Wednesday, December 02, 2009

Prinssitön joulu tekee tuloaan ja silti.

Olen joutunut myöntämään, että tarvin miestä. Tarvin miestä kirjahyllyni kuljettamiseen. Tarvin miestä kirjahyllyni kokoamiseen. En halua pyytää apua, sillä ennen kuin huomaankaan mies asettelee jo omia kirjojansa hyllyyni.

Tällaisista unista ja tunnelmista herään kauhuissani ja rutistan Teroa onnellisena siitä, että se ei ole aikeissa vallata mitään.

Okei, myönnettäköön että miehenkaipuu on viime aikoina saanut myös muita naurettavia ulottuvuuksia.

Koulun ruokalassa katselimme häikäistyneinä nuoria pariskuntia, joiden pikkuruiset vauvat ehkä tapasivat toisensa ensimmäistä kertaa. Äitiensä ja isiensä sylissä nuo suloiset pallerot riehaantuivat nauramaan ja kurottelivat toisiaan kohti. Näky oli todella koskettava ja seurasimme tilanteen kehittymistä pitkään.
Essi: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista vauvaa.
Minä: Mää alkaisin varmaan itkemään, jos saisin pidellä sylissä tuollaista miestä.

Ja tytöt ymmärtävät. Meillä on samat kosketukselle herkistyneet aistit, sama käyttämätön iho. Yksi liikuttuu pallopelin katsomossa painautuessaan takana istuvaa vasten ja nauttii ruuhkabussien lämmöstä ja läheisyydestä, toinen toivoo puudutettua poskea sivelevän hammaslääkärin jatkavan vielä, kolmas suostuu lopulta työkaverinsa hierottavaksi, vaikka on koko elämänsä ajan inhonnut sitä - hieromista ja työkaveriaan.

Ryhmäytymisharjoituksia tehdessämme koulussa tunnen fyysistä kipua, kun selkään piirtäminen loppuu. Kierrellässäni miesten vaateosastolla hymistelen mielessäni. Eiväthän nämä tiedä, että se tulee mun pikkuveljelle.

Joulu tulee, veljet lipuvat kotiin tyttöystävineen, onnellisine parisuhteineen. Kuka minun laivani keikautti näin? On ankkuroiduttava omin voimin. Minulle ei tipu raaputuskalentereita postiluukuista. Neuvokkaana tyttönä kävelen stockalle ja ostan kalenterin itse itselleni, olenhan oman onneni seppä. Ja yhtä joulupukkia lähempänä pääpotista.

Puheviestinnässä kävimme mielenkiintoisia keskusteluja nonverbaalisesta viestinnästä. Nonverbaaliset viestit ovat paljon voimakkaampia kuin verbaaliset viestit ja niissä on herttaista myös se, että ne ovat yleensä tahattomia, vilpittömiä. Kehonkielellä toista on vaikeampi huijata, vaikka pokerinpelaajat ja muut pelaajat yrittävät kyllä sitäkin.

Emme voi olla olemassa lähettämättä nonverbaalisia signaaleja. Niitä on kaikkialla vuorovaikutuksessa. Oli hassua kiinnittää huomiota siihen miten suhtaudumme eri murteita puhuviin ihmisiin, tai pizzanpyörittäjään, joka ystävällisyyttään laskee kätensä olalle kysyessään maistuiko ruoka. Ja sitä kuinka monin eri tavoin voimme tulkita niinkin pienen eleen kuin sen, että toinen vilkaisee kelloon silloin kun puhumme hänelle. Omaan nonverbaliikkaan on melko häiritsevää ruveta kiinnittämään huomiota, tällainen elehtijä tuntee nimittäin itsensä äkkiä hyvin paljaaksi.

Lukevatkohan vastaantulijat kehoni huulilta, että pidä minua hyvänä tai kuolen!? Eivät ne tunnu ainakaan piittaavan syyllistymisestään törkeään heitteillejättöön!

Nonverbaliikasta esitelmöivä poika pohti sen kulttuurisidonnaisuutta sanomalla, että olishan se aika hassua, jos mää alkaisin tässä suutelemaan sinua poskille kun me nähdään tuolla koulun käytävällä. Paitsi humalassa, lisäsin, koska kehitin mielestäni hienon teorian siitä, että kulttuurisidonnaisuus ei vallitse ainoastaan eri maiden tai alueiden välillä vaan esimerkiksi baarikulttuurissa pätee ihan omat nonverbaaliset sääntönsä. Joo mutta humalassahan muutenkin kaikki onkin mahdollista, poika suihkautti takaisin, määki kuulin kerran yhdestä tytöstä, joka tuli kotiin kenkä vain toisessa jalassaan! Ihailtavan nopea reaktiokyky. Pakko sanoa.

Kysyin nonverbaliikasta esitelmöivältä pojalta lukiko siinä sen kirjassa mitään tukan sukimisesta, koska huomasin tekeväni sitä taukoamatta. Ei siellä kuulemma lukenut. Opettajan arvio oli, että sillä haetaan hermostuttavissa tilanteissa jotain turvaa. Pojan arvio oli, että olen vain lukenut niin paljon satuja, että olen oppinut, että prinsessat sukivat.

Pienestä asti meitä aivopestään visiolla puolesta valtakunnasta, jonka prinsessa ja prinssi yhdessä jakavat onnellisina elämänsä loppuun saakka. Se on se onni, jota kohti opimme pyristelemään. Onko se siis ihme, että olen turvaton prinsessa?

Onneksi perheitä on monenlaisia. Yksi on se, joka viettää koko viikonlopun mittaisen pikkujoulun ensin pärtsäämällä Oulun yössä ja sitten herkutellen ja völläten sunnuntain itsenäisyyspäivän kunniaksi. Meillä onkin aika monta itsenäisyyttä siinä juhlittavana. Ykköstukikohtaan linnoittautuneina voimme antaa toisillemme sitä lämpöä, jota kaipaamme ihmissuhteista, joita muutoin emme kaipaa.

Kun verbaalinen ja nonverbaalinen viesti ovat keskenään ristiriidassa, uskomme nonverbaalista viestiä. Elän melkoisessa ristiriidassa itsekin kokoajan enkä aina tiedä mitä elämässäni tehdä. Se, että Jose Gonzales laulaa What's the point with our lives if we've aint time care for love ei varsinaisesti auta asiaa. Puhun miehistä. Puhun miehestä. Varsinkin siitä, jota ei ole.

Mutta näkisittepä kun nukahdan, kun istun parvekkeellani aamuteellä, kun tulen kotiin pitkän päivän jälkeen keskelle hiljaisuutta, haukkaan omppua, askartelen joululaulujen soidessa tai kun siivoan omia jälkiäni. Muikeasti hymyillen.

3 comments:

annaelinaa said...

Ja nythän mää tarkistin ne sanat ja Gonzalesin viesti onkin täysin vastakkainen:

What's the point
if you hate, die and kill for love.
What's the point with a love that
makes you hate and kill for.

Kylläpä voi ihiminen kuulla mitä haluaa. Tai ei halua. Niin kuin silloin kun loukkaannuin pojille, jotka sanoivat, että mulla on kaksoisolento ja mittailivat katseellaan ja nyökyttelivät hyväksyvästi. (BB-KÄTLIN)

Kuulin, että kaksoisleuka.

Anonymous said...

Eksyin sun blogiis yhden toisen blogin kautta, ja härreguud,oon ihan myyty. Kateellinen ja myyty. Miten joku osaakin kirjottaa noin! Ite oon aina tykänny sanoista ja painetusta tekstistä, mutta en saa koskaan sormieni ja pääni välistä yhteyttä toimimaan niin, että ite kykenisin jotakin hienoa tuottamaan. Osaat myös pohtia ja tarinoida niin kadehdittavasti!

Luin kahden päivän aikana sun blogis alusta loppuun. Outoa, että jonkun uppo-oudon elämä voi sut niin viedä mukanaan:)Ylistys sanoille, kielelle ja ihmisille jotka rohkeesti uskaltaa itteensä kirjottaa toisille ihmisille, vaikka kirjottaakin varmaan ihan ittensä takia, mut siltikin:)

Ihan kuin olisin jonku elämänkerta romaanin lukenu.

Mun on pakko suositella sulle musiikista Jeff Buckleytä(siinä oli jumalainen äijä, miks parhaat aina viedään?)ja Adele19( varsinki siltä biisi hometown glory) ja vaikkavaikkamitä..Mut nuo kaks ainaki!

annaelinaa said...

No kiitos! Tällaisissa pikkujoulua edeltävissä tunnelmissa aivan herkistyy, kun saa näin ihanaa palautetta.

Jeff Buckley soi ajoittain kyllä, Adele19:sta en ole ehkä kuullut, mutta huomenna ajan kanssa! :)

Tulipa nyt kyllä hyvä mieli.

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...