Saturday, December 12, 2009

Hyvvää elämää?

Vieläkin on ihan uskomaton tunne kuulla, että joku lukee. Vaikka kirjoittaakin vain itselleen - ja ehkä juuri siitä syystä. Ei sellaista osaa oikein odottaa, eikä sitä ymmärrä; joku lukee!

Silloin kun on äiti, joka hakee pienessä merenrantakaupungissa juna-asemalta lapsuuden kotiin juhlajuomakaupan kautta, pikkuveli, joka kiihkeästi meuhkaten tiedustelee uudesta hellusta (tässä perheessä sana kulkee, paisuu ja värittyy) ja joka korjaa rikkinäisen tietokoneen, johon on arkistoituna allekirjoittaneen koko elämä sekä pikkujoulut, joissa kaikki ihanat old-school-tytöt kerääntyvät yhteisten muistojen ja saman uima-altaan äärelle voi vain todeta, että hyvvää elämää! Minä elän, aa-haa.

Kävin aamulla draamakasvatuskoulutuksessa, jonka teemana oli yksinäisyys. Olin rikki, eksynyt ja myöhässä, kun saavuin paikalle, mutta kun sain (AA-kerhon omaisesti) tunnustaa muille nukkuneeni viimeyönä kolme tuntia ja ahmivani kotimaisia omenoita ja Arno Kotroa, alkoi helpottaa. Toisten mielestä Arno saisi ylpistyä tästä rinnastuksesta.
Päivän oivallus liittyi erilaisuuden samanlaisuuteen. Toisten kohtaamiseen. Hakeutuvatko ihmiset samanlaisten ihmisten seuraan? Muutaman puheenvuoron kuunneltuani rohkenin esittämään mielipiteeni siitä, että kyllä hakeutuvat. Samanlaisuus on nimittäin erittäin suhteellista. Asun kerrostalossa, joka on täynnä opiskelijoita. Silti tunnen voimakkainta samanlaisuutta 50-vuotiaan bussinkuljettajamiehen kanssa.

Henkilökohtaisella tasolla tärkeintä oli tietysti itsensä voittaminen. Monta kertaa. Tein jännittäviä, pelottavia, vapauttavia, ihania draamaharjoituksia, jollaisiin kaikilla ihmisillä pitäisi olla mahdollisuus. Kauheeta miten sitä herää siitä todellisuudesta, jossa ottaa itsensä aivan liian vakavasti. Minä otan.

Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen.
Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään. Jotain olen siis viime keväästä ottanut mukaan, vaikka en tiedä onko oppi minulle hyväksi. Eikä kukaan tiedä. Mihin luottaa silloin kun ei mihinkään?

Onneksi on tällaisia iltoja, joina kaiken saa nollata ja kaiken saa unohtaa. Olla tai olla olevinaan oma sama itsensä kuin joskus, se jota odotetaan juhliin ja se jota halataan pitkin iltaa ja se jonka kanssa rupatellaan ja nauretaan. Se, joka näyttää siltä kuin tietäisi mitä tekee. Se joka voi kertoa opiskelevansa, hyvin menee juu juu, joo ja Oulussa kans oikein tosi hyvin, ja kertoa töistä, joita niitäkin on saanut.

Oikeasti, älkää antako mulle enää yhtään tota terästettyä glögiä.

1 comment:

Anonymous said...

hyviä tekstejä! :)

"Sen sijaan en osaa ottaa vakavasti toista. En osaa tai en uskalla. En ketään muuta kuin Alvarin, joka ei satuta, joka ei tee inhimillisiä virheitä. Koska ei ole todellinen. Pelkään ihastua. Pelkään haavoittua. Haluan pysyä siinä, missä langat ovat käsissäni, vaikka niiden päässä ei sitten tanssisi ketään."

Tuosa meikä on kans kyllä aika samoilla linjoilla, ei vaan uskalla ihastua. Rakastua. Alvarin tosin vaihtaisin ehkä Ainoon tai Johannaan. :D

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...