Thursday, August 06, 2009

Stockholm-syndrome

Ihana ensimmäinen ihan vain omassa kodissa vietetty huoleton lomapäivä.

Saapuessani ressasin vain siitä, että aurinkoinen keskipäivä tuhraantuu ajomatkaan. Sitten juoksin pää kolmantena jalkana kuumuudesta melkein savuavalle parvekkeelleni tulikuumaan paahteeseen ja ressasin siitä, että yhtään ei huvittais, mutta kun ensviikolla ehkä jo sataa. Samalla luin Anni Sinnemäen Aleksis Kiven katua, jotten ressaantuisi siitä, etten ole vieläkään löytänyt sille aikaa. Arvatkaa ressasiko kun kokoajan käsi väsyi, ja piti ressata siitä, ettei kirja heitä varjoa vartalolleni. Tuntui pahalta ja oksetti ja lopulta ryömin sisälle haavojani nuollen syvästi pettyneenä omaan kestävyyteeni auringonottajana ja kivun sietäjänä. Kellahdin auringonpistoksen saaneena sängylleni ja silmänräpäyksessä nukahtaessa ressasin miljoonasta tekemättä jäävästä asiasta yhtäaikaa, tosin ihan eniten siitä, kerkeäisinkö vessaan kun kohta oksentaisin.

Herätessä ressitaso oli niin korkea, että häpeissäni pesin koneellisen pyykkiä, purin matkalaukut, tiskasin ja siivosin hurjana, tein taivaallista fetasalaattia, hoidin puhelimessa juoksevia asioita ja luin ammatillisesti kiinnostavan syksyyn orientoivan artikkelin, jollaisia äiti ystävällisesti ottaa talteen ja joiden lukemiseen en oikeasti koskaan saa revittyä tarpeeksi aikaa tai mielenkiintoa.

Joojoo palataan alkuun ja viivataan yli se huoleton.

Jotkut muut osaavat olla huolettomia, jätettäköön se suosiolla heille. Minä en osaa.

Päivä kerrallaan ei vaan istu minuun. En omaa sellaista asennetta ja sen puuttumattomuus ulottuu kaikille elämänalueille. Meitsi ei relaa, skenetä eikä ota chillisti. Suhteet, joiden alussa sovitaan, että otetaan päivä kerrallaan tuntuvat hyviltä ajatuksilta juuri sen yhden päivän. Uskottelen itselleni ja muille että pystyn tähän, kunnes jo löydän itseni ahdistumasta MITÄ MIKSI SE OTTAA MUA KÄDESTÄ, MIKSI SE ESITTELI MUT TUOLLE NAAPURILLEEN, LUULEEKO SE NYT ETTÄ SE OMISTAA MUT, MITÄ TÄÄ TÄMMÖNEN PELI OIKEIN ON?! MITÄ TUO AJATTELEE NYT KUN SE KATTOO MUA NOIN, EN KAI MÄÄ VAAN JUST LUVANNU LIIKAA, VOINKO MÄÄ LÄHTÄ SEN KANSSA KAHVILLE KUN MÄÄ EN HALUA SEN KANSSA NAIMISIIN, EHKÄ...VAI HALUANKO? HALUAAKOHAN SE MUN KANSSA NAIMISIIN? AI HUH, SE SITOIKIN VAAN KENGÄNNAUHAT. LOUKKAANKOHAN SITÄ JOS SANON ETTÄ OLISIN TÄNÄÄN MIELUMMIN YKSIN. TAI VARSINKIN KUN OLISIN TÄNÄÄN OIKEASTI MIELUMMIN TON TOISEN KANSSA?!?! Ja koska olen ollut myös sillä MITÄ MIKSI SE EI OTAKAAN MUA YHTÄKKIÄ KÄDESTÄ ENÄÄ -puolella, tiedän miten kammottavaa se voi olla ja vältän tekemästä niin kellekään, vaikka - mitä huijausta - eihän sitä voi välttää. Välttämisen onnistumisesta eli epäonnistumisesta voi aina ressata kuitenkin.

Paineen alla olen hyvä ja tehokas ja kiireessä kovin tärkeä. Kaikille. Maapallon pyörimiselle. Mun navan ympärillä. Sitten kun kädet eivät ole enää sidotut suorittamiseen, ne halvaantuvat.
Kun on liiaksi aikaa ajatella, saatan tulla kamalan surulliseksi. Olen taas pieni tyttö keskellä suurta avaruutta, johon on aivan liian helppo hukkua. Ja yksin.

Yhtäkkiä olen yksin.

Hermosavuilla jo viilenneellä parvekkeella tuli mieleen, että häijyt perivät tämän maan. Se on niin väärin. Ruokin tätä älyttömyyttä itsekin kaipaamalla niitä, jotka ovat olleet inhottavia. Myönnettäköön, että tunnen toisinaan itsenikin pikku-julmuriksi, joten pitäisi kai nähdä lohdullisena se tieto, että meille käy lopulta ihan hyvin. Olemme kaivattuja. Saamme pahat tekomme anteeksi. Perimme maan, jonka rakennusaineena on käytetty murskaamiemme sydämien silppua.

Jos aamut ovat lempihetkiäni, niin erityismaininnan ansaitsevat myös nämä illat parvekkeella vilttiin kääriytyneenä kun voi jo tuntea syksyn. Mewin laulaessa You will always be...at least to me tuijotin suurta hohtavaa täysikuuta ja sitä ihaillen katselevaa taivaan ainoaa tähteä ja löysin niistä paljon mautonta symboliikkaa.

Sama kuu on ollut taivaalla jo monta iltaa ja antanut luvan olla levoton. Yksin. Yhdessä. Mutta tähän syksyyn ei kukaan pääse mun mukaan. Mulla on jo kaikki mitä tarvitsen. Mukanani kannan ainoana todisteena kesän olemassaolosta jälkeä kädessä, johon joku sammutti savukkeensa.


No comments:

Alvar II

Kymmenisen vuotta, kaksi vakavammin otettavaa parisuhdetta (ja useaa vähemmän vakavasti otettavaa) myöhemmin, unelmieni miehen  Alvar Ainutl...