Thursday, November 05, 2009

Jälki

Ihminen on varmasti onnellisimmillaan silloin kun saa käyttää koko kapasiteettiaan. Kun saa haastaa itsensä, kun selviytyy, kun saa jotain aikaan. Jonkin jäljen.

Toisin sanottuna juurikin silloin kun voi käydä ostamassa oman runonsa kaupasta painettuna runoantologian ensimmäiselle lehdelle. Saadessaan laulaa valitsemiaan tekstejä, melodioita, tunnelmia niin että joku säestää ja joku toinen kuuntelee. Suunnitellessaan oppitunteja kaiken luovuutensa voimasta. Nähdessään myöhemmin oppilaansa silmiin syttyvän kiillon, kun opetus synnyttää oivalluksen pienessä ihmisessä. Ei ole parempaa. Niin, ei kai.

Minä olen onnellinen. Olen kuitenkin myös kohtuuton, ja pölyjä kirjahyllystä pyyhkiessäni kolahtaa tää aika lujaa:

Sitä unta
jossa riipun, riipun ja putoan
en ole enää nähnyt.
Nyt harhailen tuntemattomilla asemilla
matkalaukkuja raahaten
vain muutama minuutti aikaa junan lähtöön.

Pidä kiirettä, minä vanhenen.

Eeva Kilven se on. Niin kuin suurin osa maailman hienoimmista runoista. Tunnen toisinaan itseni vähän hölmöksi odottaessani iltateen aikaan, että joku kiipeäisi parvekkeelleni katsomaan kuinka ihana tyttö oikeasti olen, että en menisi aivan hukkaan.

Onneksi iltateehetki on vain kerran päivässä, tulee ja menee. Junat ja rautatieasemat ovat halpa konsti koskettaa minua. Jokin niiden kaihoisuudessa on aina vain vailla vertaansa. Ja minä aina pakkaan.

Sunnuntaina on isänpäivä. Askartelin oppilaitteni kanssa kortin ja ajattelin leipoa. Isät ovat tärkeitä ihmisiä. Heiltä opitaan madon asettaminen koukkuun, pyöränkumien pumppaaminen, sähköyhtiöiden kilpailuttaminen, haaparouskun ja leppärouskun erottaminen toisistaan, ja oikean ja väärän, se, mitä puoluetta kannatetaan ja se, että on muistettava olla varovainen liikenteessä!
Heidän kanssaan nostetaan oman pihan perunat, käydään raveissa, nauretaan Uutisvuodolle ja käännetään lettuja ilmassa silloin kun äiti ei ole kotona. Lohduttomuus (esimerkiksi paperiseinien läpi kuultu koko yön kestänyt sellainen) vetää isän sanattomaksi ja saa hänet tuomaan aamulla vuoteeseen kupillisen itsekerättyjä ja sokeroituja hilloja. Olemassaolomme perustuu isiemme olemassaololle.

Hymyilyttää kun sullon viikonloppukassiini myös tanssikengät ja -laukun. Muutkin tytöt, minun tyttöni, kerääntyvät pieneen sympaattiseen paperitehtaiden, huumeiden, kampaamoiden ja vasemmistopuolueen luvattuun merenrantakaupunkiin osoittaakseen kiitoksensa kömpelöiden lohdutusten ja vaivaantuneiden hellyydenosoitusten vuosista ja niistä, joina pääsi vielä istumaan hartioille nähdäkseen pidemmälle.

Kemiläisen klubin tanssilattia ja karaokestage kutsuvat muistoja verestäviä veteraanibailaajia. Niissä on monia jälkiä, joihin on kivaa aina pitkästä aikaa koettaa sovittaa itseään. Ottaa mittaa, tehdä uusia. Mutta ei pää edellä enää. Kemin yöt eivät aina ole olleet niitä kaikkein armollisimpia. Tällä kertaa turvatyynykavalkaadini saa kuitenkin jäädä toimettomaksi juhlamielin, koska ajattelin ihan oikeasti muistaa.
Olla varovainen liikenteessä.

1 comment:

Anonymous said...

Jälki-istunto.

Mä ajattelin joskus ehkä samaa, eri kuvin, että kun on jokin väylä, jota pitkin pääsee kulkemaan, ikään kuin purkautumaan, ainakin olemaan, mutta samalla murtautuu ulos olemisestaan. Tai laajentaa sen.

Se voi olla juuri yhteisö ja paikka siinä, tehtävä, palaute, huomio...

Mut ihan yksinkertaisimmillaankin. Sana.

V

Pehmeä on uus kova!

Jarkko kertoo torpanneensa perääni kyselleen ystävänsä aikeet ilmoittamalla, etten olisi kiinnostunut hänestä. Kun naureskelen sille, ettei ...