Miltä tuoksuu veden ääni tanssivan taivaansinen ääressä

Noniin, nyt on opetettu lyriikan kuvallisuus ja kuvarunot.

Tosi hätäisesti ja pintapuolisesti kylläkin. Neljässäkymmenessäviidessä minuutissa ei kerkeä kuin laukata läpi. Ei aikaa keskustelulle eikä runojen lukemiselle tai tulkitsemiselle. Meillä oli kolmen hengen ihana opetusryhmä, jonka sisällä oli kuitenkin tehtävä kompromisseja ja otettava huomioon kolme erilaista näkemystä. Itsensä voi tuntea todella jäykäksi ja typeräksi luokan edessä niin ettei kuitenkaan saa sanotuksi mitään ihan siten kuin haluaisi. Aina voisi tehdä paremmin. Änkyttää ja täristä sitten kotona vasta. Ollapa robotti. Tai hauska. Ollapa hauska ja viihdyttävä ja yhtä aikaa asiantunteva. Ja kyllähän sitä olisikin varmasti hauska, jos ja kun kykenisi hiukan rentoutumaan. Mutta ei silloin kykene tietenkään kun jännittää. Ja siten ollaan robotti-kysymyksen äärellä taas.

On varmaan aika hölmöä tuntea tässä kohtaa riittämättömyyttä.

Miksi ylipäänsä odotin ja vaadin itseltäni parempaa? Minä, joka muutenkin aina onnistun kaikessa vasta toisella kerralla: äidinkielen kirjoitukset, ajokortti, opiskelupaikka, jiiänee. En usko, että epäonnistuminen välttämättä johtuu siitä, että olen huono vaan erityisesti siitä, että en tiedä vielä ensimmäisellä kerralla haluavani niin kovasti onnistua.

Sitten kun lakkaan ruoskimasta itseäni, muistan myös JES-huudot oppilaiden keskuudessa kun alustin aktivoivaa runonkirjoitustehtävää tunnin alussa. Ja muistan, että m i k ä ä n ei varsinaisesti mennyt pieleen. Ja että rakenne oli hyvä ja monipuolinen ja että tuntiaktiivisuus oli huikea ja muistiinpanoja kirjoittaneiden ja runoja kirjoittaneiden ilmeet keskittyneitä. Ja että eturivistä kuiskattiin että ihanaa, ihan kuin olisi taas lukiossa. Ja että arvioitiin ajankäyttö täsmälleen oikein.

Sitä paitsi jos olisin oikea opettaja, huomenna olisi uusi päivä ja uusi yritys (se uusi yritys, se jonka tarvitsen) ja ottaisin jo tilan haltuun ja lakkaisin miettimästä mitä opettaja sanoisi nyt ja alkaisin opettaa oman persoonani kautta. Huomenna tarkistettaisiin kotitehtävä, joka annettiin, ja syvennyttäisi lisää.

Loppujen lopuksi jäi oikeastaan aika hyvä mieli. Opettaminen on melko ihanaa. Varsinkin jos sitä voi tehdä toisen evääksi valmistaman miehisen makkarafeta-salaatin ja äidin ja isin ja kavereiden tsemppiä-viestien siivittämänä!