Sunday, July 12, 2009

Sanovat sitä rakkaudeksi

Se on jo heinäkuu, ihan liian pitkällä. En soisi millään kesän loppuvan. Lasi on puolityhjä, vai onko se puolitäysi? Mitä tähän kesään tulee, lasi on ollut ehdottomasti jatkuvasti tyhjillään tai sitten se on ainakin täytetty uudelleen. Mutta tätä kesää ei voi elää enää koskaan. Se on tässä. Se loppuu kohta.

Se juuri onkin hassua elämässä, että kun jonkin luulee loppuneen, olevan ihan kokonaan ohi, se saattaa yllättää vielä jostain joskus, kun sitä vähiten osaa odottaa. Esimerkiksi juurikin seitsemän vuoden päästä. Minulle paljosta täysin absurdista ja mahdottomalta tuntuvasta on yhtäkkiä tullut totta. Hyvässä ja huonossa.

Muistan keväällä pyristelleeni parisuhteen kuolemaa vastaan mielessäni kaikki kauheudet, jotka eroa väistämättä seuraavat, tahattomat ja tahalliset satuttamiset, epäkunnioitus ja kaiken likaaminen. Irrottautumiseen pakollisena osana kuuluva toisen arvon kieltäminen ja toisilleen vieraiksi muuttuminen. Muistan rohjenneeni kertomaan muutamista peloistani siinä eron eteisessä. Sen jälkeen kauhuskenaarioiden toteen panemisesta on huolehdittu aika tarkalleen jokaista mainitsemaani yksityiskohtaa myöten. Jos sen olisi silloin tiennyt, tiennyt kaiken oikeasti toteutuvan, olisiko edes uskaltanut painaa kaasua? Nyt on ollut vaan pakko. Jarruun en ole yltänyt enää pitkään aikaan.

Sinisilmäisyydestä ja hyväuskoisuudesta voi siis olla myös hyötyä. Se on turvatyyny liian suuria kuoppia kohdatessa. Se suojaa estäen suurimpien möhkäleiden iskeytymiseltä kerralla päälle. Tajunta voi ottaa vastaan vain osan kerrallaan, niinpä se jaksaa aina muistuttaa, että tälle on varmasti jokin selitys on oltava! Se uskoo väärinkäsityksiin, siihen, että taatusti entisen poikakaverin kadonnut kaksoisveli on palannut menneisyyden hämärästä ja suudellut parasta ystävääsi elokuvateatterin edessä. Se nyökyttelee tyytyväisenä ja muistuttaa itseään siitä että eiväthän ne parhaan ystävän hiukset nyt edes niin ruskeat ole, pikemminkin punertavat vai mitä. Ja ai vaaleanpunainen paita? Ei, ei parhaalla ystävällä varmaankaan olisi perjantaina vaaleanpunaista paitaa päällä. Hupparia vielä, eihän hän ole ollenkaan huppari-ihmisiä.

En muistanut sellaista kirjoittamatonta sääntöä, että parisuhteen aikana puhutut sanat, asiat, arvot, kaikki, koko parisuhteessa ollut ihminen lakkaa olemasta samalla hetkellä kun parisuhde lakkaa olemasta. Jos jotakin on tapahtunut jonkin parisuhteen aikana, ei hei sitä lasketa!

On joka kerta yhtä karvasta huomata, että parisuhde miinus toinen ihminen ei olekaan yhtä kuin toinen vaan joku ihan muu. Tai ei ihan, joskus se on vielä karvaampaa.

Siksikään en hakeudu parisuhteeseen enää koskaan. En halua mitään keinotekoisia sanoja, joiden voimassaolo määräytyy jonkin keinotekoisen sopimuksen mukaan - sopimuksen siitä ollaanko nyt hitto vie tilivelvollisia toisille vai ei. Hassu käsite tämä viimeaikojen puhkikulutettu tilivelvollisuuskin. Aika etovaa hakea oikeutusta sille kuka saa tehdä kenellekin pahaa. En ole laittanut mihinkään nimeäni alle. Mikään sopimus ei velvoita elämään hyvin.

Kas, ajattelin yrittää silti.

Minulle itselleni kaikessa on kyse toisesta välittämisestä. Kunnioittamisesta. Ihmisyydestä. Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä.


Mikä minä olen arvostelemaan
kenenkään tapaa elää?
Ihminen.

Junan eläinvaunussa katson
vastapäätä istuvaa kissaa.
Painokkaasti se esittää vaatimuksensa
katsoo minuun smaragdisilmillään ja mouruaa
Ja se on kissa.

4 comments:

Anonymous said...

tuo runo on pirun hyvä. mietin että onko "smaragdisilmillään" hyvä vai ei. kirjoittaisin ehkä "se katsoo minuun silmillään" mutta se olisi kenties juuri sitä etäännyttävää peliä. meno peliä. tasoristeyksessä.
smaragdisilmillä on kuvallinen, ne loistavat siinä eläinvaunun hilseilevässä ilmassa sitten erikseen, ja esittävät vaatimuksensa: rakasta ja kirjoita vielä enemmän tai syön sinut kata kärkkäinen.

Elina T. said...

"Jos toiset, joiden luulin rakastavan minua, tietävät loukkaavansa, eivätkä ole siitä lainkaan pahoillaan, voin vain todeta olleeni väärässä."

Oon miettinyt tota niin paljon tän kesän aikana. Tai kun minusta tuntuu, että miussa rakkaus toista kohtaan muuttuu eron jälkeen helläksi kunnioitukseksi toista kohtaan.

Mutta oon saanu huomata, että hyvin harvalla muuttuu. Lähinnä se muuttuu välinpitämättömyydeksi tai katkeruudeksi ja miusta ne on kaksi kamalinta kirosanaa tässä maailmassa.

Inhottaa seurata vierestä, kun entiset tyttö- ja poikaystävät muuttuvat hirviöiksi toisilleen ja vielä raastavampaa saada itse osakseen tuommoista kohtelua.

Onhan se kliseistä sanoa, että aina muka kunnioittaisi ja toivoisi toiselle hyvää. Mutta jotenkin haluan uskoa siihen, että minä haluan toiselle hyvää ja pidän mölyn mahassani ja kivun sisälläni ja etsin toisen keinon selviytyä kuin sen, että nylkisin ja sylkisin toisen ihmisen, jota rakastan tai jota joskus olen rakastanut.

Anna said...

Ehkä nuo smaragdisilmät tosiaan kuulostavat joltain J. Karjalaisen huonomman biisin kertsistä reväistyltä Agrabadabra villejä lubiineja ja smaragdisilmät.

Tai ei vaan Aki Sirkesalolta!!

Mutta niin yllätyksenä kö tää mut tuntien tuleekin, tällä runolla on olemassa todellisuuspohja, jossa kissaa kiiluviin vihreisiin smaragdisilmiin tuijottaessa ei vaan olisi voinut sanoa niistä millään muulla tavalla!

Elina, hyvin sanottu. I'm so with you! Aiheeseen on vaikea lisätä enää mitään, varsinkin jos on sitä kurkkua myöten täynnä.

Mutta syljenkö ja nyljenkö itse parhaillaan kirjallisin asein (eli järeimmin asein maailmassa) ja kuinka kyseenalaista on tehdä se julkisesti, vaikkakin pienellä foorumilla aivan minimaaliselle yleisölle?

Tämä on juuri se minun keinoni selviytyä. Se jonka etsin ja löysin. Ja on aina ollut tilanteista riippumatta. Siitä voi sitten olla montaa mieltä onko se yhtään parempi.

Tietysti olisi parempi olla joskus hienotunteinen ja hillitty räystäästä roikkuva olemassa oloaan anteeksi pyytävä jääpuikko, joka ei muista persikkasiipaleita vaniliajäätelössä ja suukkoja hiuksissaan ja jota ei koskaan ole rakastettu ja joka ei koskaan ole rakastanut tai jos on niin helvetin hillitysti ja vähin äänin nekin tunteet kuolivat pois siitä sopimuksesta, että ei enää seurustella. Tästä eteenpäin. Tänään.

Mutta en tiedä, en jaksa miettiä sitä enempää, en jaksa pelata, ei kiinnosta. En oo vaan sitä semmosta jääpuikkotyyppiä.

Enkä halua rajoittua, jos tuntuu joltain niin siltä tuntuu ja taiteen tekemisessä se mennee ihan ekaksi. Jos miettisi aina sitä ketä mikäkin sana miellyttää tai ei niin ei todellakaan voisi kirjoittaa mitään...

...sellaista millä on mitään väliä!

Ja kyllä naurakaa pois, kutsuin juuri röyhkeästi tätä blogia taiteen tekemiseksi ;D

Elina T. said...

no niin, mutta toisaalta laitat myös itsesi haavoittuvaiseen asemaan kirjoittaessasi tätä. enkä mie koe, että olisit ketään tieten tahtoen satuttanut tai lytännyt kirjoituksissasi. oot lähinnä kirjoittanut tunteistasi. omista tunteistasi.

vihaan niitä suhteiden jälkeisiä "hähähää kummal menee paremmi mulla vai sulla" "häähäää määpä oon jo menny eteenpäin ku sulla on vieläki hampaankolossa häähää" -pelejä.
sillä voisithan sieki täällä avautua et voi maan ja taivaan kaikki värit et en tajuu miks oon sitä miestä koskaan tarvinnutkaan! vain osoittaaksesi, ettei mikään merkinnyt mitään (kun ollaan niin katkeraa niin katkeraa). kunnioitettavaa on kertoa, että merkitsi.
jos menneisyyden siipaleet yms. ei merkinneet mitään, niin ei menneisyydessä, elämisessä, kiintymyksessä, välittämisessä, tai missään yleensäkään ole mitään järkeä.

eteenpäin pitää toki siirtyä, mutta ei se tarkoita sitä, että menneisyys ja omat tunteet pittää unohtaa.

miksi ei saisi kertoa pettyneensä saadessaan välinpitämätöntä kohtelua osakseen? eihän se ole nälvimistä!

Voittaja ei välitä. Eiku.

Eräs ystäväni tapaili Tinder-matchiaan joitain viikkoja jo jokseenkin innoissaan. Lupaavasti alkanut suhde kohtasi päätöksensä, kun Tinder-m...