Tumma juttu. Ja kumma.

Kummallista miten Jyväskylällä on ollut aina hoitava vaikutus minuun. Siellä aika on pysähtynyt ja elvyttänyt kerta toisensa jälkeen.

Karkasin sinne kotoa 16-vuotiaana, kun kuviot kävivät liian ahtaiksi ja maailma kaatui päälle. Isoveljeni kertoi juuri löytäneensä valokuvia ajasta, jolloin pikkupojista ei ollut tietoakaan; istuin boheemin nyt jo puretun kaksion sohvalla lukemassa Sweet walley highta. Olin niin alussa. Söimme tulista keittoa, pelasimme aliasta ja pääsin mukaan keskusteluihin, joita muualla ei käyty. Mikä tärkeintä, kauaksi keskusteluista, joita muualla käytiin. Isoveljen kaverit olivat kylässä Venäjän tuliais-aperatiiveineen. Minuakin kestittiin ja kohdeltiin kuin prinsessaa - ja mikä huomionarvoista ja epätavanomaista - kuin prinsessaa, jolla oli jotain sanottavaa. Eikös meillä ollut silloin aika mukavaa?

Karkasin sinne, kun odotin sotatantereiden kauhua takaisin kotiin ja murruin ikävään ja pettymykseen, kun tätä ei ennakkotiedoista poiketen päästettykään lomalle, vaan mielivaltaisesti työllistettiin ihmisten tappamisharjoituksilla vielä kolmannenkin viikon ajaksi. Silloinkin Jyväskylän kehto keinutti parhaisiin uniin ja siihen oloon, joka niitä seuraa.

Samojen metsäkauriin silmien heijastus linja-auton ikkunasta, kun on niin pimeää, ettei ulos enää voi nähdä. Vuosia on tuota väliä ravattu - isoveljen mielestä turhan harvoin - mutta silti. Särjytty, eheydytty, iloittu, pelätty, vihattu, rakastettu, kai sekin on sanottava. Kastettu lapsiakin. Kouluja on käyty, niistä on joitain todistuksiakin olemassa. Läksyjä on luettu, jätetty lukematta ja nyttemmin myös annettu. Samoja asioita pakenevat oppilaat ja opettajat.
Samoja asioita pelkäävät. Viimeisellä tunnilla opetin tänään aivan ihanalle ekaluokalle uskontoa. Laitoin luokan nurkkiin kiinni tunnekortit, joissa oli iloiset, surulliset, vihaiset ja pelokkaat kasvot. Sanoin aina jonkin asian kuten isoäiti, pimeä, maksalaatikko, lumisade, matematiikka, sumopaini ja oppilaat hakivat paikkansa luokasta sen mukaan millaisia tunteita asia heissä herätti. Tehtävää jatkettiin niin, että he kiersivät ryhmissä eri nurkissa ja keskustelivat siitä mikä heidät tekee oikein surullisiksi tai vihaisiksi.

Pelkonurkassa veti sanattomaksi, kun viisas ja kaunis pieni tyttö vakavoitui ja kertoi ääni väristen pelkäävänsä vanhempiensa eroa. Siihen toinen jatkoi, että pelkää vanhempiensa kuolemaa. Muut nyökyttelivät ja katsoivat anovasti kuin odottaen minun vakuuttavan, ettei ole syytä huoleen. En pystynyt siihen. Kamalaa olla kyvytön tuollaisen haavoittuvaisuuden ja lohduttomuuden edessä. Pelosta voi vain keskustella, sen aiheuttamista tuntemuksista, ehkä se lieventää niitä. Totesin avuttomana, että ymmärrän hyvin, että se pelottaa. Iho meni melkein kananlihalle. Että tiedänkin kuinka voi pelottaa. Että näitä pelkoja ei voi tehdä tyhjiksi. Että niitä tulee lisää ja että niiden aiheellisuus tuodaan hyvinkin näkyviin sitä mukaan kun kasvaa vanhemmaksi.

Poikiin, jotka vihasivat tyttöjä, koska nämä saattavat suudella suulle (sanasta sanaan näin - aika hellyyttävää tohkean seitsenvuotiaan suusta!), vihasivat koulua, koska siellä on tyttöjä, jotka saattavat suudella suulle ja pelkäsivät auttamista, koska jos auttaa tyttöä, se saattaa suudella kiitokseksi suulle, oli paljon helpompi suhtautua. Okei ja sitten siihen, joka perusteli auttamispelkonsa sikainfluenssalla, mikä oli minusta aika terävää, kun todellinen syy siirtyä pelkonurkkaan oli tietysti ryhmäpaine.

En loppujen lopuksi tiedä missä Jyväskylän taika tällä kertaa piili. Ehkä pienissä veljenpojissa, joista pienemmänkin luottamuksen vihdoin voittaa itselleen. Yöllisissä itkupotkuraivareissa, joita välttääkseen lakkaa itse vaikka hengittämästä. On vapauttavaa huomata murehtivansa vain sitä, miten pienen ihmisen voi tehdä onnelliseksi, kuinka hänet saa kokemaan maailman turvallisempana paikkana, kuinka riippuvainen pieni ihminen voi olla, kuinka joku voi olla kokonaan minun varassani. En tiedä mitään suurempaa, kuin olla häntä varten.

Oma oleminen ja kaikki mikä siihen liittyy on silloin aivan toisarvoista.

Tai ehkä taika oli vanhemman enkelin äänessä aamulla, kun se herättää silittämällä päätä pikkuruisilla kätösillään, haluaa tulla viereen sohvalle nukkumaan ja ottaa pikkuautotkin mukaan, jotta voidaan heti herättyämme leikkiä. Tietämättään se puhuu niin viisaita. Tykkää kaikista hyvistä jutuista niin kuin mustista torvisienistä, hipsuttamisesta ja minusta.

Tai amerikkalaisen Alvarin kohtaamisessa tanssilattialla ja ihan vain sen huomaamisessa, että tällaisetkin kohtaamiset ovat mahdollisia. Toisin kuin yleisesti kuvitellaan alvaruus ei ole kuollut sukupuuttoon. Jotkut voivat vielä oikeasti koskettaa ja ainakin joillain heistä on prinssin nimi.

Tai sitten Dave Lindholmin keikan seuraamisessa kosketusetäisyydeltä. Tunteet ryöppysivät ja ravistelivat ja olin ymmärtävinäni mistä tässä elämässä on oikein kysymys.Viimeisen biisin soidessa kaikki loksahti kohdilleen, pidin sinusta siinä kaikki. Siinä kaikki.

Ja taas, sunnuntaina, istui linja-auton kyydissä sieluhoitoa vastaanottanut nuori neiti rauhoittuneena, saapumistaan paljon eheämpänä, tasapainoisempana, omanarvontuntoisempana. Asiat järjestäytyneenä mittasuhteisiinsa. Perui vannomiset itselleen siitä, ettei kuule enää loppuvuonna kertaakaan tiettyyn yhtäaikaa huvittuneeseen ja epäuskoiseen et-voi-tosissasi-elää-tuota-elämääsi-noin-vaikka-se-olisi-kuinka-sinun-äänensävyyn lausuttua Voooi Anna-a:ta, jota seuraa tiuha puhelimen voluumin näpytys myötähäpeän vallassa hiljemmalle, jotta ihana ja kunnollinen poikaystävä toisesta maailmasta siinä vieressä ei kauhistuisi aivan suunniltaan.

Ainoastaan enää hymyilytti; niinpä, voi minua, voi elämää. Se on aika ihmeellinen. Ja hyvä ironian ja huumorintaju sillä on myös. Ja draaman. Meillä on siinä juurikin aika monta yhdistävää tekijää.