, tästähän taitaa tulla ihan opettaja, tämä on kuulkaa vanha tekijä jo tämä Anna. Minä nauroin. OIen maailman onnellisin tyttö.

Tähän asti kirjoitin perjantaina. Sitten minulla soi puhelin. Sitten en enää ollut. Enkä ainakaan voinut kirjoittaa. Enää mistään.

Nyt se tapahtuisi. Dodo-sorsan räpylöitten läpse vaimenisi sen lähdön myötä. Tarjotusta sopimuksesta ei kuulemma voisi enää kieltäytyä. Miten niin ei voisi? Voin auttaa, näin vaan: En tuu.

Puhelua seuranneet minuutit voisi joku koomikko asettaa otsikon
Kokemusta rikkaampana alle. Siltä siis tuntuu vapaapudotus, josta päätyy naamalleen. Siltä tuntuu epäoikeudenmukaisuus. Siltä tuntuu kohtalolleen hiljaa alistuminen, sillä oikeasti en syyllistänyt hetkeäkään, koska siksikinhän tykkään toisesta niin paljon, että se on juuri sellainen, joka menee silloin kun on mentävä, vaikka tuntuisi pahaltakin.
Siltä tuntuu katsoa kun onni karkaa kasvoilta muutamissa sekunneissa, pakenee päästä, kiertää suonissa niin kovaa, että suhisee, rummuttaa sydäntä ja valuu kyynelinä kasvoille. Onni on tänä tuskallisena aikana tehnyt väkevän muistutuksen häilyvästä luonteestaan muutaman hikisen yön ja itkua niellen pakattujen kamojen lomassa.

Vaikka eikö luopuminen olekin helppoa? Minun ei ainakaan tarvinut tehdä paljon mitään, vain vilkuttaa.

Ja juuri silloin kun luulee, että elämä loppuu, kun on ihan vakuuttunut siitä, että se on auttamatta O H I, se jatkuukin. Moikkasin naapuria ja vaihdoin kuulumiset, näennäiset, en niitä oikeita. Menin kouluun niin kuin aina ennenkin, minä tahansa tavallisena tiistaiaamuna. Join paljon teetä. Voin jo paremmin, ruotsin tunnilla tarjottu laskiaispullakin maistui. Hymyilin, nauroin, vitsailin. Yllätyin kun näytin vessan peilistä ihan minulta. Koulussa tuntui pitkästä aikaa siltä, että oli koulussa - sain jotain aikaankin. Poltin ihan monta savuketta, mutta annoin sen jo tilanteeseen vedoten itselleni anteeksi. Kalenteri täyttyi suunnitelmista. Tulomatkalla rupattelin toisen naapurin kanssa bussissa. Sain paljon puheluita ystäviltä. Ja yhden viestin:

Illalla u, me, roseviinipullo
ja syvien ajatusten vaihtoa,
jokka unohettaan sitte
haalarihumussa <3

Sounds like a plan for laskiaistuesday. Ja nyt kun aurinko lämmittää uskomattoman suloisesti niskaa ja Suzanne Vega laulaa punaisia ja harmaita lauluja itsenäisyydestä ja vapaudesta ja löytämisistä tuntuu kuin kaikki olisi ennallaan. Samaa kuin ajassa ennen sinua, ennen meitä. Ehkä vain kuvittelinkin kaiken, ehkä siksi olit niin ihana.

Jokseenkin kummallista, mutta helpottavaa huomata, että sehän olen yhä minä. Vastoin kaikkia odotuksia, olen yhä koossa, yhtenä ja samana kappaleena. On keskityttävä iloitsemaan pienistä havainnoista, joita maailmasta tehdään näillä samoilla silmillä, näillä, jotka omistan. Samat jalat kipittävät samat rappuset, vaikka et odotakaan alhaalla. Samat kädet avaavat ja sulkevat ovia, tarttuvat teekuppiin, tarttuvat mahdollisuuksiin - eivät ne voi jäädä ikuisiksi ajoiksi vilkuttamaankaan.

Totta on sekin, että jos voisin nyt mennä minne vain, palaisin itsenäisyyspäivään, sulkisin silmät ja nukahtaisin uudelleen.

No comments:

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...