Junassa ihmiset
koettavat arvailla miksi tyttö itkee.
Kirjoittaa pois pettymystä valvotuista öistä,
naurettavista odotuksista.
Katselee ulos, ei ole enää matkalla minnekään.
Hapuilee maisemasta sanoja, joihin sitoa
lamaannuksen ja epäuskon,
katseen, jonka tietää pyytävän lähtemään
mutta jalat eivät liiku.
Kuristava arvottomuus.
On yksi asia kulkea pässinä narussa
ja toinen jäädä seuraamaan, vaikka narukin
on katkaistu,
ja vaikka pässin on moneen kertaan jo
käsketty painua helvettiin.
Yritys maalailla mitään odotettavaa tuleviin vuosiin
- onko niihin pakko herätä voi luoja -
on todellakin yritys.
Kun on saanut kunnolla turpaan, jos edes sitäkään,
se, että itse on ollut kiltti ja hyvä(uskoinen)
että tietää tehneensä monta asiaa oikein
ja että hämärästi muistaa olleensa aikaisemmin elämässään hiton hyvä tyyppi
on anorektinen lohtu.
No comments:
Post a Comment