Friday, November 20, 2009

Pitää muistaa elää, elää, elää, ee, ee, ee, under my umbrellaa, elää elää ee ee ee ee e ee!


Riidassa risteileviä ajatuksia pienessä päässä. Elämästä. Tänään ei niinkään muiden - omasta.

Se on yksinäisintä ikinä. Se elämä, joka ennen oli, kasvaa villiä nurmea ja rehottaa ja lojuu. Varmaan siinä viidakossa asuukin jo joku muu. Ahdistus omista väliin jääneistä tenteistä (ryhdisty! niitä on yhteensä yksi!) ja omista laiminlyödyistä, odottavista opinnoista pilkahtaa välillä mielessä. Nämä, pölyn rinnalla, ovat lähinnä niitä lojuvia asioita.
Kasvaviin kuuluvat maksamattomat laskupinot sekä paniikki verkkokurssille tehtävästä runokurssisuunnitelmasta ja ensi lauantain laulukeikasta, jota varten reenaaminen ansaitsisi enemmän aikaa. Kysyivät oliko meidän nimi Unohdettu juhannus vain Unohtumaton juhannus, julisteet piti saada painoon. Tässä tilanteessa unohtumaton olisi ollutkin aika paljon liikaa luvattu!

Ehkä tekemiseni olivat ennen sen laatuisia, että ne oli helpompi pitää järjestyksessä; olla tilanteen tasalla ja organisoitu. Mutta silti! Kuka on tämä Anna, joka saa ylinopeussakot taas, unohtaa peruuttaa hammaslääkäriaikansa ja nukkuu toista viikkoa ilman lakanaa, koska ei ole ehtinyt vaihtaa uutta?

Toisinaan perfektionistiksikin tituleeratulle asioiden järjestymistä rakastavalle ihmiselle on sietämättömän hirveää tulla riivatuksi tiedolla valkotakkisesta miehestä hermostuneesti ravaamassa työhuoneensa ovella toistelemassa nimeäni, joka ottaa kaiun pitkän käytävän tyhjistä seinistä. Ja niin turhaan oman huolimattomuuteni vuoksi hukkaan kuluvasta arvokkaasta ajasta, jonka mies käyttää laskua peruuttamattomasta ajasta kirjoittaen ja inhosta tällaista itsekkyyttä kohtaan väristen.

Joulufiksaatiolleni vuosikausia selän takana naureskelleet läheiseni voisivat järkyttyä, jos kuulisivat, että en ole askarrellut vielä joulukortteja, olen ostanut yhden ainoan joululahjan ja leiponut torttuja vasta kahdesti, vaikka on jo marraskuun loppu! Onko tosiaan? Minne se marraskuun alku meni? Olen unohtanut olla olemassa.

Toisaalta elämä juuri nyt on parempaa kuin koskaan. Olen pidemmällä, olen enemmän. Luokassa olen välillä aivan täysillä. Kotona saatan huomata, että mikään muu ei tuokaan samanlaista iloa kuin työ, mikään muu ei välttämättä huvita.
Olen huono ystävä. Pikkuisen täytyy pinnistellä keksiäkseen muita puheenaiheita, jotta en kävisi muiden hermoille, ja siksikin, että kukaan ei kuitenkaan voi ymmärtää miten mukavaa tämä on, miten paljon olen oppinut, miten paljon olen saanut. Tämä on vain mun ihan oma juttu. Ja juuri se tekee vähän yksinäiseksi.

Taidan olla naimisissa tän työn kanssa, tai ainakin, jos se kysyisi, vastaisin hetkeäkään empimättä tahdon.

Junamatka sujahti ihan liian nopeasti kirjallisuusportfolioita lukien ja kommentoiden. Tunsin halua istua pokkana kyydissä ainakin Raaheen, jotta olisin voinut vielä jatkaa viisaiden lukiolaisten tunnelmien parissa. Hulluutta - I know, RAAHEEN!? Joku raja.

Olisi helpottanut, jos saunatonttu ei laiminlöisi kodin siivous- ja ylläpitämisaskareitaan. Olisi se edes voinut käydä kaupassa! J
oka tapauksessa tuntui suurenmoiselta päästä omaan kotiin Ouluun, vaikka sateiseenkin. Nukkua omassa lakanattomassakin sängyssä, saada kiinni omista unista, polttaa kynttilää, joka tuoksuu täällä viettämilleni vuosille. Oli ihanaa nähdä parasta ystävää ja vapauttavaa itkeä elokuvissa (500 Days Of Summer!!!), kun joku oli lukenut mun ajatukset ja tehnyt niistä leffan. Tärkeää oli muistutus siitä miltä rakastuminen tuntui. Pohtia sitä vielä hetki glögin ääressä.

Työ ja vapaa-aika. Kun minusta isona tulee opettaja, täytyy minun löytää aikaa ja oikeanlainen tapa yhdistää nämä kaksi, erottaa nämä kaksi. Havahduin työpäivän päätteeksi saapuneeseen viestiin Somebody call 911, that little shorty is coming to Oulu today! En halua työn, oli se kuinka hyvää tahansa, jyräävän kaikkea sitä muuta, mitä rakastan. Jyräävän minua. Aionkin viettää mahdollisimman epäopettavaisen lauantain ykkösketjun + Kuopion vahvistuksen kanssa parhaille jutuille naurusta ulvoen ja tanssilattialla valomerkkiin jortsaten.
Siis heti kun saan nämä loput portfoliot luettua, ensiviikon kokeet ja valmistavat tunnit suunniteltua, runokurssisuunnitelman tehtyä ja käytyä musareeneissä.

Tai sitten AHAA, suunnitelman muutos, join juuri 20 päivää vanhaa maitoa ja nyt vain odotan kuolemaa.

1 comment:

Anonymous said...

hei pikkunen, et oo huono ystävä. kukanenki meistä sortuu hehkuttamiseen aina välillä, ja parhaat ystävät eivät kyllästy ikinä kuuntelemaan. ei mee varmaan päivääkään ettenkö mainitsisi jollekki kuinka paljon tykkäät työstäsi, se on nimittäin mielestäni niin ihailtavaa. joten soita toistekki <3

m

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...