Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa

Eräs suomalainen starttiluokka otti käyttöönsä voimaeläinprojektin. Kaikki valitsivat itselleen omat voimaeläimet, jotka kulkivat mukana koko vuoden ajan osana opetussuunnitelmaa. Jokainen kertoi tunteistaan ja itsestään oman voimaeläimensä kautta. Voimaeläimet olivat useinmiten suuria voimakkaita turvallisuuden tunnetta lapsissa herättäviä eläimiä, joiden kautta oli helpompi käsitellä esimerkiksi pelottavia asioita. Ujot lapset ottivat voimaeläimekseen kuitenkin usein pienen hiiren. Opettajallakin oli oma voimaeläimensä, susi. Voimaeläimet kulkivat mukana niin liikunnan, kuvamataidon kuin äidinkielenkin tunneilla. Niille esimerkiksi rakennettiin koteja ja niistä kirjoitettiin tarinoita, maalattiin kuvia ja tehtiin näytelmiä. Loukatessaan itsensä liikuntatunnilla eräskin tyttö kysyi opettajalta: Saako leijona itkeä, jos sitä sattuu oikein kovasti?
Vuoden lopuksi voimaeläimiä koskevista tehdyistä töistä kerättiin voimakansio, joka lähti lapsen mukaan tämän aloittaessa koulutien. Koko vuoden opettaja koetti uskoa ja uskotella omaksi voimaeläimekseen suden, mutta huomasi vuoden lopussa joutuneensa myöntämään itselleen, että se olikin koira.

Minun voimaeläimeni on lempeä, mutta arvoituksellinen musta kiiltäväkarvainen kissa, joka nauttii sekä itsenäisyydestä ja vapaudesta, että läheisyydestä ja seurasta omista nopeastikin vaihtelevista mielentiloistaan riippuen. Joskus se on mahdottoman hellyydenkipeä ja toivoo hartaasti pääsevänsä syliin. Kissa tulee surulliseksi menettämisestä ja ovista, jotka hänen edestään suljetaan. Se aistii helposti tunnelmia ja asenteita ja arvioi tilanteita niiden mukaan. Kissan voivat aliarvioida pienen kokonsa vuoksi ne, jotka eivät ole nähneet sen kynsiä, jotka ovat aina valppaina ja teroitettuina pahimman varalta. Ei se niitä mielellään käytäkään, mutta äärimmäisessä hädässä se osaa kyllä pitää puolensa. Kissa pitää lasagnen ja joulukuusen tuoksusta, mutta odottaa aina kesää, sillä auringon hivellessä sen sädehtivää turkkia pölyisellä kadulla mansikanmyyntikojun edessä, se on onnellisimmillaan. Kissan painajaisunissa sitä jahdataan ja loukataan. Kissa on herkkä. Toisinaan sillä on vielä aamullakin paha mieli, vaikka se ymmärtääkin nähneensä vain unta. Joskus kissa vaatii itseltään liikaa, joskus liian vähän. Usein se on liian ylpeä myöntääkseen erehtyneensä. Tietämättömät luulevat, ettei kissaa voi opettaa, koska se ei anna tassua kenelle hyvänsä. Ja ne, joille kissa kehrää, eivät enää koskaan ota koiraa.