Kemivalssi kun soi, huumaa se pään, meren peilistä nään kotikaupungin tään

On monta asiaa joista ehkä haluaisin puhua, enkä osaa silti aloittaa niistä yhdestäkään. Olen täällä maaseudun rauhassa Kemissä ja välillä tuntuu pelottavan rauhalliselta ja tietenkin siltä, että jotain pitäis olla tekemässä jossain. Jotain muuta kuin syömistä, nukkumista, viikkotoripöydän järjestelyä ja ikeassa shoppailua, kavereiden kanssa teellä istumista. Niitä kun on täällä vielä muutama, kavereita. Lomailu ressaa tuplasti.

Eilen katsottiin äidin kanssa Wicker park. Missä on minun tuollainen rakkaus, jossa minua etsitään hurjana ja halutaan lumisateessa? Jossa perään lähdetään, vaikka olisi kuinka kielletty seuraamasta?

Kemi tuntuu entistä vähemmän asumiskelpoiselta kaupungilta. Joskus minulla on ollut täällä ihan hirveästi kaikkea, juttuja, paikkoja, ihmisiä, ihan hirveän kivaa. Nyt tämä on ainoastaan kolkko ja hylätty paikka, jossa ihmiset sulkeutuvat sisätiloihin ja kääriytyvät lempiasioihinsa ja ihmisiinsä, jotta eivät muistaisi olevansa Kemissä.

Yöllä näin unta niistä ajoista, jotka olivat ennen. Silloin Linkin parkin In the end soi ja nyt kun se pärähtää Pertun soittimesta, se tuntuu kertovan kaiken siitä.

Time is a valuable thing
Watch it fly by as the pendulum swings
Watch it count down to the end of the day
The clock ticks life away
It's so unreal
Didn't look out below
Watch the time go right out the window
Trying to hold on, but didn't even know
Wasted it all just to watch you go

Hassua. Tää kohta oli just mun unessa:

Things aren't the way they were before
You wouldn't even recognize me anymore
Not that you knew me back then
But it all comes back to me
in the end

Milka mietti yks päivä, ettei koskaan voisi kuvitella löytävänsä ketään kemiläistä. Minusta taas tuntuu, etten voisi seurustella ei-kemiläisen kanssa, koska sellainen ei koskaan voisi ymmärtää samalla tavalla kemiä, eikä siis minuakaan.

Olen asunut vasta vuoden muualla, mutta se tuntuu paljon pitemmältä ajalta, äidistäkin. Isi lähti juuri töihin, me äidin kanssa lähdetään viikkotorille katselemaan miten on meidän bisneksien laita. Jännittävää.

Ja isi palaa takaisin, hakemaan pyöräilykypäräänsä! "Mä jo katoin, että ei oo totta, siel se menee tukka hulmuten" sanoo äiti.
Mun isi. Käyttää pyöräilykypärää. Mikään ei ole niin kuin ennen.